Lue keskustelun säännöt.
Onko teitä ignoorattu lapsuudenperheessänne? Esim. sisarusten takia
03.12.2018 |
Tajusin vasta hiljattain, että osasyy nykyisen minäni käyttäytymiseen on se, etten juurikaan tullut kuulluksi lapsuudenperheessäni. En esimerkiksi nykypäivänä aina usko, että monia kiinnostaisi keskustella kanssani (kertoisin heille itsestäni), enkä osaakaan keskustella kenenkään kanssa kovin pitkään.
Minulla on kolme vanhempaa sisarusta, eli olen perheemme nuorin. Ymmärrän, että ikäerollisesti huomattavasti vanhempia sisaruksiani kuunneltiin enemmän, olivathan he jo viisaampia. Muistan hyvin nuoresta iästä lähtien, kuinka koin paljon ärtymystä siitä, että kukaan ei oikeastaan kuin harvakseltaan kuunnellut mitä minulla oli sanottavana. Puhuttiin päälle tai suoraan ignoorattiin. Ja jos minua kuunneltiin, niin seuraavassa lauseessa ei enää muistettukaan mitä olin sanonut. Tästä esimerkkinä se, että äitini ei koko lapsuuteni aikana oppinut, etten tykkää jostakin ruoasta, vaikka samaa aihetta käsiteltiin ainakin joka toinen viikko ruokailujen yhteydessä.
Nykyään koen, että minua kuunnellaan, mutta ei siltikään niin miten toivoisin. Olen kuitenkin asian tajuttuani saanut rauhan, sillä ymmärrän nykyistä käytöstäni nyt huomattavasti paremmin.
Onko muut kokeneet tällaista ja miten se on vaikuttanut sinuun, jos on?
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
On. Pitkäaikainen terapia kelan tuella pyörähtää pian kolmannelle vuodelle. Neljännenkin vuoden saan tarvittaessa.
Eli paljon enemmän kuin perus masennuksella esim.
Joillakin mittareilla olen pärjännyt elämässäni todella hyvin, toisilla suorastaan surkeasti.
Hups, erehdyin jättämään terapiani syyn pois. Eli traumaperäiseen dissosiaatio-oireiluun johti minulla lapsuus, jossa mm. en tullut kuulluksi. Mitään isoa traumaa ei ole, mut satuin olemaan herkempi niille tuhansille pienille.
Ja ap, on hienoa, että oot tajunnut asian. Työstä sitä. (Vaikket olisikaan niin ”kipeä” kuin mä. Tämä ei ole kilpailu.)
Olet arvokas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.
Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Pitkäaikainen terapia kelan tuella pyörähtää pian kolmannelle vuodelle. Neljännenkin vuoden saan tarvittaessa.
Eli paljon enemmän kuin perus masennuksella esim.
Joillakin mittareilla olen pärjännyt elämässäni todella hyvin, toisilla suorastaan surkeasti.Hups, erehdyin jättämään terapiani syyn pois. Eli traumaperäiseen dissosiaatio-oireiluun johti minulla lapsuus, jossa mm. en tullut kuulluksi. Mitään isoa traumaa ei ole, mut satuin olemaan herkempi niille tuhansille pienille.
Ja ap, on hienoa, että oot tajunnut asian. Työstä sitä. (Vaikket olisikaan niin ”kipeä” kuin mä. Tämä ei ole kilpailu.)
Olet arvokas.
Kiitos sinulle. Vaikka rohkeaa esitänkin, niin tiedän tulevaisuudessa tarvitsevani terapiaa säännöllisesti asioiden käsittelyyn. Olisi erään psykoterapeutin mielestä aihetta B-lausuntoon, mutta sitä en hae. Sen sijaan koitan järkeillä asioita itsekseni, onnekseni minulle rakkaiden ihmisten tuella.
Nostan hattua sinulle, että käsittelet asioitasi nyt. Edessäsi on valoisa tulevaisuus, kun saat tuskaasi kevennettyä harteiltasi!
Ap
Vierailija kirjoitti:
On. Pitkäaikainen terapia kelan tuella pyörähtää pian kolmannelle vuodelle. Neljännenkin vuoden saan tarvittaessa.
Eli paljon enemmän kuin perus masennuksella esim.
