Lue keskustelun säännöt.
Olenko sittenkään toipunut uupumuksesta? Kokemuksia ja neuvoja kaivataan
28.05.2019 |
Kun aloitin työssäni olin kyllä väsynyt usein mutta kunnianhimo ja palo työtä kohtaan oli niin suurta, ettei se oikeastaan haitannut.
Sitä vain meni eteenpäin ja yritin olla loistava työntekijä ja todella tunnollinen. Se oli ihan koko elämäni enkä tehnyt sitä palkan vuoksi ainoastaan. Olin täysin humaltunut työelämään.
Kunnes jossain vaiheessa aloin tajuamaan totuuksia, kuinka minua oikeasti kusetetaan palkan suhteen (minimipalkka ja lisät eivät tulleet lain mukaisesti) vastuuta tuli jatkuvasti ja kehityin tosi nopeasti. Lisäksi olin monessa eri paikkaa töissä, käytin myös vapaa-aikani työn miettimiseen ja kehittämiseen.
Minua kehuttiin ja tulin kaikkien kanssa toimeen, oli mukava olla osa porukkaa, se oli minun uusi perheeni.
Tunsin kuitenkin hyvin usein, etten ole minkään arvoinen, kaikki ahdisti ja otti päähän jossain vaiheessa. Työ ei lopulta enää kiinnostanut ja halusin vain olla rauhassa.
Huomasin uupumisen jälkeen, että en koskaan pysty työn kautta täyttämään sisäistä kurjuuttani ja riittämättömyyttä.
Rikoin vain itseäni lopulta enemmän ja terveydentilani heikkeni monella osa-alueella.
Lisäksi alkoholi lohdutti enkä enää pystynyt pitämään kontrollia elämässäni tai edes tuntemaan itseäni enkä ymmärtänyt impulsiivista käytöstäni ja arki oli pelkkää selviytymistä. Itkua ja masennusta, hajamielisyyttä sekä itsensä ja elämän vihaamista.
Nyt vuosi tuon jälkeen olen tietysti muuttunut ja käsitellyt asioita. Saanut palkan kohdilleen sekä ajatukseni työtä kohtaan realistisemmaksi koska enää ei vain miellyttäminen kiinnosta läheskään samassa mittakaavassa.
Olen ollut useissa työpaikoissa nyt (tehnyt keikkaa) ja vältetellyt vastuuta puolisen vuotta.
En ole kuitenkaan enää nauttinut työstäni lainkaan moniin kuukausiin, väkisin vain tehnyt sen minkä pitää, jotta elää.
Koko ammattinimikkeeni on jopa puistattanut kun ahdistus oli korkeimmillaan.
Nyt joudun tekemään paljon töitä tämän kesän, yritän välttää vastuuta eikä minua oikeasti kiinnosta miten töissä menee.
Kunhan hoidan hommani hyvin ja lähden sitten pois.
Intoa ei ole, odotan vain että kesä loppuu ja saan sitten sen jälkeen itse valita kuinka paljon töitä otan vastaan eli ihan minimin mitä taloudelliseen ylläpitoon tarvitsen.
Vasta muutenkin opin elämään (traumatausta), en halua kuluttaa sitä enää suorittamiseen ja menestyksen ihailuun.
Jopa menestyneet ihmiset ja läheiset nyt ahdistavat minua itseäni. Ehkä osittain, etten ymmärrä sitä enää ja osittain siksi, että harmittaa pienesti kun minusta ei siihen ollutkaan. Tuntuu, etten kuulu yhteiskuntaan.
Menestyminen ei vain kuulu minuun enkä pysty rakentamaan identiteettiäni sen varaan.
Raha ja epäaitous ei vain ole tarpeeksi motivoiva asia tuhoamaan kaiken vapaa-ajan ja rauhan.
