Lue keskustelun säännöt.
Kumppanin sairastuminen ja tulevaisuus
04.12.2018 |
Kumppanini on sairastunut vakavasti. Sairaus tulee etenemään ja hyvin suurella todennäköisyydellä viemään lähivuosina esimerkiksi työkyvyn. Tämä kaikki vaikuttaa tulevaisuuteen ja yhteisiin suunnitelmiin merkittävästi. Työkyvyn menettäminen ja ansionmenetykset ei ole se mitä murehdin vaan esimerkiksi yhteisiä kokemuksia ja perheenperustamista. Ollaan haaveiltu talon rakentamisesta, kesämökeistä, lapsista ja ihan kaikesta ”normaalista”.
Ollaan oltu yhdessä yli viisi vuotta ja vakiintuneita. Suremme ja järjestellään elämää nyt yhdessä uudelleen ja tuntuu että elämältäni katosi pohja. Rakastan kumppaniani vietävästi ja en osaa ajatella elämääni ilman häntä.
Huomaan kuitenkin pohtivani yhä enemmän itseäni, joka sekin tuntuu pahalta ja todella väärältä. Joudumme luopumaan lapsihaaveista ja kaikesta yhteisestä. Matkustelu, ulkomaanvaihdot ja kaikki vaikeutuu huomattavasti.
Olemme vielä nuoria ja elämä edessä. Minulla olisi kaikki ovet auki, mutta kumppaniltani suljettiin niistä suurin osa. Onko minun tulevaisuuteni vain hoitaa hitaasti pois kuihtuvaa puolisoani?
Rakastuin elämänjanoiseen ja rohkeasti unelmia tavoittelevaan kumppaniin. Ja nyt se kaikki on mennyt.
Ajatuksia, kokemuksia, mitä vain asiasta?
Kommentit (54)
Jokaisella on vain yksi elämä. Täytyy tehdä, mikä tuntuu oikealta. Muut eivät voi auttaa. Minun kumppanini sairastui myös nuorena ja joutui eläkkeelle. Juuri oltiin menty naimisiin. Eka vuosi oli todella synkkää. Hän sanoi monta kertaa, että saan lähteä. Itse valitsin jäädä. On ollut ajottain raskasta ja rajoituksia, mutta en ole katunut. Lapset hankimme hedelmättömyyshoitojen avulla vasta sairastumisen jälkeen. En löytäisi parempaa kumppania, vaikka helppoa ei ole ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat vastenmielisestä minäminäminätyypiltä.
Olen pahoillani siitä, että kumppanisi on tehnyt noin epäonnistuneen valinnan ja sairastunut vakavasti.
Hänellä on elämä nyt heikoissa kantimissa.Mutta eihän ihmistä tunne ennen kuin joutuu hätätilanteeseen. Kauniit puheet ovat pelkkää ilmaa.
Kaamea kommentti ap:lle, joka on 22-vuotias ja pohtii mielestäni todella fiksusti tunteitaan ja tilannettaan.
Tätähän se on, aina on joku moralisoimassa, mutta kuinka moni oli 22-vuotiaana valmis esim loppuelämän omaishoitajaksi? Elämä edessä, haaveissa lapset ja ura ja niiiin paljon kaikkea tehtävää. Kuinka moni oli yleensäkin valmis sitoutumaan 22-vuotiaana yhteen (edes terveeseen) kumppaniin loppuelämäksi?
Minustakin ap pohtii fiksusti, joten turha lytätä ja haukkua.
Iän en osaa nähdä vaikuttavan asiaan, muuten kuin että jos mies kuolee, ap:lla on vielä aikaa perustaa perhe jonkun muun kanssa. Toki se hiipumisen ja sairastamisen katselu on raskasta, mutta sellaista elämä on. Vertaistukea hakisin ja juttelemaan psykologille.
