mieliala heittelehtii, N23

Lopeta e-pillereiden käyttö tai mene juttelemaan ammattilaisen kanssa, mistä tuo ahdistus kumpuaa.

Kaipa olen sitten ainoa.

Ootko ikinä käynyt vaikkapa psykologin juttusilla? Voisi olla ihan aiheellista, olet kuitenkin kokenut ison menetyksen elämässä, eikä sitä välttämättä osaa itsekseen käsitellä kunnolla, jolloin se alkaa alitajuisesti vaikuttaa elämään.

Kuulostat masentuneelta vähintään ja ylikuormittuneelta. Kannattaa käydä juttelemassa vaikka psykologin luona (eikö opistoissa ole omansa usein?) tai ihan vain terkkarilla. Saat jotain apua jaksamiseen. Jos menee oikein vaikeaksi niin on myös hyvä olla jotain paperilla jos vaikka opiskelut alkaa viivästymään mitä en tietenkään toivo. Älä koita pärjätä vain yksin vaan hae rehellisesti apua pahaan oloosi ja tee töitä itsesi eteen niin se helpottaa. Tsemppiä ja voimia!

Kannattaa mennä juttelemaan esim. psykologille :) Olet tosiaan kokenut suuren menetyksen. Sen lisäksi sinulla on menneisyydessä vaikka mitä ikävää. Et ole mielestäni yliherkkä, mutta traumoja on käsiteltävänä. Niihin auttaisi ammattilaisen kanssa juttelu ja ehkä lääkkeet joksikin aikaa. Mutta ei itku ole aina pahaksi! Jos kuulut kirkkoon tai siltä tuntuu niin myös sieltä saa keskusteluapua - netissäkin!

Vierailija kirjoitti:

Lopeta e-pillereiden käyttö tai mene juttelemaan ammattilaisen kanssa, mistä tuo ahdistus kumpuaa.

Voihan tuokin olla osasyynä, mutta en usko, että varsinainen syy. Hormonit eivät kyllä yleensä ole vaikuttaneet mielialaani kovinkaan voimakkaasti edes teininä. En oikein kykene avautumaan kenellekään ammattilaiselle. Olisiko ehkä syytä ensin aloittaa vaikkapa rauhoittava lääkitys? 

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta e-pillereiden käyttö tai mene juttelemaan ammattilaisen kanssa, mistä tuo ahdistus kumpuaa.

Voihan tuokin olla osasyynä, mutta en usko, että varsinainen syy. Hormonit eivät kyllä yleensä ole vaikuttaneet mielialaani kovinkaan voimakkaasti edes teininä. En oikein kykene avautumaan kenellekään ammattilaiselle. Olisiko ehkä syytä ensin aloittaa vaikkapa rauhoittava lääkitys? 

AP

Jotta saat sen lääkityksen joudut tietysti kertomaan lääkärille tilanteesta ja hän saattaa jokatapauksessa lähettää psykologille. Ei kannata sitäkään kuitenkaan pelätä. Itselläni on kokemusta erilaisista alan ammattilaisista - psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi, nettikeskustelu psykologin kanssa, keskustelu seurakunnan tms. nimettömän kautta ja jotkut auttaa enemmän ja jotkut vähemmän. Todellinen ammattilainen poimii sanojesi seasta sen punaisen langan ja esittää helppoja kysymyksiä.. Lääkitys on hyvä olla siinä mukana mutta myös nuo asiat pitäisi silti jotenkin avata myös keskustelemalla..

Vierailija kirjoitti:

Ootko ikinä käynyt vaikkapa psykologin juttusilla? Voisi olla ihan aiheellista, olet kuitenkin kokenut ison menetyksen elämässä, eikä sitä välttämättä osaa itsekseen käsitellä kunnolla, jolloin se alkaa alitajuisesti vaikuttaa elämään.

Olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa kaikki ikävät asiat ja koittanut pärjätä. Joskus vaan pato murtuu ja ihan väärissä paikoissa ): AP

Ei kai itkussa sinällään mitään pahaa tai huonoa ole, se puhdistaa ja tekee hyvää. Varsinkin jos olet menettänyt äitisi vasta hiljattain, niin tuo on enemmän kuin ymmärrettävää. Minä olen kolmekymppinen mies ja minäkin itken silloin tällöin, kun kukaan ei näe. Syyt voi vaihdella, joskus joku kaunis tai surullinen kappalekin riittää. Minullakin on ollut aika ajoin ahdistusta ja olen myös menettänyt äitini, tosin siitä on jo aikaa. En pidä herkkyyttäni mitenkään negatiivisena asiana, vaikken sattuneesta syystä siitä muille huutelekaan.