Joillakin mittareilla olen pärjännyt elämässäni todella hyvin, toisilla suorastaan surkeasti.
Onko tämä neljäs vuosi Kelan terapiaa tarvittaessa joku uusi juttu? En ole aiemmin kuullut tästä.
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Kamalaa, mitä olet joutunut katsomaan! :( Pistää todella vihaksi pienen ihmisen puolesta. Kuvitella millaiset voimavarat itselläsi on kaikesta huolimatta ollut: olet pärjännyt, opiskellut itsenäisesti ja menestynyt. Sisaruksesi taas on saanut kaiken kultatarjottimella... haluaisin kysyä sinunkin vanhemmiltasi, että miksi. "Epätoivottu" lapsi ei ole tekosyy kaltoinkohteluun.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Sulla on narsku vanhemmat,siskosi on golden child.Sinä olit teillä se syntipukki.Tuupilla on paljo tästä aiheesta.
Parasta sulle on sanoa täysin irti kontaktit näihin kolmeen, alottaa terapia ja sinnitellä omassa elämässä eteenpäin.Heidän käytös sinua kohtaan ei tule todennäkösesti muuttumaan.
Meillä oli useita lapsia, joista yksi nostettiin molempien vanhempien ja toinen äidin suosikiksi. Loput olivat ns. näkymättömiä lapsia, joita huomioitiin joko hyvin vähän tai sitten hyvin ikävillä tavoilla (moittiva vertailu, palvelijan tai terapeutin rooliin asettaminen jne ). Kyllä, nämä kaksi suosikkia ovat pärjänneet elämässään helpommin jatkossakin, kun heillä on myönteisempi kokemus itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli useita lapsia, joista yksi nostettiin molempien vanhempien ja toinen äidin suosikiksi. Loput olivat ns. näkymättömiä lapsia, joita huomioitiin joko hyvin vähän tai sitten hyvin ikävillä tavoilla (moittiva vertailu, palvelijan tai terapeutin rooliin asettaminen jne ). Kyllä, nämä kaksi suosikkia ovat pärjänneet elämässään helpommin jatkossakin, kun heillä on myönteisempi kokemus itsestään.
Opin siihen, ettei huomiosta juuri kannata taistella, koska se on niin hankalaa. En silti ole katkera huomiossa paistatelleille sisaruksilleni, vaan vanhemmilleni, joiden omat ongelmat dominoivat koko perhe-elämää. Kukin lapsista yritti vain selviytyä itselleen luontaisella tavalla, oli se miten vahingollista tahansa (esimerkiksi tämä terapeutin rooliin päätyminen). Sisaruksiin on hyvät välit, vanhempiin ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Sulla on narsku vanhemmat,siskosi on golden child.Sinä olit teillä se syntipukki.Tuupilla on paljo tästä aiheesta.
Parasta sulle on sanoa täysin irti kontaktit näihin kolmeen, alottaa terapia ja sinnitellä omassa elämässä eteenpäin.Heidän käytös sinua kohtaan ei tule todennäkösesti muuttumaan.
Olet oikeassa, olin juurikin AINA syntipukki ja koko perheen vihat oli niskoillani. Kyllähän tän jotenkin tiedostaa, mutta ei se silti siihen auta että elämä orpona yksin on rankkaa. Eivole vanhempien tukea tai hälittämistä, ei edes yhteydenpitoa tai kontaktia, ihan hylätty olen.
Kyllä vituttaa. En ole terapiaan pyrkinyt koska en ole ”kunnolla sairas”, ei siis esim masennusts. En tiedä saako edes kelan tukea tällaiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljeni on aina ollut arvokkaampi, koska "pojat jatkuvat sukua ja heissä sukunimi elää."
Kyllä se äidin käytös tuntuu edelleen, vaikka olen jo kolmen kymmenen. Monet tilanteet ja tapahtumat tuntuvat muistissa, mutta kyllä se skeema tuntuu nykyhetkessäkin edelleen.
