Eroaisitteko tässä tilanteessa?

En eroaisi. Hän ei kuitenkaan kohtele sua huonosti? Hauku tms? Ei elämä aina ole ilotulitusta. Älä tee sitä lapsillesi.

Ytityä puhua miehesi kanssa tai menkää pariterapiaan.

Yrittäisin vielä saada liekkiä suhteeseen. Tosin jos toista ei kiinnosta pätkän vertaa kantaa korttansa kekoon niin se on täysin turhaa.

Onko miehelläsi kenties masennusta tms? Kun ei kerran ole innostunut juuri mistään...

Parisuhdeleirille. Monia on auttanut. Ei kannata suin päin rynnätä eroomaan, kun lapsia on. Lapset kärsivät aina erosta.

Ero on aina paras ratkaisu. Yksin olet onnellisempi.

Jos mies on joka tapauksessa kotona niin hän varmaan voi jäädä lapsia hoitamaan niin sinä saat käydä omissa menoissa välillä viikonloppuisin. Tapaa ystäviä, hanki uusia harrastuksia. Ehkä mies havahtuisi että mitäs kivaa sun elämässä tapahtuu ja haluaa osallistua enemmän? Eroon en osaa sanoa juuta enkä jaata vielä näillä tiedoilla. Miehelläkin voi olla syynsä väsymykseen. Masennusta?

Vierailija kirjoitti:

Ero on aina paras ratkaisu. Yksin olet onnellisempi.

Tuossa kuviossa vaan sattuu olemaan ne lapsetkin. Pitää ajatella miten lapset olisivat onnellisimpia. Joskus ero on paras ratkaisu heillekin, mutta ap:n tilanne ei kuulosta ihan siltä.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdeleirille. Monia on auttanut. Ei kannata suin päin rynnätä eroomaan, kun lapsia on. Lapset kärsivät aina erosta.

Ja kärsivät vielä enemmän jos vanhemmilla on huono parisuhde.

Tottakai kannattaa koittaa vaikka terapiaa. Mutta jos toinen ei halua eikä toista mikään kiinnosta, niin turha sitä on elämänsä parhaita vuosia moiseen tuhlata. Minulla ainakin tuollainen parisuhde vaikutti syvästi kaikkeen; en mm. ollut niin hyvä äiti lapsilleni enää, kun aikaa ja energiaa meni järjettömästi sen huonon parisuhteen vatvomiseen, pettymyksistä toipumiseen jne.

Minä siis erosin. Ja meillä mies oli hyvin vetäytyvä, väsynyt ja usein kiukkuinenkin kun oli kotona.

Erosin, ja mikä muuttui? Olin ihan oikeasti yksin, ei vain tuntunut siltä. Lapsiakin ikävöin, kun olivat etän toisen vanhemman luona joka toinen viikonloppu. Lisäksi jonkin verran kotityöt lisääntyivät. Vastuu lapsista jäi täysin harteilleni.

Mulla oli sama tilanne, vaikka mitä yritin ehdottaa, ei kiinnostanut. En minä eikä lapset. Mies sai masennusdiagnoosin ja lääkityksen joka ei suinkaan auttanut vaan tilanne meni vielä huonommaksi, olihan miehellä nyt ”lupa” olla jaksamatta perhettä. Hänen lääkärinsä kannusti mm. olemaan lähtemättä lomamatkalle minun ja lasten kanssa.

Meille tuli ero siinä vaiheessa kun minä en enää jaksanut outoa perhekuviota jossa mies oli jonkinlainen ulkojäsen.

10 jatkaa vielä, meillä ei mikään paljoa muuttunut kun arki oli jo valmiiksi minun harteillani. Lapsia isä ei eron jälkeen ehtinyt tapaamaan kun meni niin lujaa.

Mutta jos sitä toista ei kiinnosta parisuhdeleirit eikä terapiat? Väkisin ei aikuista saa mihinkään.

Yrittäisin vielä kohtuullisesti saada yhteyden aikaiseksi. Voisiko tosiaan miehellä olla masennus tia joku kolmenkympin kriisi? Omat harrastukset ja menot ja omasta onnellisuudesta huolehtiminen ovat tärkeitä - ei mies ole vastuussa siitä, että sinulla on tylsää. 

Mutta ei loputon uhrautuminen ja onneton koti ei ole hyväksi lapsillekaan. Olen itse eronnut kahdesti lapsiperheaikana. Kumpikin ero oli tarpeen ja yhdessä pysyminen olisi ollut tekemätön paikka, mutta kyllähän ne erot silti jättää jäljet lapsiin.

