Lue keskustelun säännöt.
Kumppanin sairastuminen ja tulevaisuus
04.12.2018 |
Kumppanini on sairastunut vakavasti. Sairaus tulee etenemään ja hyvin suurella todennäköisyydellä viemään lähivuosina esimerkiksi työkyvyn. Tämä kaikki vaikuttaa tulevaisuuteen ja yhteisiin suunnitelmiin merkittävästi. Työkyvyn menettäminen ja ansionmenetykset ei ole se mitä murehdin vaan esimerkiksi yhteisiä kokemuksia ja perheenperustamista. Ollaan haaveiltu talon rakentamisesta, kesämökeistä, lapsista ja ihan kaikesta ”normaalista”.
Ollaan oltu yhdessä yli viisi vuotta ja vakiintuneita. Suremme ja järjestellään elämää nyt yhdessä uudelleen ja tuntuu että elämältäni katosi pohja. Rakastan kumppaniani vietävästi ja en osaa ajatella elämääni ilman häntä.
Huomaan kuitenkin pohtivani yhä enemmän itseäni, joka sekin tuntuu pahalta ja todella väärältä. Joudumme luopumaan lapsihaaveista ja kaikesta yhteisestä. Matkustelu, ulkomaanvaihdot ja kaikki vaikeutuu huomattavasti.
Olemme vielä nuoria ja elämä edessä. Minulla olisi kaikki ovet auki, mutta kumppaniltani suljettiin niistä suurin osa. Onko minun tulevaisuuteni vain hoitaa hitaasti pois kuihtuvaa puolisoani?
Rakastuin elämänjanoiseen ja rohkeasti unelmia tavoittelevaan kumppaniin. Ja nyt se kaikki on mennyt.
Ajatuksia, kokemuksia, mitä vain asiasta?
Kommentit (54)
Tänään ei tarvitse päättää mitään. Eikä huomenna, eikä ensi viikollakaan. Ota rauhassa aikaasi asioiden pohtimiseen ja anna pahimman shokin mennä ohi. Sure, mieti, etsi tietoa, vertaistukea, joku jonka kanssa keskustella luottamuksellisesti ilman tuomitsemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mieheni dumppas mut kun sairastuin. Ei halunnut muistutusta että terveys voi mennä 22-vuotiaana 😅 Noh, en ole urpoa jäänyt kaipaamaan 😌
Tsemppiä ja rohkeaa mieltä, voimia. Tulee mieleen Stephan Hawkinsonista kertova elokuva, huumorintaju säilyi SH:lla, lämminhenkinen elokuva. Toivottavasti on apua saatavana tarvittaessa, jos tarvitsette.
Elämä ei aina mene suunnitelmien ja toiveiden mukaan.
Ole sen tukena. Kaikista vähiten varmaan haluaa että jättäisit sen yksin, varmasti kaipaa seuraa ja apua. Tehkää juttuja mitä ette myöhemmin pysty tekemään. Tsempit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mieheni dumppas mut kun sairastuin. Ei halunnut muistutusta että terveys voi mennä 22-vuotiaana 😅 Noh, en ole urpoa jäänyt kaipaamaan 😌
Mun mies dumppas mut myös 22-vuotiaana vaihtamalla 17-vuotiaaseen. Enkä edes ollut sairastunut, liian vanha ja rupsahtanut vaan 😂. Jouti mennäkin, nyt on hyvä elämä hyvän miehen kanssa.
Mulla on Ms-tauti. Tämä ei ole vielä pahimmassa vaiheessa, eikä koskaan siihen välttämättä etenekään - ainakin toivon niin, mutta nyt mennään näiden oireiden kanssa, mitä jo on..
Kun sain diagnoosin, ajattelin ensin "apua, jättääkö mieheni minut" ja "miten hän pärjää, en halua tuhota hänenkin elämäänsä". Tämä on jo tuonut joitakin rajoituksia meidän elämäämme, ja mieheni on ne hyväksynyt.
Ähh, tää ei kyllä lohduta sua yhtään, jos teillä on tilanne paljon pahempi.. mutta tilanne on varmasti miehellesikin ihan hirveä, ehkä hänkin ajattelee just enemmän sua kuin itse sairauttaan. Sairaus muuttaa teidän suhdetta ja sulla on oikeus olla surullinen noista haaveidenkin "kaatumisesta", vaikka joku pitäisikin sua pinnallisena tms, kun onhan toisella sairaus...