Uskon, että traumojesi työstäminen ja käsittely nimenomaan terapiassa olisi sinulle hyväksi kun masennukse taustalta löytyy selkeitä tekijöitä. Lääkitys voi toki olla avuksi tai sitten ei. Pääasia, että varaat ajan ja otat tuossa ensimmäisen askeleen. Terapiassakaan ei tarvitse ensimmäisellä istunnolla avautua kipeimmistä asioista kunhan kertoo mitä terapialta toivoo ja mihin haluaa nykytilanteesta päästä (voida paremmin). Häpeän takia ei kannata jättää asioita käsittelemättä tai tunnustamatta, omassa mielessä ongelmia on vaika ratkoa. Voit huonosti ja kannattaa tehdä töitä, jotta voisit paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat masentuneelta vähintään ja ylikuormittuneelta. Kannattaa käydä juttelemassa vaikka psykologin luona (eikö opistoissa ole omansa usein?) tai ihan vain terkkarilla. Saat jotain apua jaksamiseen. Jos menee oikein vaikeaksi niin on myös hyvä olla jotain paperilla jos vaikka opiskelut alkaa viivästymään mitä en tietenkään toivo. Älä koita pärjätä vain yksin vaan hae rehellisesti apua pahaan oloosi ja tee töitä itsesi eteen niin se helpottaa. Tsemppiä ja voimia!

Niin se vielä tästä puuttuisi, että en saisi enää mitään aikaiseksi. Nyt olen lähinnä paennut opiskeluihin. Kiitos kuitenkin tsemppauksesta. AP

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa mennä juttelemaan esim. psykologille :) Olet tosiaan kokenut suuren menetyksen. Sen lisäksi sinulla on menneisyydessä vaikka mitä ikävää. Et ole mielestäni yliherkkä, mutta traumoja on käsiteltävänä. Niihin auttaisi ammattilaisen kanssa juttelu ja ehkä lääkkeet joksikin aikaa. Mutta ei itku ole aina pahaksi! Jos kuulut kirkkoon tai siltä tuntuu niin myös sieltä saa keskusteluapua - netissäkin!

Itku ei ole pahaksi, mutta en kuitenkaan halua itkeä hallitsemattomasti. Lääkkeet tuntuvat nyt hyvältä vaihtoehdolta, mutta pelkään, että tulen niistä riippuvaiseksi. En tiennytkään, että kirkollakin on keskusteluapua netissä. AP

Vierailija kirjoitti:

Ei kai itkussa sinällään mitään pahaa tai huonoa ole, se puhdistaa ja tekee hyvää. Varsinkin jos olet menettänyt äitisi vasta hiljattain, niin tuo on enemmän kuin ymmärrettävää. Minä olen kolmekymppinen mies ja minäkin itken silloin tällöin, kun kukaan ei näe. Syyt voi vaihdella, joskus joku kaunis tai surullinen kappalekin riittää. Minullakin on ollut aika ajoin ahdistusta ja olen myös menettänyt äitini, tosin siitä on jo aikaa. En pidä herkkyyttäni mitenkään negatiivisena asiana, vaikken sattuneesta syystä siitä muille huutelekaan.

Voimia sulle. Ehkä tämä tästä. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa mennä juttelemaan esim. psykologille :) Olet tosiaan kokenut suuren menetyksen. Sen lisäksi sinulla on menneisyydessä vaikka mitä ikävää. Et ole mielestäni yliherkkä, mutta traumoja on käsiteltävänä. Niihin auttaisi ammattilaisen kanssa juttelu ja ehkä lääkkeet joksikin aikaa. Mutta ei itku ole aina pahaksi! Jos kuulut kirkkoon tai siltä tuntuu niin myös sieltä saa keskusteluapua - netissäkin!

Itku ei ole pahaksi, mutta en kuitenkaan halua itkeä hallitsemattomasti. Lääkkeet tuntuvat nyt hyvältä vaihtoehdolta, mutta pelkään, että tulen niistä riippuvaiseksi. En tiennytkään, että kirkollakin on keskusteluapua netissä. AP

https://www.kirkonkeskusteluapua.fi/

Käy ihmeessä kirjoittelemassa, sieltä olen saanut tosi hyviä vastauksia, ei mitään yltiuskonnollista, toki rukouksia saat. Mutta ihan oikeasti on itsellänikin joskus auttanut tuonne laittaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta e-pillereiden käyttö tai mene juttelemaan ammattilaisen kanssa, mistä tuo ahdistus kumpuaa.

Voihan tuokin olla osasyynä, mutta en usko, että varsinainen syy. Hormonit eivät kyllä yleensä ole vaikuttaneet mielialaani kovinkaan voimakkaasti edes teininä. En oikein kykene avautumaan kenellekään ammattilaiselle. Olisiko ehkä syytä ensin aloittaa vaikkapa rauhoittava lääkitys? 

AP

Jotta saat sen lääkityksen joudut tietysti kertomaan lääkärille tilanteesta ja hän saattaa jokatapauksessa lähettää psykologille. Ei kannata sitäkään kuitenkaan pelätä. Itselläni on kokemusta erilaisista alan ammattilaisista - psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi, nettikeskustelu psykologin kanssa, keskustelu seurakunnan tms. nimettömän kautta ja jotkut auttaa enemmän ja jotkut vähemmän. Todellinen ammattilainen poimii sanojesi seasta sen punaisen langan ja esittää helppoja kysymyksiä.. Lääkitys on hyvä olla siinä mukana mutta myös nuo asiat pitäisi silti jotenkin avata myös keskustelemalla..