Minusta olen vieläkin hyvin kyyninen työelämää kohtaan enkä usko itseeni oikein. En tiedä edes miten pärjään koko elämässä saatika sitten työelämässä kun tällä alalla poltan itseni tulevaisuudessakin loppuun.
Vaikka toisaalta minun pitäisi tuntea myös suurta kiitollisuutta siitä, että olen oikeasti päässyt näkemään ja kokemaan hienoja asioita työn saralla.
En vain tiedä kun se kiinnostus ei tunnu palaavan ja viime vuosi muutti minua persoonana muutenkin tällaiseksi erakkomaisemmaksi yhteiskuntaa tajuamattomaksi ja itsekkäämmäksi ihmiseksi.
Loppuuko tämä koskaan?
Anteeksi sekava teksti, kirjoitan tämän nyt väsyneenä mutta pakko ihmetellä.
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä tykkäät enemmän pehmeistä arvoista. Sekin on ok. 🐶
Länsimaissa ei ole ymmärretty muuttaa elämäntapaa kun ollaan jo saavutettu riittävä elintaso.
Joskus on mentävä ihan "edge"-äärirajoille hahmottaakseen ne rajat minkä sisällä voi ihminen hyvin.
Henkilökohtaisen kohtuutensa rajat. Sillä niiden myötä voi rakentaa uudenlaisen tasapainon elämäänsä. Sillä kun ne ovat kohdallaan ihminen on parhaimmillaan. Puhkeaa kukkaan yksilönä, ei suorittajana.
Aikaansaaville ja heille jotka tykkäävät toteuttaa itseään ensisijaisesti suoritusten ja työtehtävien kautta monesti rajojen hakeminen löytyy uupumisen ja sen myötä motivaation vähenemisen myötä. Lintukin lentää lasiseinään koska kuvittelee (illuusiossa) että tila jatkuu.
Tämä pysähtynyt takki tyhjänä-tila on myös kätketty lahja, sillä se viestii että on aika ajatella itseään ja ottaa sen vuoksi iisisti. Että on ollut liian ankara ja vaativa itseään kohtaan. Aika ottaa lempeyttä kehiin. Itseään kohtaan.
Löytää muita arvoa ja niille tehdä enemmän tilaa tulla, kun kalenteri ei olekaan täynnä pelkästään työhön liittyviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisi olla kuin omasta kynästäni. Tsemppiä sinne!
Olen myös alkanut miettimään, että onko tässä enää mitään järkeä ja miksi haaskaan aikaani tekemällä työtä, kun rahaa on ihan kivasti säästössä muutenkin ja voisin heittäytyä vapaalle tekemään kaikkea sitä mistä tykkään. Vielä kun henkisesti työ on alkanut tuntumaan lähinnä jonkinlaiselta pakolliselta pahalta, mutta onko edes pakollista kuitenkaan. Odotan jatkuvasti töissä, että se valmistamani tuote olisi viimeinen ja se kärsimys loppuisi, mutta kun niitä tulee kokoajan lisää tehtäväksi. Joku toinen tietysti sanoisi, että pitäisi olla tyytyväinen kun on töitä. Sitten toisaalta taas on se jonkinlainen pelko, että entä jos se onkin suuri virhe lopettaa työnteko, epävarma tulevaisuuskin pelottaa. Kun eihän ne säästöt kuitenkaan ihan hautaan asti riitä. Jatkuvasti potkin itseni sinne töihin, että "no jos vielä vähän kerään lisää puskuria ja sitten kohta otan loparit". Mutta milloin se muka sitten riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulle kuulostaa, saman läpikäyneenä. Itse en tunne olevani ennallani ja fiilikset on sitä että tuntuu ettei itsestä ole työelämään täysiä päiviä tekemään, tai ainakaan nykyistä työtä. Toisaalta onni että tuli pysähdys, muuten en aikoisi vaihtaa alaa. Ei ole mitään mielenkiintoa nykyistä työtä kohtaan, tuttuus ja työkaverit ainoa hyvä puoli ja työajat. Muuten tuntuu ettei itse työ ja yritys voisi vähempää kiinnostaa, osaamista ei arvosteta vaan esimiehen suosikkeja. Ehkä kyse kyynistymisestä tai vain siitä että herännyt siihen mikä itselle tärkeää. Eiköhän näille asioille ole syynsä miksi tapahtuvat, eli varmasti jotain hyvääkin seuraa.
