Lue keskustelun säännöt.
Onko teitä ignoorattu lapsuudenperheessänne? Esim. sisarusten takia
03.12.2018 |
Tajusin vasta hiljattain, että osasyy nykyisen minäni käyttäytymiseen on se, etten juurikaan tullut kuulluksi lapsuudenperheessäni. En esimerkiksi nykypäivänä aina usko, että monia kiinnostaisi keskustella kanssani (kertoisin heille itsestäni), enkä osaakaan keskustella kenenkään kanssa kovin pitkään.
Minulla on kolme vanhempaa sisarusta, eli olen perheemme nuorin. Ymmärrän, että ikäerollisesti huomattavasti vanhempia sisaruksiani kuunneltiin enemmän, olivathan he jo viisaampia. Muistan hyvin nuoresta iästä lähtien, kuinka koin paljon ärtymystä siitä, että kukaan ei oikeastaan kuin harvakseltaan kuunnellut mitä minulla oli sanottavana. Puhuttiin päälle tai suoraan ignoorattiin. Ja jos minua kuunneltiin, niin seuraavassa lauseessa ei enää muistettukaan mitä olin sanonut. Tästä esimerkkinä se, että äitini ei koko lapsuuteni aikana oppinut, etten tykkää jostakin ruoasta, vaikka samaa aihetta käsiteltiin ainakin joka toinen viikko ruokailujen yhteydessä.
Nykyään koen, että minua kuunnellaan, mutta ei siltikään niin miten toivoisin. Olen kuitenkin asian tajuttuani saanut rauhan, sillä ymmärrän nykyistä käytöstäni nyt huomattavasti paremmin.
Onko muut kokeneet tällaista ja miten se on vaikuttanut sinuun, jos on?
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Sulla on narsku vanhemmat,siskosi on golden child.Sinä olit teillä se syntipukki.Tuupilla on paljo tästä aiheesta.
Parasta sulle on sanoa täysin irti kontaktit näihin kolmeen, alottaa terapia ja sinnitellä omassa elämässä eteenpäin.Heidän käytös sinua kohtaan ei tule todennäkösesti muuttumaan.Olet oikeassa, olin juurikin AINA syntipukki ja koko perheen vihat oli niskoillani. Kyllähän tän jotenkin tiedostaa, mutta ei se silti siihen auta että elämä orpona yksin on rankkaa. Eivole vanhempien tukea tai hälittämistä, ei edes yhteydenpitoa tai kontaktia, ihan hylätty olen.
Kyllä vituttaa. En ole terapiaan pyrkinyt koska en ole ”kunnolla sairas”, ei siis esim masennusts. En tiedä saako edes kelan tukea tällaiseen?
Ymmärrän,tosin ruotsissa asuvana en osaa neuvoa mihin sun olis parasta kääntyä. Oletko katsellut videoita,paljon hyvää informaatiota. Varsinkin englanninkielisiä Sam Vaknin videoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella surullista luettavaa, miten paljon moni on joutunut kokemaan. Toisaalta muiden kokemuksista huomaan uusia seikkoja omassakin tilanteessani. Sellaisia, mitä en ehkä olisi itse tajunnut itsekseni.
Minuakin kohtaan äitini käytti väkivaltaa, joskin "vain" tukistamista. Muistan myös eläväisesti sen päivän murkkuikäisenä, kun huusin äidilleni että anna tulla vaan, et enää muhun koske (olin nyrkit pystyssä vastaamassa takaisin). Ei kenenkään lapsen pitäisi tuollaista joutua sanomaan omalle vanhemmalleen. Isäni oli aina töissä, eikä ikinä uskonut vaikka juoksin itkien hänen luokseen ja kerroin, miten äiti satuttaa. "Höpö höpö".
Eräs kirjoitti luonteestaan. Olen aikuisikäni ajan tiedostanut olevani aavistuksen ylimielinen ja olen hävennyt sitä, koska en ole ymmärtänyt syytä siihen. En suurimmalta osin välitä muista ihmisistä, kiinnostusta on vaikea ylläpitää. Hmm, ehkä nämä piirteet juontavat juurensa pitkälti tähän samaan asiaan.
