Yksinäisyyden loputon kuilu

En nimittäin tiedä mitään sen mukavampaa ja autuaampaa, kun olla yksin, tai korkeintaan vaimon kanssa, omassa rauhassa mielenkiintoisia asioita tutkimassa tai tekemässä.

Oon aiemmin elämässäni ollut paljonkin tekemisissä ihmisten ja kavereiden kanssa, mutta ikää tullessa lisää, koen ihmiset yleensä hyvin uuvuttavina, kaikella kunnioituksella.

Jossain vaiheessa pelkäsin yli kaiken sitä, että jos mut hylätään ja joudunkin olemaan yksin!

Mut sit ioppujenlopuksi tietoisesti vetäydyin tutkimaan itseäni (asun siis vieläkin toistaiseksi ihan yksin) ja huomasin parin kuukauden pelkojen kohtaamisen jälkeen, että mähän alan oikeasti viihtymään itseni kanssa ja aloin kokea monesti oloani erittäin autuaaksi, onnelliseksi ja levolliseksi!
Ihan vaan töistä kotiin tullessaan, kun sai käydä suihkussa, syödä ja käydä sohvalle makaamaan ja kattomaan jotain joutavaa tv sarjaa teen ja keksien kanssa. Ei se muuta vaatinutkaan!!

Aloin tämän jälkeen naureskelemaan niille omille pelkoajatuksille siitä, kuinka jotenkin saisin varmasti pidettyä ihmisiä ympärilläni yms.
Se oli kun olisi päässyt vankilasta!
--
Noista oivalluksista on nyt pari vuotta ja olen paljon pohtinut tuota nyt median pinnalle nostamaa sosiaalipornoa "yksinäisyydestä"
Ja tarinoita, kuinka raastavaa ja epätoivoista se elämä on.
Mut olen vahvasti sitä mieltä, että mitään sen pahempaa vankilaa ja henkistä orjuutusta ei ole olemassa, kuin se pään sisäinen ohjelmointi siitä, että
"- jokainen ihminen tarvitsee kavereita ja ystäviä"
- ihminen on sosiaalinen laumaeläin ja tulee miltei hulluksi ilman laumaansa"
- tarvitsemme joka päivä hyväksyntää ystäviltä ja läheisiltämme
- ilman toista ihmisitä ei ole olemassa, ilman toista ei ole totta"
Ja pahin
- jokainen ihminen haluaa kuulua jonnekin"

Ja mitä näitä on. Tuo on suuren pelon maailma, koska mitäpä jos et olekaan toisten ihmisten mieleinen (ja sen lauman) yksilö? ;)
Etkä koskaan elämässäsi saa ulkopuoleltasi noita asioita?
Ja JUST noitten väärinkäsitysten ja psykologisten faktojen takia, ihmiset eivät osaa tai uskalla olla yksin. Ja jos joutuvat, niin se koetaan niin kamalaksi yksinäisyydeksi, että sairastutaan ja elämä on todella kurjaa.
Siksi, koska loppujenlopuksi ei tunne itseään ja olemustaan syvälisesti.

En ymmärrä miten ei vaan voi nauttia itse elämästä ja olemisesta, vaan siihen tarvitaankin liuta asioita, jotka vaan toiset pystyvät sinulle antamaan?

Mun mielestä ihmisen täytyy olla VAPAA, eikä mitään muuta.

Toki ymmärrän, että yksin ollessaan käy miettimään sitä, että kuinka muilla on niin paljon hauskempaa kuin itsellä yms.
Vaikka asia ei ole edes niin, ihan samanlaisessa "yksinäisyyden tuskassa" voi elää ja elääkin perheellisiä ihmisiä.
Miks tehtäisiin muuten surullisia perhesurmia, julkkikset itsemurhia?

Ihan oma päätös, että miten suhtautuu elämään ja todellisuuteen ja haluaako olla onnellinen vai tuottaa itselleen tuskaa miettimällä surullisia ajatuksia.

Voit olla täysin onnellinen ilman mitään tai ketään! Voiko olla suurempaa vapautta olemassa?
Koska jos ja kun riität itse itsellesi, ei mikään ulkopuolinen asia voi saada sinua surulliseksi.