Minusta ap ei ole vielä toipunut uupumuksestaan. Hän suorittaa edelleen, vaikka nyt toisella tavalla: enne hänelle oli arvo se, että miellyttää muita, nyt se, että ei miellytä. Ennen hänen piti menestyä, nyt hän ei saa menestyä.
Olisi hyvä päästä jotenkin siihen, että miellyttäisi itseään ja menestyisi omilla kriteereillään, omien arvojensa ja tavoitteidensa suhteen - mutta vaikuttaa vähän siltä, ettei ap tiedä, mikä häntä miellyttäisi tai mitä hänen arvonsa ja tavoitteensa ovat. Siis hänen omansa - ei pelkästään se, ettei ”ei täytä muiden vastimuksia”, vaan että mitä sitten haluaa tehdä.
Vasta sen jälkeen kun löytää oman tiensä, toipuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä että pohdit asiaa! Itse toivun nyt toisesta burnoutistani. Tämän tunnistin jo "melkein ajoissa" eli en ajanut itseäni totaalisen loppuun. Kuitenkin nyt osa-aikaisena olen palaillut työelämään ja tuntuu että voimat palaavat t-o-d-e-l-l-a hitaasti: välillä on päiviä ja viikkoja että menee tosi hyvin ja hymähtelen ajatuksille siitä että olin uupunut syksyllä, kun taas joinain viikkoina uupumus tulee taas kuin puun takaa ja olen totaalipoikki.
Hienoa tässä on se, että työpaikalla tilanteeni on otettu vakavasti ja saan tukea myös työterveydestä. Olen käynyt kevään aikana useasti keskustelemassa jaksamisestani, sekä myös pohtinut aktiivisesti miten voisin vähentää kuormitustani työssä. Uskon että pitkällä tähtäimellä juuri tämä pohdinta voi auttaa minua jaksamaan työpaikallani jatkossa uupumatta.
Uupumus voi olla myös lahja, siinä mielessä että silloin ainakin tunnistaa rajansa ja voi tehdä asialle jotain: korjausliikkeitä. Jotkut paahtavat vuosikymmenestä toiseen yli voimiensa ja kuolevat saappaat jalassa sorvin ääreen "yllättäen" sydänkohtaukseen.
Itseään pitää osata kuunnella, ja voimiaan säännöstellä. Tämä voi tarkoittaa sitä että täysipäiväinen työelämä ei ole sinua varten tai että joudut vähentämään harrastustoimintaa. Joku jaksaa työpaikalla vaikka kuinka, mutta ärsyyntyy koden arjesta, toinen taas osaa tasapainoitella näissäkin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokainen joutuu kohtaamaan omat rajansa ja haasteensa.
Tsemppiä jatkoon!
Mulla on aika samanlainen tarina, eli kun pääsin töihin, olin innokas ja suostuin tekemään kaiken mitä pyydettiin. Ja pyytämisessä ei yhtään kursailtu. Lisäksi osallistuin paljon erilaisille kursseille vahvistaakseni ammattitaitoani. Koitin olla mahdollisimman hyvä työntekijä.
Muutaman vuoden kuluttua aloin heräämään todellisuuteen eli siihen että minuahan käytetään hyväksi. Ylitöistä ja ekstratöistä kun ei makseta palkkaa. Tilanne oli sellainen että olin monesti töissä kellon ympäri paiskimassa sairastuneiden/lomilla olijoiden töitä. Ketään muuta ei velvoite tuntunut koskevan, ainoastaan minun oletettiin jäävän.