Ap
Itsellä erikoinen tilanne. Koen, että omat välit vanhempiin normaalimmat kuin sisaruksilla, mutta tämä on kannaltani huono asia. Jos itse voin keskustella vanhempieni kanssa kuin aikuiset keskenään ja heidän luonaan käydessä autan arjen askareissa, niin muut sisarukset taantuvat tuolla kiukutteleviksi teineiksi. Ongelma on siinä, että vanhemmat lähtevät tuon regressioon mukaan palkiten typerästä käytöksestä ja minä jään aina syrjään. Vanhempien kanssa ilman toisia tuntuu, että on mukavaa ja rentoa, mutta sitten kun muut tulevat paikalle, niin vanhemmilla käynnistyy hirveä tarve päteä ja hyysätä muita. Tällainen luonnollisesti vie nopeasti voimat ja sitten harmitus puretaan minuun, koska muille ei voi näyttää tällaisia tunteita. Tämä asetelma toimi miten kuten siihen saakka kunnes sisarukseni alkoivat saada omia lapsia. Nyt minun perheelleni ei yksinkertaisesti ole enää vapaita slotteja tarjolla. "Totta kai tämä toinen sisko perheineen tulee jouluksi, olisi kiva nähdä teitäkin, mutta kun ei meille mahdu niin isoa porukkaa." Ja sama virsi uusiksi jokaisena juhlapäivänä tai lomaviikonloppuna. Käytännössä emme enää tapaa perhettäni. Vielä viisi vuotta sitten ajattelin, että minulla on ihan hyvät välit vanhempiini, mutta nyt muistellen huomaa, että jotenkin kaikki muutokset elämässä (eläkkeellejäämiset, muutot, jne.) on käytetty mahdollisuuksina siivota minua ja perhettäni syrjään omasta elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä erikoinen tilanne. Koen, että omat välit vanhempiin normaalimmat kuin sisaruksilla, mutta tämä on kannaltani huono asia. Jos itse voin keskustella vanhempieni kanssa kuin aikuiset keskenään ja heidän luonaan käydessä autan arjen askareissa, niin muut sisarukset taantuvat tuolla kiukutteleviksi teineiksi. Ongelma on siinä, että vanhemmat lähtevät tuon regressioon mukaan palkiten typerästä käytöksestä ja minä jään aina syrjään. Vanhempien kanssa ilman toisia tuntuu, että on mukavaa ja rentoa, mutta sitten kun muut tulevat paikalle, niin vanhemmilla käynnistyy hirveä tarve päteä ja hyysätä muita. Tällainen luonnollisesti vie nopeasti voimat ja sitten harmitus puretaan minuun, koska muille ei voi näyttää tällaisia tunteita. Tämä asetelma toimi miten kuten siihen saakka kunnes sisarukseni alkoivat saada omia lapsia. Nyt minun perheelleni ei yksinkertaisesti ole enää vapaita slotteja tarjolla. "Totta kai tämä toinen sisko perheineen tulee jouluksi, olisi kiva nähdä teitäkin, mutta kun ei meille mahdu niin isoa porukkaa." Ja sama virsi uusiksi jokaisena juhlapäivänä tai lomaviikonloppuna. Käytännössä emme enää tapaa perhettäni. Vielä viisi vuotta sitten ajattelin, että minulla on ihan hyvät välit vanhempiini, mutta nyt muistellen huomaa, että jotenkin kaikki muutokset elämässä (eläkkeellejäämiset, muutot, jne.) on käytetty mahdollisuuksina siivota minua ja perhettäni syrjään omasta elämästä.
En ihan ymmärrä nyt mistä kiikastaa. Sisaruksesi kiukuttelevat vanhemmillenne vai päinvastoin? Kerrotko lisää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep. Uhkailu kiristys lahjonta. Rakkaan lemmikikoiran vei piikille uhkailtuaan kauan tappavansa sen. Ja otti perään tyttökoiran. Rotukoiran.
Jatkuvaa valehtelua. Nälvintää, ja joo, ei o huumorintajua ei. Ainakaan itsellä jos vitsiä väännät.
