Lue keskustelun säännöt.
Nuorena leskeksi jääneet
09.03.2019 |
Miten olette selvinneet elämässä eteenpäin? Tuliko kumppanin kuolema yllättäen eteen (onnettomuus tms) vai oliko odotettavissa (sairaus esim)?
Saa myös vapaamuotoisesti kertoa kokemuksestaan, miltä esim. mahdollinen perhe-elämä tuntui surun aikana ja vielä vuosien jälkeenkin.
Voimia jokaiselle, joka tuon kokenut! ❤️
Kommentit (24)
Lisäksenä edelliseen, että mummoni mies siis kuoli sodassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa suureen menetykseesi. Mummoni jäi leskeksi parikymppisenä kahden pienen lapsen kanssa. Vielä vanhana mummona hänellä oli kyyneleet silmissä kun muisteli tapahtumia. Hän oli myöhemmin elämässään uudelleen naimisissa, mutta kyllähän tuollaista suurta surua tietyllä tapaa kantaa loppuelämän mukanaan. Siitä huolimatta voi elää ihan hyvän elämän, surun kanssa oppii elämään.
Itselläni ei siis ole asiasta kokemusta, eikä toivottavasti ikinä tulekaan. Lähipiirissäni on kyllä. Mieheni isä kuoli, kun hän oli pieni poika. Anoppini ei ole tähän päivään mennessä ottanut uutta miestä rinnalleen, enkä tiedä haluaisikokaan. On ollut aika paikka jäädä pienten lasten kanssa yksin ja saattaa elämän rakkaus hautaan kovin nuorena. :(
T. Aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Lisäksenä edelliseen, että mummoni mies siis kuoli sodassa.
Sodan aikana näitä menetyksiä tapahtuikin valtavasti. :( Siihen aikaan ei tainnut oikein edes olla mitään kriisiapua tarjolla vaikka niin monia asia koski.
Hienoa, että tästä huolimatta mummosi sai elää pitkän ja hyvän elämän, raskaista kokemuksista huolimatta! ❤️
T. Aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksenä edelliseen, että mummoni mies siis kuoli sodassa.
Sodan aikana näitä menetyksiä tapahtuikin valtavasti. :( Siihen aikaan ei tainnut oikein edes olla mitään kriisiapua tarjolla vaikka niin monia asia koski.
Hienoa, että tästä huolimatta mummosi sai elää pitkän ja hyvän elämän, raskaista kokemuksista huolimatta! ❤️
T. Aloittaja
Totta. Sodan aikaan ja pian sen jälkeen ei pystytty suuria traumoja käsittelemään, kun piti tehdä kovasti töitä ja jälleenrakentaa tämä maa. Nostan hattua mummolle ja hänen ikäluokalleen. Me olemme näille veteraaneille ja vanhuksille sen velkaa, että hoidamme heidät kunnialla hautaan. Suurten firmojen voiton tahkoaminen vanhustenhoidon kustannuksella on saatava loppumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksenä edelliseen, että mummoni mies siis kuoli sodassa.
Sodan aikana näitä menetyksiä tapahtuikin valtavasti. :( Siihen aikaan ei tainnut oikein edes olla mitään kriisiapua tarjolla vaikka niin monia asia koski.
Hienoa, että tästä huolimatta mummosi sai elää pitkän ja hyvän elämän, raskaista kokemuksista huolimatta! ❤️
T. Aloittaja
Totta. Sodan aikaan ja pian sen jälkeen ei pystytty suuria traumoja käsittelemään, kun piti tehdä kovasti töitä ja jälleenrakentaa tämä maa. Nostan hattua mummolle ja hänen ikäluokalleen. Me olemme näille veteraaneille ja vanhuksille sen velkaa, että hoidamme heidät kunnialla hautaan. Suurten firmojen voiton tahkoaminen vanhustenhoidon kustannuksella on saatava loppumaan.
Samaa mieltä! On todella surullista nähdä, mitä vanhusten hoito on tänä päivänä. :(
T. Aloittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin leskeksi 36 -vuotiaana, mieheltä petti sydän yöllä nukkuessaan. Meillä ei ollut lapsia. Asiasta on nyt 10 vuotta, olen avioitunut uudelleen ja perustanut perheen. Jotenkin tuntuu jatkoajalla elämiseltä.