Vierailija kirjoitti:

Teillä olisi kaksi lasta ja yhteinen asuntolaina. Asunto todennäköisesti tarvisi laittaa myyntiin eron jälkeen. Yhteys on kadonnut siten, ettei vietetä enää yhdessä aikaa laisinkaan vaan mies keskittyy tv.n katseluun. Viikonloput on vapaana molemmilla, mutta koskaan ei ole halukkuutta miehellä tehdä yhdessä mitään. En usko, että olisi toinen, kun töiden lisäksi on lähestulkoon aina kotona, harvoin käy missään. Tunnen oloni niin yksinäiseksi. Mitä tekisitte?

Minun mies alkoi olla tuollainen ja yhtäkkiä hän oli täysin poissaoleva. Ei käynyt vieraissa.. Kun aikani hoin ja en saanut enää kontaktia, niin pohdin eroa vakavasti. Juttelin äitini kanssa meidän tilanteesta, niin äitini sanoi oletko varma ettei sille ole tapahtunut jotain. Äitini on psykiatri ja hän epäili, että lievää masennusta tai ollut paniikkikohtauksia, mutta ei ole maininnut niistä. Hän kehotti minua lähestymään miestäni erilailla, niin etten menetä malttia. Menetin siis pinnani kun en saanut kontaktia. Aloin varovasti lähestymään häntä erilailla että saisin sen suun auki...

Sieltä se syy löytyi. Hän sanoi, että on niin stressaantunut ja on ruvennut saamaan ihmeellisiä kohtauksia ja tuntuu, että kuolee. Hän ei ole pystynyt sanomaan mitään, kun koko aika ajattelee jos esim nousee tuolilta, niin nouseeko viimeistä kertaa. Mies sanoi, että ajatukset on pelkästään hänessä itsessään ja kuuntelee kun sydän pamppailee ja tulee romahdustiloja. Sanoin, että noi on paniikkikohtauksia ja äitini epäili sitä. Sanoin, että mennään hakemaan apua sinulle. Mies sai apua ja sairauslomaa töistä, että voi ladata itseään. Nyt meillä on suhde taas entisellä mallilla.

Itsessäni inhoan sitä, että heti olin luovuttamassa ja vähän epäilemässä sitä pahinta. Tein samalla itsetutkiskelun ja olin pettynyt itseeni. Miksi piti heti lyödä hanskoja tiskiin, vaikka tiedän ettei mies ole sellainen, joka ravaisi muualla.

Koska olette panneet viimeksi?

Äitini on psykiatri... ja heti osasi epäillä lievää masennusta tai paniikkikohtauksia...

Meillä oli jossain vaiheessa vähän samaa. Yhdessä ei tehty hirveästi, pyöritin pikkulapsiarkea paljon yksin. Mies oli reissuhommissa, stressiä ja paljon omia projekteja myös joista ei juuri ilmoitellut.

Jossain vaiheessa kyllästyin, erokin kävi mielessä, mutta tuntui huonolta vaihtoehdolta kuitenkin. Aloitin harrastuksia ja sopimaan menoja ystävieni kanssa keskustelematta miehen kanssa etukäteen, ilmoitin vain. Jos oli kotona, oli myös lasten kanssa (pärjäsi hyvin, sitä ei ole ikinä tarvinnut minun epäillä). Jos ei ollut kotona, lapsia hoiti isovanhemmat tmv. En kuitenkaan jatkuvasti ollut menossa, mutta silloin tällöin tarvitsin hengähdys hetken.

Tästä alkoi pikkuhiljaa muutos, mies huomasi miltä tuntuu kun asioista ei sovita /puhuta etukäteen. Hän alkoi ilmoittaa omista menoistaan ajoissa ja kysymään onko ok jos ottaa jonkun projektin hoitaakseen (harrastukseen liittyvä) jne. On puhuttu asioista paljon mm. hänen työstressistään ja tällä hetkellä asiat on paremmin kuin ehkä koskaan. Käydään treffeillä (syömässä, leffassa) vähintään kerran kuussa ja kriisin jälkeen alettiin tehdä perheenä asioita todella paljon enemmän yhdessä ja ollaan läheisiä kaikki.

Kannattaa selvittää mikä miestä vaivaa, meillä se oli työstressi ja harrastus projektit antoivat voimaa hänelle jaksaa töissä, mutta perhe meinasi jäädä jalkoihin.

Puhukaa, yrittäkää löytää ne oikeat sanat joilla solmut lähtevät aukeamaan.