Mielestäni ikä on oleellinen juttu. Lapset ja ura tehtynä kumppanilta odottaa eri asioita kuin parikymppisenä elämä edessä olevana. On helppoa sanoa että minä ainakin jään sairastuneen kumppanin luo, jos on 50-vuotias vakaassa suhteessa ja taloudellisissa kantimissa oleva, jolla on ehkä jo lapsenlapsiakin. Kumppaniin on silloin erittäin sitoutunut ja yhteisiä vuosia takana vaikkapa 30.
Mitä jos olisit se parikymppinen, jonka elämä vielä ei ole niin vahvasti linkittynyt kumppaniin? Opinnot ehkä kesken, talous vielä hakusessa, haaveissa lapset ja vaikka mitä. Tuolloin on aika rankkaa tehdä päätös jäädä, jos kumppanin kanssa kaikki haaveet voi samantien laittaa uusiksi. Parin vuoden seurustelun jälkeen tulisi tehdä päätös hylätä vaikkapa haave omistusasunnosta (jos vaikka valmistuu matalapalkka-alalle ja riskinä että joutuu elättämään kumppaninkin). Aika karua.
Ap painiskelee ison asian kanssa, ja tuntee selkeästi syyllisyyttä tunteistaan. Ja täällä jotkut syyllistävät ja haukkuvat todella rajusti? Really??
Gonamies kirjoitti:
Lisätään vielä, että se, että esim asuntolaina tuli maksettua kovaan tahtiin ja lapset hankittua suhteellisen nuorena, palkitsee nyt muutenkin.
Nuo ratkaisut tein, koska ajattelin, että jos huonosti käy, perheellä on talous suhteellisen turvattu ja lapsetkaan eivät ole enää ihan taaperoita.
Nyt, kun kaikki onkin vielä terveyden kannalta kohtuullisen hyvin, elämä on ollut viime vuodet todella leppoisaa velattomana ja lasten pikkulapsivaihe ohitettuna.
Vaikka motiivini olikin sairaus, nyt koen, että juuri näin tämä olisi kannattanut muutenkin hoitaa. Joillakin ikäisilläni (46) on vielä alle kouluikäisiä lapsia ja vaikka olisi perusterve, teini-ikäisten touhujen katselu lähemmäs kuusikymppisenä ei kovin paljoa houkuttelisi. Lisäksi akuutin terveysmurheen iskemisen todennäköisyys kasvaa iän myötä perusterveelläkin.
Terveysmurheista huolimatta en siis vaihtaisi elettyä elämääni mihinkään.
Voin allekirjoittaa tuon nuorena lasten tekemisen. Ihmisen itsensä kannalta se tuskin on kivaa: siinä loppuu nuoruus lyhyeen. Mutta lasten kannalta on kivaa, että on nuoret vanhemmat ja isovanhemmat (mikäli he ovat mukavia, kaikilla ei tosiaankaan ole).
Yhdellä kaverilla oli 40 vuotta vanhempi äiti. Se vaikutti mummolta ja oli pihalla kuin lumiukko teinien maailmasta. Sille puhuikin kuin jollekin vanhukselle, kun ei se kumminkaan tajunnut. Suurperheen kotiäidit tosin tuppaa muutenkin olemaan hieman jälkeenjääneen oloisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tunnet kumppaniasi kohtaan ei ole rakkautta.
Olet ns. 'fine weather friend'.
En käy selittämään sulle, mitä rakkaus on.
Et ymmärtäisi.
Kirjoituksessasi kaiken kertoo se, ettet sanallakaan viittaa siihen, mitä _kumppanisi_ kokee. Ei, puhut vaan omasta elämästäsi, ja siitä että voi kun kohta mulla ei olekaan kivaa.Saatat tänä päivänä jäädä auton alle.
Toivotaan, että läheisesi tulevat silloin siihen tulokseen, että ei sun kanssa enää kannata olla, kun istut tylsässä pyörätuolissa mörkkinä. Eihän sun kanssa voi enää tehdä mitään kivaa!Eikö ole myös itsekästä vaatia kumppani pysymään rinnalla vaikka itse olisi kaulasta alaspäin halvaantunut? Sekö on tosirakkautta? Itse näen niin, että tosirakkautta on hyväksyä oma kohtalo ja toivoa rakkaimmalleen parasta mahdollista elämää, eikä se välttämättä ole minun kanssani.