Vierailija kirjoitti:
Jäin leskeksi 36 -vuotiaana, mieheltä petti sydän yöllä nukkuessaan. Meillä ei ollut lapsia. Asiasta on nyt 10 vuotta, olen avioitunut uudelleen ja perustanut perheen. Jotenkin tuntuu jatkoajalla elämiseltä.
Näin kertoo moni, että jatkoajalta tuntuu. Hienoa kuitenkin, että löysit rakkauden ja sait perheen rinnallesi. Kaikkea hyvää sinulle & perheellesi!
T. Aloittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
39-vuotiaana jäin leskeksi. Kuolema ja sen lopullisuus yllätti kuitenkin vaikka sairauden myötä siihen oltiin varauduttu. Nyt on jo helpottanut kun muutama vuosi on kulunut. Suru ja kaipaus kulkee mukana mutta ne eivät enää hallitse minua. Kaikesta näköjään selviää <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän muutamia, jotka ovat nuorena leskeytyneet. Todella rankka paikka on heille ollut. Lisäksi on vielä lapsia. Elämän kovin shokki.
En henkilökohtaisesti tunne, mutta tiedän tapauksen. Erään nuoren parin piti mennä naimisiin eräännä vuonna keväällä, kuitenkin alkuvuodesta talvella tuleva morsian menehtyi auto-onnettomuudessa. Häiden sijaan tuli hautajaiset. Itketti tosi paljon hänen sulhasen puolesta, etenkin kuin luin kuolinilmoituksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
39-vuotiaana jäin leskeksi. Kuolema ja sen lopullisuus yllätti kuitenkin vaikka sairauden myötä siihen oltiin varauduttu. Nyt on jo helpottanut kun muutama vuosi on kulunut. Suru ja kaipaus kulkee mukana mutta ne eivät enää hallitse minua. Kaikesta näköjään selviää <3
Harvoin sitä vetistelee tätä palstaa lukiessa, mutta nyt tuli itku.
Mulla on tämä edessä. Puoliso on vakavasti sairas pitkään ja loppua kohden luisutaan hiljalleen. Luultavammin olen samalla tavoin alta neljäkymmentä kun minusta tulee leski.
Sitä koittaa varautua ja miettiä etukäteen, mutta sitä ei voi tietää miten ja milloin se lopulta tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksenä edelliseen, että mummoni mies siis kuoli sodassa.
Sodan aikana näitä menetyksiä tapahtuikin valtavasti. :( Siihen aikaan ei tainnut oikein edes olla mitään kriisiapua tarjolla vaikka niin monia asia koski.
Hienoa, että tästä huolimatta mummosi sai elää pitkän ja hyvän elämän, raskaista kokemuksista huolimatta! ❤️
T. Aloittaja
Totta. Sodan aikaan ja pian sen jälkeen ei pystytty suuria traumoja käsittelemään, kun piti tehdä kovasti töitä ja jälleenrakentaa tämä maa. Nostan hattua mummolle ja hänen ikäluokalleen. Me olemme näille veteraaneille ja vanhuksille sen velkaa, että hoidamme heidät kunnialla hautaan. Suurten firmojen voiton tahkoaminen vanhustenhoidon kustannuksella on saatava loppumaan.
Tuo sukupolvi on jo melkein kokonaan haudassa. Nuorimmat sotaveteraanit ovat ylittäneet yhdeksänkympin rajapyykin vuosia sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma hyvä kaveri jäi leskeksi 33-vuotiaana ja perheen lapset olivat ihan pieniä; kumpikin alle 4v.
Ihmeen hyvin on saanut kaiken toimimaan ja lapset ovat nyt aikuisuuden kynnyksellä; fiksuja ja lahjakkaita ja ilmeisen tasapainoisia. Uutta miestä ei ole koskaan löytänyt, jollain tasolla ei ole valmis ottamaan riskiä uudesta menetyksestä ”kun kukaan ei voi luvata ettei ne kuole”
Vierailija kirjoitti:
39-vuotiaana jäin leskeksi. Kuolema ja sen lopullisuus yllätti kuitenkin vaikka sairauden myötä siihen oltiin varauduttu. Nyt on jo helpottanut kun muutama vuosi on kulunut. Suru ja kaipaus kulkee mukana mutta ne eivät enää hallitse minua. Kaikesta näköjään selviää <3
Voimia sinulle elämään! ❤️
T. Aloittaja
Vierailija kirjoitti:
En henkilökohtaisesti tunne, mutta tiedän tapauksen. Erään nuoren parin piti mennä naimisiin eräännä vuonna keväällä, kuitenkin alkuvuodesta talvella tuleva morsian menehtyi auto-onnettomuudessa. Häiden sijaan tuli hautajaiset. Itketti tosi paljon hänen sulhasen puolesta, etenkin kuin luin kuolinilmoituksen.