Hakkas puuhenkarilla jolloin menin isän luo turvaan ja mitä se teki? Vaihdoin uimapukua ja se tuli siihen "halaileen". Tunsin yököttävän erektionsa ja kaiken seuraus oli silkka hajoominen. Sitä on vaiti ja huutaa... Kosketteluja, härskejä puheita. Se oli alkusoittoa ja loppu siihen kun hain keittiöstä veitsen tyynyn alle. Kyl se sen huomas ja mä häivyin aivan rikottuna "roudan ajamana" takas äidin(?) luo.
Koulukiusaamiset, jatkuvat muutot, äidin alistamisyritykset, ymym sai mut sellaiseen tilaan ettei moni tiedä.
Isäni kuoli 2000 ja hyvä näin. Mielisairaalassa. Ruumislavetilla näin sen korvan vuotaneen verta. Hautajaiset oli yks vitsi, mut helpotus. Perinnöllä jonka yökkien otin vastasn matkustin ja maksoin velat.
Olen käynyt läpi kaikenlaista ja tullut muutamaan lopputulemaan.
Äidilleni sanoin tuossa vasta että en aio olla enää tekemisissä kanssaan. Hän on itse määritellyt itsensä narsistiksi ja lycka till.
Voi sitten järjestää suurilla rahoillaan elämänsä ehtoon mites tykkää.
Lapset tulee vanhempien kautta ja on kyl väleis jos kohtelu hyvää.
On ollut onnea matkassa.
Taidan ajatella vain että ilolla vastaan vaan kaikki mikä vastaan tulee.
Jokainen on arvokas ja oikeutettu rakastamaan. Itsensä pitää suojella.
Korkeammat voimat on olemassa...
Joka kiusaa muita on sisältä tyhjä.
Elämä voittaa kuoleman. Totius valheen. Valo pimeyden.
N44
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Kannattaa kääntyä asianajajan puoleen tuossa perintöasiassa. Sisaruksellesi annetut asunto ja autot voidaan katsoa ennakkoperinnöksi. Sinua ei lain mukaan voida jättää osattomaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ignoorattiin ihan täysin. Ei siis mitään reaktioa, puhetta tai edes katsetta. Myös meillä koiratrauma, koiranpentuni vietiin piikille aika heppoisin perustein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Kannattaa kääntyä asianajajan puoleen tuossa perintöasiassa. Sisaruksellesi annetut asunto ja autot voidaan katsoa ennakkoperinnöksi. Sinua ei lain mukaan voida jättää osattomaksi.
Sanon samaa kuin tämä kirjoittaja. Voit saada apua oikeusaputoimistosta, mutta varakkaampana oikealta juristilta. Yleensä perunkirjoituksessa nämä asiat selviävät viimeistään, koska viranomaiset eivät voi toimittaa laittomia testamentteja - tietenkin huomioiden moiteoikeus. Olet oikeutettu lakiosaan melkein mistä syystä vain ja pelkkä vainajan tahto ei ole pätevä syy evätä sitä, vaan sinun on tullut syyllistyä todella pahoihin rikoksiin tai loukata vainajaa eläessään. Pelkkä inho tai epärakkaus ei riitä. Toisekseen jos otat asian esille jo henkilöiden eläessä, niin heidän tekemät siirtonsa rahallisesti katsotaan joko ennakkoperinnöiksi, lahjoiksi tai kätkemisiksi ja jopa sisaruksesi saattavat syyllistyä kätemisrikokseen osallistuessaan siihen.
Meillä oli suvussa vastaava tilanne. Pappan omaisuudesta tuli kiistaa isoäidin toimesta, mutta muut perilliset uskalsivat avata suunsa et jospa nyt katsottaisiin tasan. Meiltä ei kysytty mitään, joita asia koski, mutta olisin riitauttanut asian joka tapauksessa koska minulla oli siihen oikeus. Opiskelijana katsoin paremmaksi saada ne pari tonnia, että sain laskuni kuitattua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Olin itse ”vahinkolapsi”, sisarukseni sitten taas toivottu kolme vuotta myöhemmin. Siskoa lellittiin, minua rääkättiin: väkivaltaa, aöistamista, iva ja pilkkaa, vähättelyä. Menestyin hyvin koulussa (esim peruskoulun päättötodistus ka 9,6) ja sisarus taas huonosti: kuitenkin sisarus oli mahtava ja viisas, minä taas typerä ja huono josta ei ikinä tue mitään vanhempien mielestä.