Eri osastojen työkaverit ihmettelivät tilannetta ja heistä sainkin voimaa nähdä tilanteen ja nousta puolustamaan itseäni. Mutta nämä ylimääräiset työt oli jo vakiintuneet mulle, joten siitä tuli ongelmia, ja mulla oli aika huonot välit joidenkin kanssa pitkään. Pomo mukaan lukien. Oli todella hyytävää olla töissä. Lopulta taloon otettiin sijainen, joksin todella pitkin hampain.
Tein lopulta ratkaisun ja päätin lähteä kokonaan pois. Olen itsestäni ylpeä, koska löytyihän minulta sittenkin itsekunnioitusta edes sen verran. Uusi paikka ei ollut vielä ihan varma siinä vaiheessa joten osittain hyppäsin tyhjän päälle.
Johtaja ei loppuajasta suunnilleen katsonut minuun päinkään. Tosin en ollut ainoa hänen "epäsuosiossaan" oleva. Talossa oli paljon muitakin ongelmia. Suorastaan kiusaamistakin. Siitäkin sain osani.
Nuoren ja kiltin osa työmaailmassa on kauhea. Toivottavasti olen nyt oppinut jotain.
Välillä pelottaa kun mietin että saanko innokkuuttani/elämäniloani enää takaisin vai jäänkö tällaiseksi flegmaattiseksi ja väsynkö jatkossa aina näin helposti? En ole enää oma itseni. Ja tuntuu että en vieläkään jaksa oikein mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
12 jatkaa:
Lopulta olin niin väsynyt (lähinnä henkisesti) että töihin lähteminen oli todella vastenmielistä ja tein siellä ihan minimin. En enää urakoinut kaikkea heti vaan venytin ja vanutin töitä seuraavalle päivälle vaikka olisin hyvin ehtinyt. En ideoinut uutta enkä tarttunut epäkohtiin korjatakseni niitä. Minusta tuli vastahakoinen, alakuloinen ja ärtynyt robotti. Suurimman osan ajasta päällä oli joku negatiivinen tunne. Ilo oli poissa ja välillä tuntui kuin tukehtuisin. Entiset mielitehtävätkin alkoi todella olla pakkopullaa. Todellakin oli aika lähteä. Työpaikan ongelmista osa oli niin syvällä ettei niitä oikein voi korjata ainakaan yhdellä työpaikkapsykologin käynnillä. Jos jossain hehkutetaan avointa ilmapiiriä, dynaamisuutta ja muita muotisanoja, kannattaa varoa koska asia saattaa olla täysin päinvastoin.
Voimia kaikille uupumisen kokeneille.
Toivottavasti aika lopulta parantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Jopa menestyneet ihmiset ja läheiset nyt ahdistavat minua itseäni. Ehkä osittain, etten ymmärrä sitä enää ja osittain siksi, että harmittaa pienesti kun minusta ei siihen ollutkaan. Tuntuu, etten kuulu yhteiskuntaan.
Menestyminen ei vain kuulu minuun enkä pysty rakentamaan identiteettiäni sen varaan.
Raha ja epäaitous ei vain ole tarpeeksi motivoiva asia tuhoamaan kaiken vapaa-ajan ja rauhan."
Kannattaa muistaa että usein sanalla "menestys" viitataan vain siihen että raha virtaa ja että on jonkinlaista valtaa. Elämässä menestymiseksi voidaan määritellä myös se että tekee elämästään oman itsensä näköistä.
Minulle valkeni aika paljon luettuani ihan maallikkopohjalta hivenen arvoteoriaa. Hoksasin että me ihmiset yksinkertaisesti olemme todella erilaisia: yhdelle maine ja mammona ja valta pompotella toisia on _ihan aidosti_ hyvinvointia tuova syvän tyydytyksen lähde, mutta esim. minulle oikeudenmukaisuus, yhteinen hyvä ja luova työskentely ovat niitä asioita jotka tyydyttävät.
