Lue keskustelun säännöt.
Selitys ”anoppivihalle” - HS tänään ”Lähellä asuva isänäiti vähensi lastenlasten selviytymistä”
22.02.2019 |
Lainaukset tästä artikkelista https://www.hs.fi/tiede/art-2000006009431.html
”Suurin apu lapsille oli tutkimuksen mukaan lähellä asuvasta äidinpuoleisesta mummosta. Äidinäidin lähellä eläneistä 2–5-vuotiaista lapsista jäi eloon 30 prosenttia useampi kuin niistä, joiden äidinäiti ei ollut elossa.”
”Perheet asuivat usein samassa taloudessa isän vanhempien kanssa, mutta läsnä oleva isänäiti ei edistänyt samalla tavalla lasten selviämistä.”
”Kun hän ikääntyi ja kävi raihnaiseksi, vaikutus kääntyi haitalliseksi. Yli 75-vuotiaan isänäidin kanssa samassa taloudessa elävän pikkulapsen mahdollisuudet selvitä kahden vuoden ikään olivat 37 prosenttia heikommat kuin lapsilla, joiden isänäiti ei ollut elossa.”
Mielenkiintoisia löydöksiä.
Toki on riski ylitulkinnalle. Mutta mitä mieltä olette? Miksi isänäidistä ei ole lapsenlapsille hyötyä vaan vanhetessaan jopa haittaa?
Kommentit (39)
Olisiko nyt kuitenkin kontekstisidonnaista eikä biologinen lainalaisuus? En ole lukenut artikkelia, mutta IHAN villi veikkaus että saman talouden huolehdittavat kilpailivat vähistä resursseista aikana jolloin kaikkien piti raataa jotta pöydässä olisi edes leipää. Voisiko olla..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tunnen yhden "anopin from hell" hänen kummallakaan yli 50 v pojalla ei Ole lapsia. Et siinä on sitten -200 % selviytymismahdollisuus.
Oma isänpuol mummo oli aika tyly mua kohtaan. Äidin äiti oli yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Exä oli viettäny paljon aikaa isänsä äidin kaa, hänestä tuli alkkis.
Jos on vähän resursseja käytössä, niin ehkä silloin niitä annetaan niille tarvitseville, jotka ovat varmasti sukua. Vanhoina aikoina, jolloin isää pidettiin perheen päänä, niin hän ehkä saattoi päättää ja halusi huolehtia ensisijaisesti omasta äidistään, koska tiesi tämän varmasti omaksi sukulaisekseen. Vastaavasti myös mummo tiesi perheen isän varmasti omaksi pojakseen, joten hän saattoi laittaa tämän etusijalle suhteessa vauvaan.
Äitilinjassa taas sukulaisuus on varmaa, joten äidinpuoleiset mummot saattoivat olla varmoja tyttärestään ja tyttäriensä lapsista ja huolehtia heistä.
Vastaus löytyy nimenomaan evoluutiobiologiasta! Äidinäiti voi olla varma, että lapsenlapsi on hänen kun taas isänäiti ei. Samasta syystä isänisä investoi kaikista vähiten lapsenlapsiinsa - sekä isoisän että isän isyydestä kun ei ole 100% varmuutta.
Meillä on suvussa vahva perinne lasten hoitamisesta äitilinjassa kuten tuossa tutkimuksessa havaittiin. Aika hassua vai mitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tän takia olis ollut paljon loogisempaa, että mies olisi muuttanut vaimonsa perheen luokse, eikä toisinpäin.
Noh jos mutuvastauksia kysytään, niin minähän tulen spekuloimaan oman anopin ja isänäidin kokemuksella. Älkää ottako liian tosissaan :D
-Naiset takertuvat vanhetessaan herkemmin poikaan kuin tyttöön. Pojalta pyydetään kauppareissut, remonttiavut yms., ja kehdataan pyytää vaikka päivittäin (kun kyllähän pojan pitää äidistään huolehtia). Mummo veisi siis lapsen isän voimavaroja ja kykyä olla isä lapselleen arjessa? Tämä johtaa äidin väsymykseen ja heikentyneeseen kuntoon huolehtia lapsista.
-Ei-sukua olevien naisten välinen kilpailuasetelma, mikä näkyy erityisesti saman katon alla naisten perinteisissä töissä, esim. kodin- ja lastenhoito. Kilpailuasetelma vie resursseja äidiltä, resursseja jotka pitäisi suunnata lapseen.
