Te, joiden äiti on ollut pitkäaikaisesti masentunut,
silloin kun olitte lapsia, mitä olisitte kaivanneet? Ymmärrystä, tukea, avointa keskustelua? Mikä olisi auttanut teitä parhaiten?
Kommentit (4)
Eniten ehkä sitä, että joku aikuinen olisi keskustellut äitini kanssa, ettei hänen olisi tarvinnut vuodattaa kaikkea meidän lasten harteille. Aikuisiällä on ollut tekemistä hankkiutua eroon katkeruudesta ja kyynisyydestä, jonka on imenyt jo äidinmaidossa.
Arjen apukin olisi ollut ihan kiva, ettei kauppakäynnit ja puuronkeitot olisi jääneet esikoisen harteille, vaikkei ne nyt siinä raskainta ollutkaan.
Ei se näkynyt minulle asti. Äiti piti huolta minusta, ja kävi töissä. Muistan vain, että hän usein luki sängyssä maaten. Mutta keskeytti lukemisen, kun menin luokse. Tajusin vasta aikuisena hänen olleen koko ikänsä masentunut.
Äiti jäi leskeksi nuorena ja masentui, eli viisi vuotta kuin sumussa. Minun nuoruuteni. Jouduin huolehtimaan äidistä ettei hänkin kuole. Olisin tarvinnut turvallisen aikuisen elämääni. Sairastuin itse ahdistuneisuushäiriöön.
Varmaan se että isä olisi eronnut äidistä ja olisi saanut elää normaalia lapsen elämää.