Kun sanot että sinusta "ei ollutkaan" menestykseen, suosittelisin että käännät ajatuksiasi hiukan: olit väärässä paikassa, tekemässä asiaa joka ei sopinut sinulle ja joka kulutti sinua. Nyt kun olet oppinut tämän, tiedät itsestäsi taas enemmän ja voit hakeutua jotain motivoivampaa kohti.
Jotkut meistä ovat työssä joka ei tunnu työltä koska sen sisältö on täysin oman intohimon mukaista. Pelkäänpä ettei koko ihmiskunta voi työllistyä tältä pohjalta, työ on joskus tosiaankin vain työtä. Mutta jos työnkuvan arvopohja on liian pahassa ristiriidassa oman arvomaailman kanssa, vähänkin ajatteleva ihminen palaa helposti loppuun.
Toivotan onnea ja rohkeutta jatkoon!
Vierailija kirjoitti:
"Jopa menestyneet ihmiset ja läheiset nyt ahdistavat minua itseäni. Ehkä osittain, etten ymmärrä sitä enää ja osittain siksi, että harmittaa pienesti kun minusta ei siihen ollutkaan. Tuntuu, etten kuulu yhteiskuntaan.
Menestyminen ei vain kuulu minuun enkä pysty rakentamaan identiteettiäni sen varaan.
Raha ja epäaitous ei vain ole tarpeeksi motivoiva asia tuhoamaan kaiken vapaa-ajan ja rauhan."Kannattaa muistaa että usein sanalla "menestys" viitataan vain siihen että raha virtaa ja että on jonkinlaista valtaa. Elämässä menestymiseksi voidaan määritellä myös se että tekee elämästään oman itsensä näköistä.
Minulle valkeni aika paljon luettuani ihan maallikkopohjalta hivenen arvoteoriaa. Hoksasin että me ihmiset yksinkertaisesti olemme todella erilaisia: yhdelle maine ja mammona ja valta pompotella toisia on _ihan aidosti_ hyvinvointia tuova syvän tyydytyksen lähde, mutta esim. minulle oikeudenmukaisuus, yhteinen hyvä ja luova työskentely ovat niitä asioita jotka tyydyttävät.
Kun sanot että sinusta "ei ollutkaan" menestykseen, suosittelisin että käännät ajatuksiasi hiukan: olit väärässä paikassa, tekemässä asiaa joka ei sopinut sinulle ja joka kulutti sinua. Nyt kun olet oppinut tämän, tiedät itsestäsi taas enemmän ja voit hakeutua jotain motivoivampaa kohti.
Jotkut meistä ovat työssä joka ei tunnu työltä koska sen sisältö on täysin oman intohimon mukaista. Pelkäänpä ettei koko ihmiskunta voi työllistyä tältä pohjalta, työ on joskus tosiaankin vain työtä. Mutta jos työnkuvan arvopohja on liian pahassa ristiriidassa oman arvomaailman kanssa, vähänkin ajatteleva ihminen palaa helposti loppuun.
Toivotan onnea ja rohkeutta jatkoon!
Asiaa
Kiitos vastauksista!
Täytyy paneutua teksteihin paremmin ja vastailla kun on aikaa.
Juuri taas yli kymmenen tunnin päivä tuli tehtyä mutta luojan kiitos tämä on väliaikaista.
Nyt ei motivoi kuin palkka ja se, että syksyllä voin levätä oikeasti ja keskittyä täysin itseeni.
Menen ammatinvalintapsykologille ja teen niitä juttuja joista saan voimaa.
Työ kun vie hyvin paljon omasta hyvinvoinnistani pois. En pysty keskittyä päivän hälinän jälkeen muuta kun lepäämiseen ja sama rumba jatkuu nyt joitakin kuukausia. Välillä mietin olisiko pitänyt sittenkin olla ottamatta tätä paikkaa mutta ainakin saa tosiaan säästötilin kuntoon.