Kun täytin 18, ilmoitti vanhemmat että omillas oot, muutahan pois. Niin muutin, itse sisulla ja työllä rahoitin lukion ja yliopiston, en oo saanut mitään apua tai tukea kertaakaan jotoa, eikä edes lastenlasten syntymä muuttanut asiaa, vanhempiani ei kiinnosta eivätkä he tapaa tai soittele.
Entä sisarus: no edelleen se on ihmelapsi. Vanhempani ovat ostameet sisarukselleni 2 uutta autoaja ison rivitalon päädyn. Siis asunnon joka maksoi 250ke. Minä en saanut MITÄÄN. Myös perintö on kikkailtu kokonaan sisarukselle enkä tule edes saamaan lakiosaakaan isäni sanojen mukaan, ovat sen piilottaneet jotenkin.
Koko elämä on ollut tätä paskaa. Olen joutunut aina pärjäämään yksin. Erot, muutot, lasten syntymä, vaikeudet - kaikki pitänyt taistella aina yksin! Sisarukselle sitten paspottu kaikki, muutot, lastenhoitoapua rajattomasti, kuukausirahaa joka kuukausi... sisarus aina saanut kaiken.Mun vanhemmat ei edes voitsinet teeskennellä tasapuolista. En kyllä voi sanoa rakastavani tai kunnioittavani heitä.
Kannattaa kääntyä asianajajan puoleen tuossa perintöasiassa. Sisaruksellesi annetut asunto ja autot voidaan katsoa ennakkoperinnöksi. Sinua ei lain mukaan voida jättää osattomaksi.
Sanon samaa kuin tämä kirjoittaja. Voit saada apua oikeusaputoimistosta, mutta varakkaampana oikealta juristilta. Yleensä perunkirjoituksessa nämä asiat selviävät viimeistään, koska viranomaiset eivät voi toimittaa laittomia testamentteja - tietenkin huomioiden moiteoikeus. Olet oikeutettu lakiosaan melkein mistä syystä vain ja pelkkä vainajan tahto ei ole pätevä syy evätä sitä, vaan sinun on tullut syyllistyä todella pahoihin rikoksiin tai loukata vainajaa eläessään. Pelkkä inho tai epärakkaus ei riitä. Toisekseen jos otat asian esille jo henkilöiden eläessä, niin heidän tekemät siirtonsa rahallisesti katsotaan joko ennakkoperinnöiksi, lahjoiksi tai kätkemisiksi ja jopa sisaruksesi saattavat syyllistyä kätemisrikokseen osallistuessaan siihen.
Meillä oli suvussa vastaava tilanne. Pappan omaisuudesta tuli kiistaa isoäidin toimesta, mutta muut perilliset uskalsivat avata suunsa et jospa nyt katsottaisiin tasan. Meiltä ei kysytty mitään, joita asia koski, mutta olisin riitauttanut asian joka tapauksessa koska minulla oli siihen oikeus. Opiskelijana katsoin paremmaksi saada ne pari tonnia, että sain laskuni kuitattua.
Sitä paitsi jos vanhempasi aloittavat pesänjaon jo eläessään, niin viimeistään perinnönjaon aikana ne kaikki luovutukset ja rahasummat voidaan peräyttää jo yhden henkilön vaatimuksesta. Jollei kiinteää omaisuutta ole antaa takaisin, niin henkilöt joutuvat maksamaan sen vastaavana summana. Lue lisää: www.finlex.fi ja wikipedia.