-Anoppi omii vauvan herkemmin kuin vauvan äidinäiti - joka tietää kuuluvansa lapsen elämään kävi miten kävi. Saman katon alla hierarkisessa yhteisössä tämä voi tarkoittaa mm. imetyksen ja kiintymyssuhteen vahingoittumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä näkyy meidänkin perheessä. Itselläni lämmin suhde äidin äitiin ja äidilläni lapsiini. Miehen äiti suosii selkeästi tyttärensä lapsia.
Eli todellisuudessa kyse oli samassa taloudessa asuvasta vs. lähellä eri taloudessa asuvasta isoäidistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perinteisestihän anoppi on passuuttamut ja arvostellut miniää. Sitä on pidetty vähän sääntönäkin. Kun taas se oma äiti on enemmän lapsensa puolella, ja äidille jää voimavaroja hoitaa lapsiaan.
Ei kaikki, mutta luulen, että moni nainen, joka eläisi alueellisissa oloissa, suosisi ennemmin tyttärensä lapsia kuin miniänsä. Joten anopin elämä on ollut miniän lapsille uhka, oman tyttären lapsille apu.
Tuossa artikkelissa oli epäselvästi ilmaistu miten ero syntyi. Siinä ensin sanottiin että äidinpuoleisen isoäidin elossaolo ikävuoteen 75 asti ennusti lastenlasten parempaa selviytymistä. Sitten puhuttiin että koska usein perheet asuivat isänpuoleisten isovanhempien kanssa samassa taloudessa, niin isän äidin ollessa raihnainen 75-vuotias, se ei auttanut lasten selviytymistä vaan päinvastoin. Mutta eihän se äidin äidinkään elossaolo enää 75 ikävuoden jälkeen auttanut lasten selviytymistä! Eli tyypillinen höttöjuttu. Olisi mielenkiintoista lukea itse tutkimus, koska tuon lehtijutun perusteella ei kyllä asiasta saanut muuta irti kuin sekavaa sepustusta. Ei uskoisi että valtakunnan päälehti oli jälleen asialla, niinkuin olisi iltapäivälehteä lukenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastaus löytyy nimenomaan evoluutiobiologiasta! Äidinäiti voi olla varma, että lapsenlapsi on hänen kun taas isänäiti ei. Samasta syystä isänisä investoi kaikista vähiten lapsenlapsiinsa - sekä isoisän että isän isyydestä kun ei ole 100% varmuutta.
Ihan näin: geenithän suoraan sanelevat miten käyttäydymme ja mitä arvostamme. Kulttuurilla ja yhteiskunnalla ei ole mitään merkitystä niihin. Eiku...
Isänäiti oli tuki ja turva. Tarvittaessa paikalla, aina hetki aikaa. Hän myös antoi vähästään rahallistakin apua pyytämätäkin. Ikimuistoisia retkiä tehtiin marjametsään ja eri kaupunkeihin. Hänen kanssaan tein ensimatkan ulkomaillekin. Lomia vietettiin usein hänen luonaan. Hän opetti uimaan ja myös luistelemaan. Kutomisen ja virkkauksen opin myös hänen opastuksellaan. Hänen laulamansa laulelmmat muistan vieläkin ja ikävinä päivinä lurittelen niitä. Ruuanlaiton ihmeeliseen maailmaan mummo ohjasi koko veljes laumanakin. Jokainen osaamme tehdä perinteiset suomiruuat.
Oma kokemukseni taas äidinäidistä on jäänyt viileäksi. Hän oli enemmän se kaupunki mummo joka lähetteli kortteja ja osti lahjoja. Toki joskus vietti aikaa meillä kotona, mutta läheisyys ei oikein luontunut. Hän ei ehkä ollut, niin kiinnostunut meidän lasten asioista. Viihtyi joskus pelipöydässä hetken, mutta ei jaksanut kauaa.