Toivotan teille paljon tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sairaus mukamas noin lohduton olisi? Syövätkin voidaan usein hoitaa, joku ms tauti voi oll ihan ok....tee nyt ne lapset kun voitte. Yleensä nää jutut tulee koska joku luulee että aikaa on loputtomin. Rillutellaan vielä 3 kymppisinä. Naimisiin, lapset jne pankaa töpinäksi. Syöpä jne halvaantumiset voi iskeä uuteenkin kumppaniisi , ja sinuun itseesi. Et pakoon pääse näitä vaikka hylkäisit hänet.Eksäs kokeekin mullistavan uuden hoidon ja paranee. Mitessit? Kukaan ei enää 40+ iässä ole terve. Mistä sä sen ihmeen löydät? Jos ei muuta niin joku psorias/ mielenvikaisuus/ alkoholismi, väkivaltageeni....
Osaat hyvin eritellä ajatuksiasi, se toivottavasti auttaa jatkossakin. Näin viisikymppisenä ajattelen, että kun olette nuoria ja teillä ei ole vielä lapsia, teidän kannattaisi suunnitella elämäänne niin, että olisi mahdollista saavuttaa haaveita, jopa ilman toisianne. Mutta jos rakkaus on voimakasta, niin se menee tietysti kaiken järkeilyn ohi. Muistakaa, että myös rakkaus muuttuu vuosien myötä eikä kestä sitä, jos toinen elää katkeroituneena haaveistaan luopuen. Näin viisikymppisenä en jättäisi puolisoani hänen sairastuessaan kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen, niinhän tulee tapahtumaan kuitenkin jommalle kummalle joskus. Mutta teidän tilanteenne on toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Talon voi rakennuttaa, ja lapsia ei muutenkaa tehdä nappia painamalla, olet lapsellinen jos luulit että elämä menee niin kuin kiiltokuvassa. Ne joilla se menee, ovat psykopaatteja. Voit matkailla yksin tai kavereiden kanssa. Päiväkotihan ne lapsenne hoitaa jpka tapauksessa. Mutta rahahan, ja puolison kuvitellut tulevaisuuden tulothan ne tässä painaakin...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mieheni dumppas mut kun sairastuin. Ei halunnut muistutusta että terveys voi mennä 22-vuotiaana 😅 Noh, en ole urpoa jäänyt kaipaamaan 😌
Mun mies dumppas mut myös 22-vuotiaana vaihtamalla 17-vuotiaaseen. Enkä edes ollut sairastunut, liian vanha ja rupsahtanut vaan 😂. Jouti mennäkin, nyt on hyvä elämä hyvän miehen kanssa.
On ehkä hiukan eri asia jättää 22-vuotiaana sairauden kuin rupsahtamisen takia. Rupsahtamisen takia jättävä on täysi ääliö (ellei sitten oikeasti ole 100kg passivoitunut daami ja toinen rakastaa urheilua).
On todella tylsää sanoa näin, ja varmasti alapeukkuja sataa, mutta monelle on muutenkin vaikeaa sitoutua 22-vuotiaana. Saati sitten jos kumppanilla todetaan vaikkapa kaikki perhehaaveet torppaava sairaus. Itsekästä toki jättäminen ko tilanteessa, mutta voiko toista vaatia uhraamaan elämänsä? Eroaahan ihmiset muutenkin (ihan liikaa turhistakin syistä!) etenkin nuorina aloitetuista suhteista, joten miksei sitten myös silloin jos kaikki tulevaisuuden haaveet kaatuvat?
Tunnen pariskunnan, jonka aktiivinen osapuoli haluaisi erota. Kaipaisi aktiivista elämänkumppania, lapsia, matkoja, mökkiprojektia yms ja lisäksi tuo vammautunut osapuoli on järjettömän katkeroitunut vammastaan ja muuttunut suoraan sanottuna aika kamalaksi tyypiksi. Toki ymmärrän, 24h kotona hajottaa kenen tahansa pään, mutta onko oikein vaatia puolisoa uhraamaan oma elämänsä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea tilanne ja myös itselleni tuttuja ajatuksia.
Meillä tilanne on vain siten päinvastainen, että kumppani oli jo sairas tavatessamme. Tiesin siis mitä "saan" ja pystyin tekemään valintani sen perusteella. Kompromisseja näissä tilanteissa on tehtävä valtavasti. Kumppanini oli työelämässä kun tapasimme, mutta nyt hän on sairaseläkkeellä. Töistä pois jääminen oli hänelle raskas paikka, mutta olen yrittänyt tukea häntä parhaani mukaan. Hän puolestaan tukee minua urallani ja auttaa kotona jaksamisensa mukaan.
Luettelemasi asiat ovat tärkeitä ja usein kumppanin kanssa toteutettavia. Meillä minä pystyin rakennuttamaan omin varoin omakotitalon ja kesämökki minulla oli jo valmiina. Iso asia meillä on se, että kumpikaan meistä ei halunnut lapsia missään vaiheessa. Yhteiset matkat ja tekemiset ovat kumppanin liikuntarajotteiden takia haastavia, mutta olemme löytäneet aina jonkin keinon. Olemme n. 35-vuotiaita, joten elämää on vielä edessä.