Kuka onkaan itsekäs?
T. Onnettomuudessa ollut
Ihme tulkintoja.
Sanaakaan ei sanottu, että sairastunut vaatisi yhtään mitään.Öh, aika rankka syyllistys lähtijälle ei ole vaatimista?
No eihän se itse sairastunut ole täällä kommentoimassa! Oletko hieman yksinkertainen?
Itse olen kärsinyt jatkuvista kivuista 10 vuotta. Sopivaa kipulääkitystä ei ole vieläkään löytynyt, eikä muitakaan tarpeeksi tehokkaita kivunhoitomuotoja. Mies jäi rinnalle vaikka sanoin että kanssani ei lapsia tule saamaan, sairaus kun on periytyvä. Kivut lisääntyvät vuosi vuodelta, välillä olen viikkoja toimintakyvytön. Mies on kuulemma tullut jäädäkseen ❤ Jos hänkin sairastuu niin sit ollaan yhdessä romuja 😌
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosi vaikea kyllä sanoa mitään, kun ei tiedä mistä sairaudesta on kyse. Olen töissäni tavannut ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat, että elämä on lopullisesti pilalla esim. diabeteksen takia...
Tutun pariskunnan taapero sairastui diabetekseen. Liioittelematta voi sanoa, että elämä pyörii nyt sairauden ympärillä ja ehdoilla. Sairaalaan on kiidetty monet kerrat.
Reppu, eväät, muistivihko, mittarit ja vermeet on matkassa koko ajan. Sanomattakin on selvää, että lasta ei jätetä mihinkään, missä ei ole perehtyneitä ihmisiä paikalla.
Vanhemmat on uupuneita ja huolissaan, koko ajan. Db. lapselle tavallisetkin taudit on vaarallisia.
Tilanne helpottaa ehkä joskus 10 vuoden kuluttua, kun lapsi alkaa ottaa vastuuta hoidostaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen kärsinyt jatkuvista kivuista 10 vuotta. Sopivaa kipulääkitystä ei ole vieläkään löytynyt, eikä muitakaan tarpeeksi tehokkaita kivunhoitomuotoja. Mies jäi rinnalle vaikka sanoin että kanssani ei lapsia tule saamaan, sairaus kun on periytyvä. Kivut lisääntyvät vuosi vuodelta, välillä olen viikkoja toimintakyvytön. Mies on kuulemma tullut jäädäkseen ❤ Jos hänkin sairastuu niin sit ollaan yhdessä romuja 😌
Sulla on Mies. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä tunnet kumppaniasi kohtaan ei ole rakkautta.
Olet ns. 'fine weather friend'.
En käy selittämään sulle, mitä rakkaus on.
Et ymmärtäisi.
Kirjoituksessasi kaiken kertoo se, ettet sanallakaan viittaa siihen, mitä _kumppanisi_ kokee. Ei, puhut vaan omasta elämästäsi, ja siitä että voi kun kohta mulla ei olekaan kivaa.Saatat tänä päivänä jäädä auton alle.
Toivotaan, että läheisesi tulevat silloin siihen tulokseen, että ei sun kanssa enää kannata olla, kun istut tylsässä pyörätuolissa mörkkinä. Eihän sun kanssa voi enää tehdä mitään kivaa!Eikö ole myös itsekästä vaatia kumppani pysymään rinnalla vaikka itse olisi kaulasta alaspäin halvaantunut? Sekö on tosirakkautta? Itse näen niin, että tosirakkautta on hyväksyä oma kohtalo ja toivoa rakkaimmalleen parasta mahdollista elämää, eikä se välttämättä ole minun kanssani.
Kuka onkaan itsekäs?
T. Onnettomuudessa ollut
Ihme tulkintoja.
Sanaakaan ei sanottu, että sairastunut vaatisi yhtään mitään.Öh, aika rankka syyllistys lähtijälle ei ole vaatimista?