Tuo tutkimus jääköön omaan arvoonsa. Eiköhän mummot olleet persoonia, jotka olivat jokainen tavallaan mukana perheiden elämässä. Tuntuu hullulta ajatella, että vanhan ihmisen elämä voisi vaikeuttaa lapsen elossa pysymistä. Tietysti jos hän eli samassa taloudessa, niin ehkä lapsen äiti joutui jakamaan aikansa myös hänen hoitoonsa ja tämä vaikutti sitten lapsen hoitoon. Kuka tietää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noh jos mutuvastauksia kysytään, niin minähän tulen spekuloimaan oman anopin ja isänäidin kokemuksella. Älkää ottako liian tosissaan :D
-Naiset takertuvat vanhetessaan herkemmin poikaan kuin tyttöön. Pojalta pyydetään kauppareissut, remonttiavut yms., ja kehdataan pyytää vaikka päivittäin (kun kyllähän pojan pitää äidistään huolehtia). Mummo veisi siis lapsen isän voimavaroja ja kykyä olla isä lapselleen arjessa? Tämä johtaa äidin väsymykseen ja heikentyneeseen kuntoon huolehtia lapsista.
-Ei-sukua olevien naisten välinen kilpailuasetelma, mikä näkyy erityisesti saman katon alla naisten perinteisissä töissä, esim. kodin- ja lastenhoito. Kilpailuasetelma vie resursseja äidiltä, resursseja jotka pitäisi suunnata lapseen.
-Anoppi omii vauvan herkemmin kuin vauvan äidinäiti - joka tietää kuuluvansa lapsen elämään kävi miten kävi. Saman katon alla hierarkisessa yhteisössä tämä voi tarkoittaa mm. imetyksen ja kiintymyssuhteen vahingoittumista.
Olen täysin eri mieltä varsinkin tuon ensimmäisen kohdan kanssa.
Naiset tarkertuvat tyttäriinsä. Tyttäret auttavat äitiään, kuskaavat kauppaan yms. On täysin itsestäänselvää, että tyttäret auttavat ja hoitavat vanhempiaan. Paljon harvinaisempaa on se, että poika auttaisi äitiään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaus löytyy nimenomaan evoluutiobiologiasta! Äidinäiti voi olla varma, että lapsenlapsi on hänen kun taas isänäiti ei. Samasta syystä isänisä investoi kaikista vähiten lapsenlapsiinsa - sekä isoisän että isän isyydestä kun ei ole 100% varmuutta.
Ihan näin: geenithän suoraan sanelevat miten käyttäydymme ja mitä arvostamme. Kulttuurilla ja yhteiskunnalla ei ole mitään merkitystä niihin. Eiku...
Ei biologisten ja kulttuuristen syiden tarvitse sulkea toisiaan pois, vaan ne voivat molemmat vaikuttaa joko suoraan tai epäsuorasti :)
Itse esimerkiksi näen kulttuurissamme olevan perinteen antaa lapselle isän sukunimi nimenomaan "tasapainottavana" tekijänä sille biologiselle faktalle että äiti kantaa ja synnyttää lapsen, jolloin lapsi kuuluu näin ollen varmasti äidin sukuun. Nimenanto ankkuroi lapsen sitten myös isän sukuun.
Moni tekee niin edelleen, vaikka laki ei siihen enää velvoita. Jotkut haluavat ylläpitää perinnettä, jotkut haluavat sitouttaa isän vahvemmin lapseen ja kuka mitäkin, mutta edelleen tilanne on kuitenkin se, että naaras kantaa ja synnyttää lapsen. Biologia pysyy, mutta yhteiskunnan sille antamat merkitykset vaihtuvat.
No tämä tutkimus pitää asettaa kontekstiinsa. Se liittyy tieteelliseen keskusteluun siitä miksi naisilla ja joillain harvoilla eläinlajien naarailla on vaihdevuodet, kun useimmat eläinnaaraat lisääntyvät aina kuolemaansa asti.
Syyksi on epäilty ns. isoäitihypoteesia. Se tarkoittaa että oletetaan että poikasen tai vauvan eloonjäämisen kannalta isoäidin tai isoemon hoiva olisi ollut merkittävä etu evoluutiossa. Isoemoille olisi siten kehittynyt vaihdevuodet, jotta hän ei hoivaisi omaa lastaan vaan lapsenlapseaan.
Vierailija kirjoitti:
No tämä tutkimus pitää asettaa kontekstiinsa. Se liittyy tieteelliseen keskusteluun siitä miksi naisilla ja joillain harvoilla eläinlajien naarailla on vaihdevuodet, kun useimmat eläinnaaraat lisääntyvät aina kuolemaansa asti.
