Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lamauttava epäonnistumisen pelko
09.09.2018 |
Olen 30v opiskelija, ja käytännössä tämä on viimeinen mahdollisuuteni päästä mukaan yhteiskuntaan jotenkin. Aikaisemmat yritykset on epäonnistuneet, enkä ole koko elämässäni tehnyt muuta kuin epäonnistunut pahojen mielenterveysongelmien takia.
Jos tämä menee pieleen, se oli sitten siinä. En jaksa enää tämän jälkeen.
Olen saanut parhaita mahdollisia arvosanoja kursseista, jotka olen suorittanut. Menen täyteen paniikkiin, jos teen virheitä, enkä tiedä, miksi se tapahtui ja jos en löydä mistään tarkempaa selitystä. Usein valvon öitä. Ryyppään välillä liikaa hermojeni takia. Jokainen tentti on entistä pahempi, kun ahdistun niin paljon. Tuntuu olevan niin paljon pelissä. Ja haluan tutkinnon enemmän kuin mitään muuta.
Kiejaimellisesti pelkään kuolevani, jos epäonnistun. Tiedän, että saatan mennä niin sekaisin, että olen itselleni todella vaarallinen. Enkä näe syytä hillitä itseäni mitenkään, jos epäonnistun taas. En enää jaksa epäonnistumisia toisensa perään. Mulla ei ole enää mitään muuta kuin tuo opiskelupaikka. Se tuntuu ainoalta toivolta nyt. Menetän kaiken, jos menetän sen. Ja mulla on joskus vaikeuksia järjestää käytännön asioita, ja se vain lisää paniikkia.
Oikeasti haluaisin vaatia nähtäväkseni viimeisen tentin, josta sain parhaan mahdollisen arvosanan ihan vain nähdäkseni, tuliko siihen kuitenkin joku pikkuvirhe. Mua vaivaa se, etten tiedä, olenko tehnyt jonkun virheen vai en.
Kommentit (27)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
perfektionisti
Olen varmaan aika äärimmäin. Joko tavoittelen täydellisyyttä tai luovutan täysin. Olen luovuttanut melkein kaikessa. Kotinikin on kuin kaatopaikka.
Tämä on kauhea ominaisuus.
Tiedän ajattelevani liian mustavalkoisesti, mutta tietoisuus siitä ei ole tuonut helpotusta. Lisäksi tosielämässä faktat ja varmat totuudet on harvinaisia.
ap
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Huono itsetunto ilmenee perfektionismina ja hankalien tehtävien välttelynä. Epäonnistumisen pelkona siis.
Terapia olis hyvä juttu.
Minulle käytännön työt tai päätökset töissä ovat enemmän huolenaiheena, koska niillä on oikeita vaikutuksia. Koulujutut opinnäytetyötä lukuunottamatta pystyin ajattelemaan hieman kevyemmin.
No, virheitä on tullut tehtyä töissä. Aluksi mietin pitkään virheitä, mutta kun niiltä ei lopulta voi välttyä niin pystyn jo paljon nopeammin jatkamaan ajatuksissani, jos mistään tosi pahasta virheestä ole ollut kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei taida löytyä yhtä pahoja. Ei tuo ole enää perfektionismia vaan fobiaa.
Tiedät itse, ettei nuo ajatusmallisi edistä hyvinvointiasi tai edes valmistumistasi, jos siihen on vielä matkaa ja vedät itsesi noin kireälle joka tentin takia. Mikä vika on virheissä ja keskivertosuorituksissa? Siis en kysy tätä paheksuakseni vaan ihan oikeasti ymmärtääkseni, mikä sinua ajaa.
Mitä mielenterveysongelmasi ovat? Nimittäin tuollainen itserankaisu turvallisuudentunteen välineenä olisi itsessään varmaan korjattavissa.
"Asioita joita emme pysty ratkaisemaan , niin sen tekee lopulta aika". Taisi olla Senacalta tämä sitaatti. Eli luultavimmin tulet ajan kanssa vähitelleen oppimaan, ettei perektionismi kannata , koska se vetää kukkakaalin vain entistä enemmän jumiin. Jossain vaiheessa joudut "luovuttamaan", jonka jälkeen alat taas onnistua ja ennen kaikkea nauttimaan elämästä. Eihän jääkiekossakaan saada limppua sisään edes avopaikasta, jos liikaa puristaa mailaa - näin asian laita on myös elämässä. Hyviä loppu-opintoja sinulle. Koita pärjäillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Huono itsetunto ilmenee perfektionismina ja hankalien tehtävien välttelynä. Epäonnistumisen pelkona siis.
Terapia olis hyvä juttu.
Ihan varmasti mulla on huono itsetunto. Usein ajattelen, että olen näin vanha (30), enkä ole vieläkään tehnyt mitään. Maailma on yhtä paha paikka kuin ennenkin ja jos olen yrittänyt auttaa, olen ollut niin naiivi, että mua on vain käytetty hyväksi. Olen tähän asti ollut muutenkin pelkkä taakka muille.
En suoraan sanottuna koe, että mulla on mitään oikeutta elää.