Me kuunneltaisiin meidän iltatähteä, mutta se ei osallistu perheen keskusteluihin eikä tunnu laittavan pahemmin sosiaalista panosta (ei kysy kuulumisia eikä kerro oma-aloitteisesti omiaan). Ainoa mitä se tekee on ajoittainen valittaminen siitä ettei sitä kuunnella eikä sille kerrota mitään. Ei me muutkaan vaan passiivisena odoteta erityiskohtelua, vaan itse kysellään ja kerrotaan asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama nuorimman kokemus kuin sinulla ap. Lisäksi 3 vanhempaa sisarusta oli tietenkin paremmin perillä kaikenlaisesta verbaalisesta hassuttelusta ja nolaamisesta kuin itse pienenä lapsena olin. Toisinaan vanhemmat katkaisi ihan selvän kiusan, mutta silloin kun se kiusoittelu tuli vanhemmilta, niin koko perhe yhtyi siihen minulle nauramiseen, jota kukaan ei varmaan ymmärtänyt että oli haitallista, sehän oli "hauskaa".
Viimeisenä lapsena et ole uniikki tai kiinnostava missään. Rippijuhlat, ylioppilasjuhlat jne. Ei niihin välttämättä enää edes sukulaiset jaksaneet tulla. Syntymäpäivätkin jäi vähän omalle kontolle... Seurauksena olen tosi huono "olemaan tärkeä." En osaa juhlia itseäni, ottaa kehuja, miettiä mitä lahjoja haluan.
Kurjinta on ehkä se riipaiseva kokemus kuinka on koko lapsuuden katsellut erityisesti esikoisen juttuja, jotka on vanhemmillekin ollut isoja ja tärkeitä. Niille muodostuu niin erilainen suhde... Vanhin ja vanhemmat katoili tasaiseen tahtiin elämässä mysteerisiin paikkoihin iloiset ilmeet kasvoillaan... Sisarus sai kaiken innon kera, itse sai kun muistutti että "kai mullekin?".
Varmaan jäänyt kokemus vanhemmille että kaikki sai tasavertaisesti. Mutta itse kasvoin tunteeseen, että en omana itsenäni ollut riittävä mihinkään ja arvokas. Jouduin pyytämään ja muistuttamaan. Jotenkin vähän hävettikin sitten, että pyysinkö jotenkin liikaa..
Vierailija kirjoitti:
Sama nuorimman kokemus kuin sinulla ap. Lisäksi 3 vanhempaa sisarusta oli tietenkin paremmin perillä kaikenlaisesta verbaalisesta hassuttelusta ja nolaamisesta kuin itse pienenä lapsena olin. Toisinaan vanhemmat katkaisi ihan selvän kiusan, mutta silloin kun se kiusoittelu tuli vanhemmilta, niin koko perhe yhtyi siihen minulle nauramiseen, jota kukaan ei varmaan ymmärtänyt että oli haitallista, sehän oli "hauskaa".
Viimeisenä lapsena et ole uniikki tai kiinnostava missään. Rippijuhlat, ylioppilasjuhlat jne. Ei niihin välttämättä enää edes sukulaiset jaksaneet tulla. Syntymäpäivätkin jäi vähän omalle kontolle... Seurauksena olen tosi huono "olemaan tärkeä." En osaa juhlia itseäni, ottaa kehuja, miettiä mitä lahjoja haluan.
Kurjinta on ehkä se riipaiseva kokemus kuinka on koko lapsuuden katsellut erityisesti esikoisen juttuja, jotka on vanhemmillekin ollut isoja ja tärkeitä. Niille muodostuu niin erilainen suhde... Vanhin ja vanhemmat katoili tasaiseen tahtiin elämässä mysteerisiin paikkoihin iloiset ilmeet kasvoillaan... Sisarus sai kaiken innon kera, itse sai kun muistutti että "kai mullekin?".