Vähän pelottaa, jos ammattilaiset haluavat ymmärtää minua tahallaan väärin tai suhtautuvat muuten ilkeästi. AP

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että traumojesi työstäminen ja käsittely nimenomaan terapiassa olisi sinulle hyväksi kun masennukse taustalta löytyy selkeitä tekijöitä. Lääkitys voi toki olla avuksi tai sitten ei. Pääasia, että varaat ajan ja otat tuossa ensimmäisen askeleen. Terapiassakaan ei tarvitse ensimmäisellä istunnolla avautua kipeimmistä asioista kunhan kertoo mitä terapialta toivoo ja mihin haluaa nykytilanteesta päästä (voida paremmin). Häpeän takia ei kannata jättää asioita käsittelemättä tai tunnustamatta, omassa mielessä ongelmia on vaika ratkoa. Voit huonosti ja kannattaa tehdä töitä, jotta voisit paremmin.

Ahdistaa vaan se, että jos en kykene ilmaisemaan itseäni tarpeeksi ymmärrettävästi tai sitten alan itkemään hallitsemattomasti. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai itkussa sinällään mitään pahaa tai huonoa ole, se puhdistaa ja tekee hyvää. Varsinkin jos olet menettänyt äitisi vasta hiljattain, niin tuo on enemmän kuin ymmärrettävää. Minä olen kolmekymppinen mies ja minäkin itken silloin tällöin, kun kukaan ei näe. Syyt voi vaihdella, joskus joku kaunis tai surullinen kappalekin riittää. Minullakin on ollut aika ajoin ahdistusta ja olen myös menettänyt äitini, tosin siitä on jo aikaa. En pidä herkkyyttäni mitenkään negatiivisena asiana, vaikken sattuneesta syystä siitä muille huutelekaan.

Voimia sulle. Ehkä tämä tästä. AP

Kuin myös. :) En sinuna ehkä ihan ensimmäisenä menisi lääkkeitä hankkimaan, koska tuolle sinun itkuisuudellesi on mielestäni ihan selvä syy, ei sitä pidä lääkkeillä tukahduttaa, vaan antaa tulla kun on tullakseen. Toki ymmärrän jos se ärsyttää tullessaan jollain julkisella paikalla, mutta kyllä se varmasti aikaa myöden helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että traumojesi työstäminen ja käsittely nimenomaan terapiassa olisi sinulle hyväksi kun masennukse taustalta löytyy selkeitä tekijöitä. Lääkitys voi toki olla avuksi tai sitten ei. Pääasia, että varaat ajan ja otat tuossa ensimmäisen askeleen. Terapiassakaan ei tarvitse ensimmäisellä istunnolla avautua kipeimmistä asioista kunhan kertoo mitä terapialta toivoo ja mihin haluaa nykytilanteesta päästä (voida paremmin). Häpeän takia ei kannata jättää asioita käsittelemättä tai tunnustamatta, omassa mielessä ongelmia on vaika ratkoa. Voit huonosti ja kannattaa tehdä töitä, jotta voisit paremmin.

Aivan. Osasyynä siihen, että en ole hakenut aiemmin apua on se, että en ole oikein pitänyt itseäni minkään arvoisena. Minua ei ole, on vain tekemiseni ja suorittamiseni. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai itkussa sinällään mitään pahaa tai huonoa ole, se puhdistaa ja tekee hyvää. Varsinkin jos olet menettänyt äitisi vasta hiljattain, niin tuo on enemmän kuin ymmärrettävää. Minä olen kolmekymppinen mies ja minäkin itken silloin tällöin, kun kukaan ei näe. Syyt voi vaihdella, joskus joku kaunis tai surullinen kappalekin riittää. Minullakin on ollut aika ajoin ahdistusta ja olen myös menettänyt äitini, tosin siitä on jo aikaa. En pidä herkkyyttäni mitenkään negatiivisena asiana, vaikken sattuneesta syystä siitä muille huutelekaan.

Voimia sulle. Ehkä tämä tästä. AP

Kuin myös. :) En sinuna ehkä ihan ensimmäisenä menisi lääkkeitä hankkimaan, koska tuolle sinun itkuisuudellesi on mielestäni ihan selvä syy, ei sitä pidä lääkkeillä tukahduttaa, vaan antaa tulla kun on tullakseen. Toki ymmärrän jos se ärsyttää tullessaan jollain julkisella paikalla, mutta kyllä se varmasti aikaa myöden helpottaa.

Toivottavasti (: Toisaalta olen kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin sekä siitä, että on olemassa hyviäkin ihmisiä. AP

Olet selvinnyt monesta vaiheesta, älä häpeä yhtään. Hakeudu ihmeessä psykoterapiaan. Eikö sinulla ole joku opiskelijaterveydenhuolto, josta voisit kertoa tilanteestasi ja pyytää psykoterapia-arviota. Tsemppiä! Tarinasi herätti sympatiani puolellesi.