Toivottavasti..
Sillä myöskin väsymys saa minut impulsiiviseksi välillä enkä tee oikeita ratkaisuja aina.
Ap
Vierailija kirjoitti:
"Jopa menestyneet ihmiset ja läheiset nyt ahdistavat minua itseäni. Ehkä osittain, etten ymmärrä sitä enää ja osittain siksi, että harmittaa pienesti kun minusta ei siihen ollutkaan. Tuntuu, etten kuulu yhteiskuntaan.
Menestyminen ei vain kuulu minuun enkä pysty rakentamaan identiteettiäni sen varaan.
Raha ja epäaitous ei vain ole tarpeeksi motivoiva asia tuhoamaan kaiken vapaa-ajan ja rauhan."Kannattaa muistaa että usein sanalla "menestys" viitataan vain siihen että raha virtaa ja että on jonkinlaista valtaa. Elämässä menestymiseksi voidaan määritellä myös se että tekee elämästään oman itsensä näköistä.
Minulle valkeni aika paljon luettuani ihan maallikkopohjalta hivenen arvoteoriaa. Hoksasin että me ihmiset yksinkertaisesti olemme todella erilaisia: yhdelle maine ja mammona ja valta pompotella toisia on _ihan aidosti_ hyvinvointia tuova syvän tyydytyksen lähde, mutta esim. minulle oikeudenmukaisuus, yhteinen hyvä ja luova työskentely ovat niitä asioita jotka tyydyttävät.
Kun sanot että sinusta "ei ollutkaan" menestykseen, suosittelisin että käännät ajatuksiasi hiukan: olit väärässä paikassa, tekemässä asiaa joka ei sopinut sinulle ja joka kulutti sinua. Nyt kun olet oppinut tämän, tiedät itsestäsi taas enemmän ja voit hakeutua jotain motivoivampaa kohti.
Jotkut meistä ovat työssä joka ei tunnu työltä koska sen sisältö on täysin oman intohimon mukaista. Pelkäänpä ettei koko ihmiskunta voi työllistyä tältä pohjalta, työ on joskus tosiaankin vain työtä. Mutta jos työnkuvan arvopohja on liian pahassa ristiriidassa oman arvomaailman kanssa, vähänkin ajatteleva ihminen palaa helposti loppuun.
Toivotan onnea ja rohkeutta jatkoon!
Kiitos. Olet oikeassa, että menestyä voi elämän muillakin osa-alueilla kuin pelkästään työssä. Tietysti sekin vaatii omanlaista työtä mutta en tiedä mitä se olisi tai vaikka joitain haaveita olisikin niin olen jotenkin luovuttanut omalla tavallaan kaiken suhteen. Vaikea luottaa itseensä ja epäonnistumisia ollut niin paljon, että en tiedä pystynkö enää yrittämään tosissani mitään.
Nauran itselleni ja muutkin tuntuvat pitävän minua tyhmänä. Olen valitettavasti kuullut tästä ja olen eristäytynytkin paljon, sillä tuntuu, että viihdyn parhaiten itsekseni ja olen turvassa. Lisäksi tuntosarvet ovat jatkuvasti päällä seurassa ja jatkuvasti huomaamattakin keskityn ympäristössäni jokaiseen tilanteeseen ylianalysoivasti. Sekin vie energiaa kai melko paljon.
Ehkä tämä on vain väliaikaista ja kuuluu elämään. Tietynlainen prosessi nyt meneillään.
Tunnen hyvin ulkopuoliseksi itseni ja vajaaksi monella tavalla. Tunnen, että minulta puuttuu joitain avaimia tässä elämässä enkä tiedä aina kuulunko mihinkään.
Mutta ehkä tämä muuttuu vielä, en tiedä.
Toivon niin. Ehkä löydän oman heimoni.
Ap
Hmm