Voi ei... Elämä on niin raadollista! 😔 On siinä ollut kova paikka sulhaselle. Tiedätkö miten hän tänä päivänä jakselee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
39-vuotiaana jäin leskeksi. Kuolema ja sen lopullisuus yllätti kuitenkin vaikka sairauden myötä siihen oltiin varauduttu. Nyt on jo helpottanut kun muutama vuosi on kulunut. Suru ja kaipaus kulkee mukana mutta ne eivät enää hallitse minua. Kaikesta näköjään selviää <3
Harvoin sitä vetistelee tätä palstaa lukiessa, mutta nyt tuli itku.
Mulla on tämä edessä. Puoliso on vakavasti sairas pitkään ja loppua kohden luisutaan hiljalleen. Luultavammin olen samalla tavoin alta neljäkymmentä kun minusta tulee leski.
Sitä koittaa varautua ja miettiä etukäteen, mutta sitä ei voi tietää miten ja milloin se lopulta tapahtuu.
Toivon sulle paljon voimia & jaksamista tulevaan. ❤️🙏🏻
T. Aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Oma hyvä kaveri jäi leskeksi 33-vuotiaana ja perheen lapset olivat ihan pieniä; kumpikin alle 4v.
Ihmeen hyvin on saanut kaiken toimimaan ja lapset ovat nyt aikuisuuden kynnyksellä; fiksuja ja lahjakkaita ja ilmeisen tasapainoisia. Uutta miestä ei ole koskaan löytänyt, jollain tasolla ei ole valmis ottamaan riskiä uudesta menetyksestä ”kun kukaan ei voi luvata ettei ne kuole”
On siinä kans ollut tosi kova paikka. Usein noin pienet lapset eivät tajua kuoleman lopullisuutta ja saattavat pitkäänkin kysellä ”milloin isi tulee kotiin” tms. 😔 Hienoa että perhe on kuitenkin kaikesta selvinnyt eteenpäin ja nyt lapsetkin jo aikuisuuden kynnyksellä. 😊
T. Aloittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksenä edelliseen, että mummoni mies siis kuoli sodassa.
Sodan aikana näitä menetyksiä tapahtuikin valtavasti. :( Siihen aikaan ei tainnut oikein edes olla mitään kriisiapua tarjolla vaikka niin monia asia koski.
Hienoa, että tästä huolimatta mummosi sai elää pitkän ja hyvän elämän, raskaista kokemuksista huolimatta! ❤️
T. Aloittaja
Totta. Sodan aikaan ja pian sen jälkeen ei pystytty suuria traumoja käsittelemään, kun piti tehdä kovasti töitä ja jälleenrakentaa tämä maa. Nostan hattua mummolle ja hänen ikäluokalleen. Me olemme näille veteraaneille ja vanhuksille sen velkaa, että hoidamme heidät kunnialla hautaan. Suurten firmojen voiton tahkoaminen vanhustenhoidon kustannuksella on saatava loppumaan.
Tuo sukupolvi on jo melkein kokonaan haudassa. Nuorimmat sotaveteraanit ovat ylittäneet yhdeksänkympin rajapyykin vuosia sitten.
”Veteraaneja on vuoden 2019 alussa vielä joukossamme 10 000, heistä sotainvalideja on 1 500.”
Kyllä heitä vielä runsaasti on täällä. Toivottavasti jokainen heistä saa arvoistansa hoitoa.
Otan osaa suureen menetykseesi. Mummoni jäi leskeksi parikymppisenä kahden pienen lapsen kanssa. Vielä vanhana mummona hänellä oli kyyneleet silmissä kun muisteli tapahtumia. Hän oli myöhemmin elämässään uudelleen naimisissa, mutta kyllähän tuollaista suurta surua tietyllä tapaa kantaa loppuelämän mukanaan. Siitä huolimatta voi elää ihan hyvän elämän, surun kanssa oppii elämään.