Varmaan jäänyt kokemus vanhemmille että kaikki sai tasavertaisesti. Mutta itse kasvoin tunteeseen, että en omana itsenäni ollut riittävä mihinkään ja arvokas. Jouduin pyytämään ja muistuttamaan. Jotenkin vähän hävettikin sitten, että pyysinkö jotenkin liikaa..
meillä myös ihan kaikki lelut ja kirjat oli vanhimman sisaruksen jäämistöä, ja hän sai jatkuvasti uusia esim. lehtitilauksia jne. Päädyin leikkimään ja harrastamaan samoja juttuja kuin hän, koska kaikki mitä minä halusin oli "turhaa" (koska olin pieni ja pieni haluaa tyhmiä ja turhia asioita). Tämä voi kuulostaa tosi vähäpätöiseltä, mutta oikeastaan minä en itsenäisenä ihmisenä ollut kenellekään tärkeä. Kukaan ei koskaan polvistunut tasolleni ja nähnyt mikä on minulle merkityksellishä. Minulla oli todella, todella selvät kiinnostuksen kohteet, ei niitä olisi ollut vaikeaa ottaa huomioon - tai kallista. Olisi itse asiassa onnistunut vaikka ilmaiseksi. Tästä huolimatta vanhin sai jatkuvalla syötöllä kohtuullisen arvokkaitakin juttuja.
Odotin koko lapsuuden että minusta tulee niin iso että olisin tärkeä. En ole sitä vieläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoiset on runkkareita. Ensin ne saa vanhempien jakamattoman huomion, sitten kiukuttelevat seuraavalta kaiken mahdollisen ajan pois, vaikka esikoista on hoidettu 100%. Sitten kyykyttävät nuorempiaan säilyttäen silti erityisaseman vanhemman silmissä. Esikoinen manipuloi ja nuoremmat oireilee, vanhemmat ärsyyntyy oireilevista pienistä ja esikoinen saa taas lisää erityishuomiota.
Vierailija kirjoitti:
Todella surullista luettavaa, miten paljon moni on joutunut kokemaan. Toisaalta muiden kokemuksista huomaan uusia seikkoja omassakin tilanteessani. Sellaisia, mitä en ehkä olisi itse tajunnut itsekseni.
Minuakin kohtaan äitini käytti väkivaltaa, joskin "vain" tukistamista. Muistan myös eläväisesti sen päivän murkkuikäisenä, kun huusin äidilleni että anna tulla vaan, et enää muhun koske (olin nyrkit pystyssä vastaamassa takaisin). Ei kenenkään lapsen pitäisi tuollaista joutua sanomaan omalle vanhemmalleen. Isäni oli aina töissä, eikä ikinä uskonut vaikka juoksin itkien hänen luokseen ja kerroin, miten äiti satuttaa. "Höpö höpö".
Eräs kirjoitti luonteestaan. Olen aikuisikäni ajan tiedostanut olevani aavistuksen ylimielinen ja olen hävennyt sitä, koska en ole ymmärtänyt syytä siihen. En suurimmalta osin välitä muista ihmisistä, kiinnostusta on vaikea ylläpitää. Hmm, ehkä nämä piirteet juontavat juurensa pitkälti tähän samaan asiaan.
Ap
Herrajumala luen tätä kommenttiasi sattumalta yli 2v. myöhemmin, mutta oletko minä? Tuo on minun tarinani myös!!
Ai niin, vielä yksi juttu -
on se jännä miten sisarukset kertovat perheestä täysin eri tarinaa, ja kuinka vanhemmat kertovat sisaruksista täysin eri versioita. Minä kuulin veljeltäni joku aika taannoin, että alkoholisoitunut isäpuolemme ei juonut koskaan niin paljoa. Olin tikahtua nauruun,koska sen jätkän dokaamiskäyttäytymisen takia olimme kaikki ihan pinteessä.
Kerran koitimme täyttää veljemme ad/hd- lappuja psykiatrin itsearviossa näin aikuisiällä. Veljeni piti kysellä meidän mielipiteitämme, mutta jostain syystä toisen vanhemman mielipide oli ettei veljessäni ole mitään vikaa, kun taas sisarukset tiesimme millainen hän oikeasti oli. Todella itsekäs, ei pystynyt jakamaan mitään, ei osannut käyttäytyä ja suuttui todella herkästi. Heitteli tavarat mitä minnekin eikä kunnioittanut auktoriteetteja. Oli jokseenkin ärsyttävää kun sai huutokilpailla aiheesta, koska jos vanhempamme olisivat saaneet päättää, niin veljeni ei saisi apua vieläkään.
Joskus se vanhemman rakkaus voi olla ignorea jo sokeudessaan.