Lue keskustelun säännöt.
Moikkaatko, jo näet kadulla vanhan koulukaverin?
08.06.2019 |
Siis jonkun, joka ei ollut varsinaisesti oma kaverisi ja johon et ole pitänyt yhteyttä.
Kommentit (46)
Moikkaan jos tunnistan. Silti todennäköisesti en tunnista, tunnistan niin huonosti kasvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En edes tunnistaisi 30 vuoden takaisia koulukavereita.
No en. Luultavasti oli kiusaaja ja luultavasti en muista nimeä.
Vähän tilanteen mukaan.
Jos hänkin katsoo minua ja selvästi tunnistaa, niin moikkaan.
Helposti tulee moikattua, jos kasvot on tutut. Ja jos toinen moikkaa, niin moikkaan takas vaikkei heti tulis mieleen onko tuttu vai ei. Ihan on refleksin omasta, en ees aattele asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yläaste lukio aikana lintsasin niin paljon koulusta ettei muut opiskelijat jäänyt mieleen. Kaikki kyllä muistavat minut.
Moikkaan kyllä jos tunnistan, jos saan edes ajatuksen kuka on. Sellainen jonka kanssa ei edes kouluaikana puhuttu mitään jää moikkaamatta.
En. Tuijotan vähän aikaa ja sitten sylkäisen maahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan enää tunnistaisi kaikkia. Joskus olen kätellyt vanhaa luokkakaveria ja esittäytynyt, kun en tuntenut häntä enää lainkaan.
Kyllä minä moikkaan kaikkia ketkä jollain lailla tunnen tai jostain yhteydestä tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan tilanteen mukaan. Jos katseet kohtaa luontevasti ja hänkin näyttää tunnistavan, niin tietysti tervehdin.
Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, ei vain "koulukavereihin". Entiset työkaverit, naapurit, lasten kavereiden vanhemmat jne.
Minusta jotenkin outo aloitus. Miksi joku miettii jotain tällaista? Mielenterveysongelmia?
En moikkaa, kun eivät hekään. Tuijottavat kyllä usein, en tiedä mitä juttuja minusta kulkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on huono kasvomuisti enkä tunnista helposti nykypäivän tuttujakaan jos tulevat näkyville oudossa ympäristössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan tilanteen mukaan. Jos katseet kohtaa luontevasti ja hänkin näyttää tunnistavan, niin tietysti tervehdin.
Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, ei vain "koulukavereihin". Entiset työkaverit, naapurit, lasten kavereiden vanhemmat jne.
Minusta jotenkin outo aloitus. Miksi joku miettii jotain tällaista? Mielenterveysongelmia?
Vierailija kirjoitti:
Ihan tilanteen mukaan. Jos katseet kohtaa luontevasti ja hänkin näyttää tunnistavan, niin tietysti tervehdin.
Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, ei vain "koulukavereihin". Entiset työkaverit, naapurit, lasten kavereiden vanhemmat jne.
Minusta jotenkin outo aloitus. Miksi joku miettii jotain tällaista? Mielenterveysongelmia?
Ööö... siis mistä päättelet, että joku erityisesti pohti tällaista? Mistä tiedät, mikä on kysyjän motiivi? Entä jos kysymys on vain tullut mieleen vaikka tänään sattuneesta hassusta tapaamisesta tm.?
Peruskouluaikaisia koulukavereita tuskin tunnistaisin. Häivyin paikkakunnalta heti kun 9.lk oli suoritettu. Aikuisiän opiskelukavereita kyllä moikkaisin jos tulisi vastaan.
Ennen moikkasin aina mutta sitten tajusin että se olen nimenomaan aina minä joka niin tekee ensin joten lopetin. Jos ei kukaan moikkaa minua ensin, en moikkaa minäkään.
En moikkaa, koska en tunnista heitä. Mä en tunnista ketään. Mutta mun mies tunnistaa kaikki naapurinsa ja koulukaverinsa monen kymmenen vuoden takaa, vaikkei siis olisi nähnyt heitä kymmeniin vuosiin. Hän moikkaa heitä ja jää monesti juttelemaankin.
Olen tosi huono tunnistamaan ihmisiä. Joskus en tunnistanut äitiäni kaupassa kun hänellä oli takki, jota en ollut nähnyt ennen hänen päällään. Jos joku tervehtii minua toki moikkaa takaisin vaikken tunne.
En tietenkään. Moikkaan, jos oikeasti tunnen.