Ensin lapsena hän ei olisi millään ollut kanssamme kotona vapaillaan, vaan jätti meidät masentuneen isän "hoidettavaksi". vauva oli kolmen kuukauden ja itse taisin olla kolmen vanha, joten kyllä se kohtelu tuntui. Isä oli käytännössä sänkypotilas eikä herännyt mihinkään, eli mun vastuulle jäi pienemmät. Kuka tahansa tervejärkinen tietää, että vodkapullo kaverina nukkuva tyyppi ei ole kolmen pienen huoltajaksi. Siitä huolimatta hän lähti töihin kuin mitään ei olisi vialla. Kun työputket päättyivät niin hän ilmoitti herttaisella äänellä että "äiti lähtisi vähän ulos". Se turvattomuudentunne maksimaalistui tossa kohtaa, ja tiesin etten voi vaikuttaa äitini poissaolemiseen.
Myöhemmin kun muutimme pois ilman isää, niin äiti elvisteli taltutamistaidoillaan mitä oli oppinut töissä, eli kokeili uhmaavaan ja kotitilannetta purkavaan alipainoiseen kahdeksanvuotiaaseen voimaotteita ja kertoi kaikille miten ammattilainen oli mielenterveyspotilaiden kanssa. Siitä läpi teini-iän kuuntelin lapsellista lällättelyä, tahallista provosointia, mitätöintiä kaikilla saroilla ja sitä, etten saisi sanoa ääneen mielipiteitäni. Äiti myös yritti kasvattaa minusta kynnysmattoa.
Ikävintä oli, että olin aina huonompi kuin sisko ja vaikka päälläni seisoin ja lauloin hoosiannaa, sain silti täysilaidallisen huutamista mihin ei saanut mitään väliin. Siinä kohtaa äitini säikähti kun aloin laittamaan kunnolla hanttiin. Muutin pois 16-vuotiaana, ja äiti aina hokikin jostain 12-vuotiaasta asti kun sanoin suoriksi hänen huushollinpidostaan, että muuta pois. 1/2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni oli tosi uhmakas ja tiesi kuinka saa tahtonsa läpi, teininä oli todella raskas tapaus. Minä nuorempana sain si aina sen mitä siskolta jäi, hän sai aina valita kaiken ensin, koska kaikki yritti luovia ettei sisko olisi hermostunut. Minä jo lapsena näin kuinka siskoni manipuloi vanhempiamme ja se oli tosi raskasta. Nyt olemme aikuisia ja asiallisissa väleissä, ei mitenkään läheisiä, mutta kaikkea en ole voinut unohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se äidin käytös tuntuu edelleen, vaikka olen jo kolmen kymmenen. Monet tilanteet ja tapahtumat tuntuvat muistissa, mutta kyllä se skeema tuntuu nykyhetkessäkin edelleen.
Ensin lapsena hän ei olisi millään ollut kanssamme kotona vapaillaan, vaan jätti meidät masentuneen isän "hoidettavaksi". vauva oli kolmen kuukauden ja itse taisin olla kolmen vanha, joten kyllä se kohtelu tuntui. Isä oli käytännössä sänkypotilas eikä herännyt mihinkään, eli mun vastuulle jäi pienemmät. Kuka tahansa tervejärkinen tietää, että vodkapullo kaverina nukkuva tyyppi ei ole kolmen pienen huoltajaksi. Siitä huolimatta hän lähti töihin kuin mitään ei olisi vialla. Kun työputket päättyivät niin hän ilmoitti herttaisella äänellä että "äiti lähtisi vähän ulos". Se turvattomuudentunne maksimaalistui tossa kohtaa, ja tiesin etten voi vaikuttaa äitini poissaolemiseen.
Myöhemmin kun muutimme pois ilman isää, niin äiti elvisteli taltutamistaidoillaan mitä oli oppinut töissä, eli kokeili uhmaavaan ja kotitilannetta purkavaan alipainoiseen kahdeksanvuotiaaseen voimaotteita ja kertoi kaikille miten ammattilainen oli mielenterveyspotilaiden kanssa. Siitä läpi teini-iän kuuntelin lapsellista lällättelyä, tahallista provosointia, mitätöintiä kaikilla saroilla ja sitä, etten saisi sanoa ääneen mielipiteitäni. Äiti myös yritti kasvattaa minusta kynnysmattoa.