No eihän se itse sairastunut ole täällä kommentoimassa! Oletko hieman yksinkertainen?
Ei, vaan edellinen kommentoija syyllisti raskaasti lähtijöitä. Mielestäni tuolloin myös tietyllä tavalla "vaatii" toista jäämään syyttämällä ja tuolitsemalla lähtijää. Pahoittelut jos olin epäselvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuiko miehesi munuaistautiin? Ei se estä lasten saantia, se on 50% mahdollisuus saada samaa tautia sairastava lapsi. Jos tehdään alkion seulonta niin sitten ei tule sitäkään. Kallista tosin yksityisellä , julkisella ei tehdä.
Ei se ihan noin mene. Kaikki munuaissairaudet eivät periydy. Mikäli taas on kyseessä geenivirheen aiheuttama munuaissairaus, niin geenivirhe pitää olla kummaltakin vanhemmalla. Silloin sairaus voi periytyä 25 % mahdollisuudella.
Niin puhut osittain totta, osa munuaissairauksista on de novo mutaatioita eli noin 10 % on uusia geenivirheitä eli ei vielä ollut suvussa periytyvää. Lisäksi on itsehankittuja munuaissairauksia siinä mielessä että ollaan läskejä ja hankitaan verenpaine ja kakkostyypin diabetes jolloin munuaiset menee.
Ihan näin sivusta nyt kommentoin, mutta munuaissairaus on aika laaja käsite... Siinä mielessä keskustelunne on turha, koska kukaan ei tiedä, mistä sairaudesta kukin puhuu. Munuaissairauksia on miljoona (ainakin melkein) erilaista. On synnynnäisiä, perinnöllisiä, aikuisena puhkeavia jne. Jollakin voi olla rakennepoikkeamia munuaisissa, joka voi johtaa ongelmiin. Lapsena sairastettu hoitamaton/oireeton tulehdus voi pilata munuaiset ja johtaa aikuisena lopulta elinsiirtoon. Siinä mielessä on harhaanjohtavaa sanoa, että munuaistauti ei estä lastensaantia tai että se periytyy 50 % todennäköisyydellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoittelut! Mä ehdottaisin katsomaan rauhassa päivä kerrallaan. Se ei ole miehesi etu, että rinnalle jää hitaasti katkeroituva puoliso ilman rakkautta. Kukaan meistä ei voi tietää päiviensä määrää saati, koska itse sairastuu ja mihin sairauteen.
Itse olen kantanut eräänlaista vastuuta jo pienestä pitäen perheenjäsenestä, jolla on mielenterveysongelmia ja joka on nyt sairaseläkkeellä. Kyseinen henkilö on sairauden pahenemisvaiheessa arvaamaton ja agressiivinen (väkivaltainen) ja tulen olemaan tulevaisuudessa ainut läheinen hänelle. Vuosien varrella olen välillä halunnut hylätä koko henkilön elämästäni, mutta sittemmin olen löytänyt sopivan etäisyyden, jolla pystymme yhdessä toimimaan. Tärkein oivallus oli, että toisen ihmisen takia ei voi uhrata omaa elämäänsä. Myös sairas ihminen pystyy kantamaan tietyssä rajoissa vastuuta omasta voinnistaan ja suhtautumisesta elämään. Tajusin kuitenkin myös, että olisin onneton (enkä pystyisi elämään hylkäämisestä johtuvan syyllisyyden kanssa), mikäli henkilö ei olisi missään roolissa elämässäni.
Mä suosittelisin selvittämään itsellesi kuinka paljon rakastat miestäsi ja pystytkö aidosti elämään miehesi rinnalla myös tulevaisuudessa vaikka tulevaisuus olisi erilainen mitä aiemmin olit olettanut mielessäsi. Muista kuitenkin, että jotkut ihmiset saattavat nuorena kuvitella, että elämässä kaikki mahdollista, mutta vanhemmiten tajuaa, että elämässä tulee asioita vastaan, jotka saattavat estää omien unelmien toteutumista esim. että sopivaa kumppania ei löydykään perheen perustamiseen.