Syyksi on epäilty ns. isoäitihypoteesia. Se tarkoittaa että oletetaan että poikasen tai vauvan eloonjäämisen kannalta isoäidin tai isoemon hoiva olisi ollut merkittävä etu evoluutiossa. Isoemoille olisi siten kehittynyt vaihdevuodet, jotta hän ei hoivaisi omaa lastaan vaan lapsenlapseaan.
Se on mielestäni ihan uskottava hypoteesi. Ihmisillä lapsi on avuton ja hoivaa tarvitseva poikkeuksellisen pitkään, joten käy järkeen, että evoluutio on kehittänyt ylimääräisiä hoitoresursseja vauvan selviämisen todennäköisyyden parantamiseksi.
Älykkyyden hinta, lapsi syntyy vain "osittain valmiina" sen sijaan että kehittyisi kohdussa pidemmälle, koska isokalloisempi vauva ei enää mahtuisi äidistä ulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaus löytyy nimenomaan evoluutiobiologiasta! Äidinäiti voi olla varma, että lapsenlapsi on hänen kun taas isänäiti ei. Samasta syystä isänisä investoi kaikista vähiten lapsenlapsiinsa - sekä isoisän että isän isyydestä kun ei ole 100% varmuutta.
Ihan näin: geenithän suoraan sanelevat miten käyttäydymme ja mitä arvostamme. Kulttuurilla ja yhteiskunnalla ei ole mitään merkitystä niihin. Eiku...
Ei biologisten ja kulttuuristen syiden tarvitse sulkea toisiaan pois, vaan ne voivat molemmat vaikuttaa joko suoraan tai epäsuorasti :)
Itse esimerkiksi näen kulttuurissamme olevan perinteen antaa lapselle isän sukunimi nimenomaan "tasapainottavana" tekijänä sille biologiselle faktalle että äiti kantaa ja synnyttää lapsen, jolloin lapsi kuuluu näin ollen varmasti äidin sukuun. Nimenanto ankkuroi lapsen sitten myös isän sukuun.
Moni tekee niin edelleen, vaikka laki ei siihen enää velvoita. Jotkut haluavat ylläpitää perinnettä, jotkut haluavat sitouttaa isän vahvemmin lapseen ja kuka mitäkin, mutta edelleen tilanne on kuitenkin se, että naaras kantaa ja synnyttää lapsen. Biologia pysyy, mutta yhteiskunnan sille antamat merkitykset vaihtuvat.
Kulttuurievoluutio on paljon tärkeämpi tekijä kuin biologinen evoluutio -- tämän unohtavat biologista tutkimusta tekevät tutkijatkin.
"Biologia" on vain sinun käsityksesi jostakin luonnonilmiöstä sellaisena kuin me nyt tänään siitä puhumme tässä kulttuurissa. Eivät menneen ajan ihmiset ole ajatelleet asiasta noin. Kulttuuriset käsitykset asiasta ovat vaihdelleet suuresti, eikä niillä ole välttämättä mitään tekemistä "biologisten faktojen" kanssa.
On kulttuureja, joissa naisen osuutta lapsen syntymään ei pidetä merkittävänä, vaan lapsi kuuluu isän sukuun. Toisissa kulttuureissa taas isän roolia on pidetty mitättömänä, ja lapsen on katsottu olevan enonsa lapsi. Ja kaikkea siltä väliltä.
Teoriat sukunimistä yms. eivät ole voineet vaikuttaa isoäitihypoteesiin, koska sukunimet (isän puolelta) ovat olemassa vain joissakin kulttuureissa ja sukunimet ovat yleensäkin uusi ilmiö historiallisesti vaikkapa Suomessa.
Se miksi Suomessa on keskiajalta alkaen pidetty lapsen isää tärkeämpänä vanhempana johtuu ihan siitä että kulttuuri on ollut patriarkaalista ja tulkinnat ovat perustuneet isän ja miesten valtaa pönkittävään Ruotsin maanlakiin.
Lapsia eriyttävät isovanhemmat ovat hirviöitä, jotka pahoinpitelevät lapsen mielenterveyttä.
Jaa, mun isänäiti oli se rakkain mummo mulle. Asui vielä aivan naapurissa. Äidilläni oli viileät välit omaan äitiinsä ja lisäksi tämä asui kauempana. Kyllä koen että mummoni oli minulle hyvä itsenäisen naisen malli, jopa parempi mitä äitini.