Ikävintä oli, että olin aina huonompi kuin sisko ja vaikka päälläni seisoin ja lauloin hoosiannaa, sain silti täysilaidallisen huutamista mihin ei saanut mitään väliin. Siinä kohtaa äitini säikähti kun aloin laittamaan kunnolla hanttiin. Muutin pois 16-vuotiaana, ja äiti aina hokikin jostain 12-vuotiaasta asti kun sanoin suoriksi hänen huushollinpidostaan, että muuta pois. 1/2
Meilläkin on ollut noita sairaita voimaotteita käytössä muun päällekäymisen lisäksi. Tunsin usein olevani tukehtumassa hengiltä vanhemman istuessa koko painollaan päälläni. Ei ole tätä puolta äidissä ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se äidin käytös tuntuu edelleen, vaikka olen jo kolmen kymmenen. Monet tilanteet ja tapahtumat tuntuvat muistissa, mutta kyllä se skeema tuntuu nykyhetkessäkin edelleen.
Ensin lapsena hän ei olisi millään ollut kanssamme kotona vapaillaan, vaan jätti meidät masentuneen isän "hoidettavaksi". vauva oli kolmen kuukauden ja itse taisin olla kolmen vanha, joten kyllä se kohtelu tuntui. Isä oli käytännössä sänkypotilas eikä herännyt mihinkään, eli mun vastuulle jäi pienemmät. Kuka tahansa tervejärkinen tietää, että vodkapullo kaverina nukkuva tyyppi ei ole kolmen pienen huoltajaksi. Siitä huolimatta hän lähti töihin kuin mitään ei olisi vialla. Kun työputket päättyivät niin hän ilmoitti herttaisella äänellä että "äiti lähtisi vähän ulos". Se turvattomuudentunne maksimaalistui tossa kohtaa, ja tiesin etten voi vaikuttaa äitini poissaolemiseen.
Myöhemmin kun muutimme pois ilman isää, niin äiti elvisteli taltutamistaidoillaan mitä oli oppinut töissä, eli kokeili uhmaavaan ja kotitilannetta purkavaan alipainoiseen kahdeksanvuotiaaseen voimaotteita ja kertoi kaikille miten ammattilainen oli mielenterveyspotilaiden kanssa. Siitä läpi teini-iän kuuntelin lapsellista lällättelyä, tahallista provosointia, mitätöintiä kaikilla saroilla ja sitä, etten saisi sanoa ääneen mielipiteitäni. Äiti myös yritti kasvattaa minusta kynnysmattoa.
Ikävintä oli, että olin aina huonompi kuin sisko ja vaikka päälläni seisoin ja lauloin hoosiannaa, sain silti täysilaidallisen huutamista mihin ei saanut mitään väliin. Siinä kohtaa äitini säikähti kun aloin laittamaan kunnolla hanttiin. Muutin pois 16-vuotiaana, ja äiti aina hokikin jostain 12-vuotiaasta asti kun sanoin suoriksi hänen huushollinpidostaan, että muuta pois. 1/2
Meilläkin on ollut noita sairaita voimaotteita käytössä muun päällekäymisen lisäksi. Tunsin usein olevani tukeh-tumassa hengiltä vanhemman istuessa koko painollaan päälläni. Ei ole tätä puolta äidissä ikävä.
Meillä nimittäin oli kämppä siinä kunnossa, ettei sinne voinut tuoda ketään. Kissoista ei saanut luopua eikä siitä roinamäärästä, mitä äidin mies säilöi.
Se ignooraaminen oli pahinta. Saatoin hokea jotain asiaa todella kauan, eikä äiti saanut sanottua yksinkertaista vastausta mihinkään. Kun aloin oireilla sitä turvattomuutta ocd- käyttäytymisellä, hän oli puuttumassa oireisiin vaan ei siihen mistä se oikeasti johtui.
Sisraeni oli se perheen kultainen lapsi, josta pidettiin ja minua savustettiin kaiken aikaa pois, koska otin ongelmat reippaasti esille. Olin mielisairas, inhottava ja äiti räksytti humalassa minulle miten olen todella huono.
Ai miten se vaikuttaa edelleen? Itsetuntoni on pohjamudissa. Olen ylimielinen ja kapeakatseinen. En jaksa kiinnostua mistään tai kenestäkään, sillä mitä hyötyä siitä olisi kenellekään. Olen lapsista tällä hetkellä ainoa, joka on naimisissa, lapsia ja talo, sisarukseni asuvat kimppakämpässä korvessa eikä kummallakaan koulutustaan vastaavaa työtä tai varsinaista elämää. Toisella sisaruksellani on elämä internetissä ja työkokeilut ovat päättyneet uniongelmiin.