Kiitos asiallisista kommenteista! En olisi ikinä ajatellut saavani näin kattavia vastauksia ja kokemuksia ❤️ Mieli ei ole ehkä selkiintynyt, eikä varmasti selkenekkään ihan heti, mutta ajatukset ovat tämän myötä ainakin hivenen kevyemmät.
On naiivia väittää, ettei läheisen ihmisen sairastuminen hetkauttaisi, vaikka kuinka olisi sisäistänyt, että jokainen voi kuolla huomenna.
En tuonut kumppanini vointia ja huolta hänestä esille tässä sen enempää, koska saamme käsiteltyä kaikki nämä tunteet ja huolet hänen kanssa onneksi yhdessä. Kiitos teille, jotka ette tarttuneet tähän.
Pohdinta omasta tulevaisuudesta tuntuu vain väärältä, enkä ole uskaltanut sanoa sitä vielä ääneen, ehkä häpeän? takia. Onhan selvää, että puolisoa/perhettä/ystäviä ei jätetä. Ei kenenkään meidän päiviä ole kirjoitettu ennalta, että voisimme valita optimaalisimmat ihmissuhteet ympärillemme.
Edelleen minulla on vahva suru meidän molempien puolesta kuinka emme voi toteuttaa haaveitamme ja päämääriämme. Meidän täytyy aloittaa piirtämään uudet haaveemme yhdessä.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni sanoo että hankkikas äkkiä ne lapset, mit jos on jotain perinnöllistä niin sit ei missään tapauksessa.
Ja jos olet nuori niin kannattaa muistaa että elämme vain kerran ja moni vakavasti sairastunut katkeroituu niin pahasti, että muuttuu suoraan sanoen sietämättömäksi. On hyvä miettiä etukäteen, paljonko on valmis uhraamaan etenkin siinä tapauksessa että toinen ei jaksakaan olla enkelimäinen marttyyri.
Esim. kipulääkekoukussa olevan omaan maailman uponneen kiukkupussin kanssa ei todellakaan tarvitse jäädä elämään silkasta vastuuntunnosta.
Onhan noita sairauksia, munuaissairaudet esim jotka johtavat dialyysiin jne, maksasairauksia, keuhkosairauksia kuten keuhkofibroosi. Psykiatriset sairaudetkin..Prinssit ja prinsessatkaan eivät ole näiltä säilyneet mutta ovat silti toteuttaneet unelmiaan. Entäpä jos vaihdat terveeseen puolisoon ja sitten itse vaikka halvaannut onnettomuudessa. Mitä itse toivoisit? Ja mitä uusi puolisosi sinusta ajattelisi jos olet edellisen jättänyt? Myötä- ja vastamäessä?
Riippuu iästäsi. Jos olet alle 30 vuotta niin oma elämäsi jää kyllä elämättä jos toinen vaikka happirikastimeen sidottu. Jos olet noin 35v niin aika kiirettä pitää. Jos taas melkein 40 niin sairauskriisistä huolimatta yrittäisin vaan hankkiutua raskaaksi. Lapsen kanssa et ole yksin, sinulla on kaveri tulevaisuudessa reissuihin jne. Aika moni meistä kasvattaa lapsia yksin muutenkin.Joskus isä voi jäädä kotiinkin. Kesämökit ja muu materia kannattanee unohtaa.
Tuo arpa on nyt sinulle heitetty ei siitä pääse eroon enää. Sinun pitää vaan miettiä mikä ratkaisu on sellainen että pystyt elämään sen kanssa lopun elämääsi.
Mielestäni ajattelet hyvin terveesti. Ei voi olla niin toiseen takertunut rakastuessaankaan että täysin itsensä unohtaisi.
Tosi vaikea kyllä sanoa mitään, kun ei tiedä mistä sairaudesta on kyse. Olen töissäni tavannut ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat, että elämä on lopullisesti pilalla esim. diabeteksen takia...