Sinulla on täysi oikeus ajatella itseäsi ja tulevaisuuttasi. Sinulla on myös täysi oikeus tehdä mikä ratkaisu hyvänsä. Tämä on kuitenkin sinun ainutkertainen elämä.
Voimia.
Se mitä tunnet kumppaniasi kohtaan ei ole rakkautta.
Olet ns. 'fine weather friend'.
En käy selittämään sulle, mitä rakkaus on.
Et ymmärtäisi.
Kirjoituksessasi kaiken kertoo se, ettet sanallakaan viittaa siihen, mitä _kumppanisi_ kokee. Ei, puhut vaan omasta elämästäsi, ja siitä että voi kun kohta mulla ei olekaan kivaa.
Saatat tänä päivänä jäädä auton alle.
Toivotaan, että läheisesi tulevat silloin siihen tulokseen, että ei sun kanssa enää kannata olla, kun istut tylsässä pyörätuolissa mörkkinä. Eihän sun kanssa voi enää tehdä mitään kivaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sairaus on sellainen joka kuihduttaa työkyvyttömäksi mutta hlö elää sen kanssa kymmeniä vuosia? Nimittäin joku AlS tappaa yleensä muutamassa vuodessa, MS kulkua ei voi etukäteen ennustaa jne. Ei tule mitään aloituksen kaltaista mieleen noin yleisesti.
Kuulostat vastenmielisestä minäminäminätyypiltä.
Olen pahoillani siitä, että kumppanisi on tehnyt noin epäonnistuneen valinnan ja sairastunut vakavasti.
Hänellä on elämä nyt heikoissa kantimissa.
Mutta eihän ihmistä tunne ennen kuin joutuu hätätilanteeseen. Kauniit puheet ovat pelkkää ilmaa.
Sairastuiko miehesi munuaistautiin? Ei se estä lasten saantia, se on 50% mahdollisuus saada samaa tautia sairastava lapsi. Jos tehdään alkion seulonta niin sitten ei tule sitäkään. Kallista tosin yksityisellä , julkisella ei tehdä.
Joudut tekemään isoja valintoja ilmeisen nuorena. Todella hyvää vaihtoehtoa ei ole noilla lähtötiedoilla tarjolla joten itse yrittäisin löytää pienimmän pahan tien. Miettisin sinuna tarkasti onko teidän molempien elämänlaatu parempaa yhdessä vai erikseen eläen. Keskustelisin asiasta myös puolison kanssa hyvin suorasanaisesti. Toivottavasti pärjäätte.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat vastenmielisestä minäminäminätyypiltä.
Olen pahoillani siitä, että kumppanisi on tehnyt noin epäonnistuneen valinnan ja sairastunut vakavasti.
Hänellä on elämä nyt heikoissa kantimissa.Mutta eihän ihmistä tunne ennen kuin joutuu hätätilanteeseen. Kauniit puheet ovat pelkkää ilmaa.
Kaamea kommentti ap:lle, joka on 22-vuotias ja pohtii mielestäni todella fiksusti tunteitaan ja tilannettaan.
Tätähän se on, aina on joku moralisoimassa, mutta kuinka moni oli 22-vuotiaana valmis esim loppuelämän omaishoitajaksi? Elämä edessä, haaveissa lapset ja ura ja niiiin paljon kaikkea tehtävää. Kuinka moni oli yleensäkin valmis sitoutumaan 22-vuotiaana yhteen (edes terveeseen) kumppaniin loppuelämäksi?
Vierailija kirjoitti:
Mikä sairaus on sellainen joka kuihduttaa työkyvyttömäksi mutta hlö elää sen kanssa kymmeniä vuosia? Nimittäin joku AlS tappaa yleensä muutamassa vuodessa, MS kulkua ei voi etukäteen ennustaa jne. Ei tule mitään aloituksen kaltaista mieleen noin yleisesti.
Ap puhuu asiasta tyyliin hitsi kun juhlat peruuntuu.
Ap on jo päättänyt hylätä puolisonsa. Hän vain kalastelee täällä itselleen pääntaputuksia. Ilmeisesti älyää sentään siis hävetä.
Voi, olen pahoillani. Älä syyllistä itseäsi noista ajatuksista, ne ovat maailman luonnollisin reaktio.
Kaikki vaikeutuu huomattavasti, sanot - vaikeutuu vai muuttuu mahdottomaksi? En tiedä, mistä sairaudesta on kyse, mutta onko mahdollisuuksia, että sairaus ei viekään voittoa ja tuhoa kaikkea?