Muistan edelleen kun teininä kipuilin huonouttani, niin äiti vetosi, että jokaiselta mielisairaalta puuttuu sairaudentunto. Yritin tosissani keksiä ja etsiä itseltäni piirteitä että olen sairas, siinä onnistumatta. 2/2
Minun vanhemmat eivät olleet noin pahoja, kuin aiempien kirjoittajien, ei eivätkä myöskään epätasa-arvoisia. Meitä on kaksi, ja molempia ignoorattiin. Vanhemmilla oli hirveästi töitä ja jatkuva huoli rahojen riittämisestä. Ei heillä ollut jaksamista meidän kunnolliseen huolehtimiseen. Sitten oli vielä se, että isä ei edes halunnut meitä. Ei me vahinkoja oltu, vaan isä tiesi, ettei äiti olisi suostunut naimisiin muuten. Aina piti olla mahdollisimman näkymätön ja mielellään muualla.
Minäkin kuvittelin niin ennen, mutta nyt olen terveempi.
Mä opin keskustelemaan ihmisten kanssa vasta kun muutin omilleni. Siskoporukassa oli vähän hiljaisempi ja minut 'jyrättiin' kun halusin sanoa jotain. En oikeastaan ees tajunnut sitä ennenkuin aikuisena. Sukulaisia tavatessa juhlissa huomaan oireita menneestä vieläkin. Minun ylitseni yritetään puhua jos joku kysyy minulta jotain ja yksi siskoistani on kuulolla. Hänhän tietää paremmin minunkin asiani. Jossain vaiheessa se suututti todella. Mutta osaan jo pitää puoleni.
3/2 ja kerrotakoon, että teininä sisaruksillani meni koulu hyvin, mutta itselläni takkusi. Perheeni tunnusti myöhemmin, että he pitivät minua tyhmänä sen takia, mutta olin ainoa joka perheessä kantoi vastuun, minua huolestutti koko ajan jokin ja olin piilevästi masentunut etten pystynyt keskittymään mihinkään. Sitä paitsi pelkäsin kaiken aikaa räjähdyksiä ja siesin syyllistämistä. Toisaalta kovin harva koululainen kaivelee kirjojaan aamulla isäpuolen puoliksi syötyjen voileipien ja kaljapullojen alta..
Lisäksi minua syyllistettiin koko ajan siitä, että suutun niin herkästi. Kun sisareni tajusin tämän, hän käytti sitä loistavana kapulana. ensin hän ärsytti minua minkä ehti, ja kun siitä tuli taistelu, äiti asettui luovasti sisareni puolelle. Koko perhe oi pian kimpussani aivan vapaasti, mutta ainoa rangaistava asia oli raivoamiseni. Toisaalta haluan näjhdä sen 12-vuotiaan joka kuuntelee pokkanaamalla sellaista tykitystä kuin itse sain, kuten sovinistista läppää rintojen kasvusta ja seksielämän vähyydestä.
Nyt kuppi on kääntynyt. Opiskelen alaa, jolle harva pääsee ja minulla menee hyvin. Olen oppinut suorasanaiseksi ja sisareni tietää, että jää aukomisessa kakkoseksi. En ole vuosiin ollut heidän kanssaan jouluja enkä aiokaan enää olla.
Oli ehkä kaikkein inhottavinta se näkymättömyys. Olin näkyvä pelkästään haukkuessa, ja kun kotona oli saanut huonouden mallin niin se näkyi myös koulussa. Sain vain jatkuvasti negatiivista palautetta. Oliko siis ihme että masensi. Myöhemmin minulla oli dissosiaatiohäiriön piirteitä enkä kykene vieläkään naispuolisten kanssa kaverisuhteisiin.
On. Pitkäaikainen terapia kelan tuella pyörähtää pian kolmannelle vuodelle. Neljännenkin vuoden saan tarvittaessa.
Eli paljon enemmän kuin perus masennuksella esim.
Joillakin mittareilla olen pärjännyt elämässäni todella hyvin, toisilla suorastaan surkeasti.