Joo, terapia. Se olisi varmasti hyvä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei taida löytyä yhtä pahoja. Ei tuo ole enää perfektionismia vaan fobiaa.
Tiedät itse, ettei nuo ajatusmallisi edistä hyvinvointiasi tai edes valmistumistasi, jos siihen on vielä matkaa ja vedät itsesi noin kireälle joka tentin takia. Mikä vika on virheissä ja keskivertosuorituksissa? Siis en kysy tätä paheksuakseni vaan ihan oikeasti ymmärtääkseni, mikä sinua ajaa.Mitä mielenterveysongelmasi ovat? Nimittäin tuollainen itserankaisu turvallisuudentunteen välineenä olisi itsessään varmaan korjattavissa.
Kaikki lähtee kaiketi mun vanhemmistani. Multa odotettiin täydellisyyttä, johon en koskaan yltänyt. Mulla on kuulossa jotain vikaa (en ymmärtänyt aina, mitä mulle sanottiin), asperger diagnosoitiin joskus teininä, samoin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joskaan en ihan usko noihin diagnooseihin. Olen kasvosokeakin. Koulussa oli jatkuvia outoja vaikeuksia. Kuulin aina, miten olen älykäs, mutta laiska, vaikka tein töitä todella paljon. Kuulin sitä edelleen kun ensimmäisen kerran opiskelin yliopistossa. Mulla oli outoja vaikeuksia, jotka lopulta johti johonkin hermoromahdukseen, jonka takia olin lähes 10 vuotta todella sekaisin. Näin harhoja ja kuulin ääniä yms.
Vanhemmat antoi muille sisaruksille palkintoja arvosanoista. Mä olin vanhin. Mä sain rangaistuksia esim. kaseista, kun nuorempia palkittiin niistä. En saanut itse peruskoulun jälkeen valita, minne menen, kun taas sisarukset saivat. Mulle käytännössä valittiin se ensimmäinen yliopistopaikkakin. Enhän mä voinut sanoa vastaan.
Nyt olen löytänyt työtapoja yms., ja mulla on pakkomielle menestyä. Näyttää kaikille, etten ole idiootti. Etten ole hullu. Muut on nuorempia, heillä on työkokemusta enemmän yms. Haluan tulevaisuuden itselleni.
Pelkään, miten käy, jos en valmistu.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Hei sä olet päässyt opiskelemaan, se on jo tosi hieno saavutus, eikä laiskalta ihmiseltä onnistu! Koita yrittää päästä eroon halusta todistaa muille, ettet ole laiska ja huono, sillä elät kuitenkin oikeasti vain itsellesi! Kun oikeasti pääset siihen tilaan, että teet asioita vain itsellesi, niin elämästä tulee paljon miellyttävämpää. Esimerkiksi opiskeluissa koitat miettiä, että vaikuttaako tästä kurssista hyvän arvosanan saaminen oikeasti elämääni, vai haluanko arvosanan vain siksi, että voin muille ja itselleni todistaa olevani hyvä. Tällä hetkellä mun elämässäni mun tärkein päämäärä on olla onnellinen ja pyrkiä eroon mun rajoitteista ja perfektionismistä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti meiltä kummaltakin. Sä epäonnistut elämässäsi vain, jos et elä onnellista elämää. Tällä hetkellä sen esteenä on sun epäonnistumisen pelko. Suuri tavoitteesi tulisikin olla siitä eroon pääseminen. Mitäpä jos koittaisit tarkoituksella saada huonon arvosanan jostain tentistä (tällöinhän et ole oikeasti epäonnistunut, kun se oli tarkoituskin), ja katsos miltä se tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Hei sä olet päässyt opiskelemaan, se on jo tosi hieno saavutus, eikä laiskalta ihmiseltä onnistu! Koita yrittää päästä eroon halusta todistaa muille, ettet ole laiska ja huono, sillä elät kuitenkin oikeasti vain itsellesi! Kun oikeasti pääset siihen tilaan, että teet asioita vain itsellesi, niin elämästä tulee paljon miellyttävämpää. Esimerkiksi opiskeluissa koitat miettiä, että vaikuttaako tästä kurssista hyvän arvosanan saaminen oikeasti elämääni, vai haluanko arvosanan vain siksi, että voin muille ja itselleni todistaa olevani hyvä. Tällä hetkellä mun elämässäni mun tärkein päämäärä on olla onnellinen ja pyrkiä eroon mun rajoitteista ja perfektionismistä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti meiltä kummaltakin. Sä epäonnistut elämässäsi vain, jos et elä onnellista elämää. Tällä hetkellä sen esteenä on sun epäonnistumisen pelko. Suuri tavoitteesi tulisikin olla siitä eroon pääseminen. Mitäpä jos koittaisit tarkoituksella saada huonon arvosanan jostain tentistä (tällöinhän et ole oikeasti epäonnistunut, kun se oli tarkoituskin), ja katsos miltä se tuntuu.
Tämähän on vähän niin kuin joissain lauluissa yms. kehotetaan rakastamaan ihan niin kuin ei olisi koskaan ennen mennyt rikki. Ehkä elämää pitäisi elää samalla periaatteella. Eihän painolastista olekaan mitään hyötyä. Mutta minkä sille mahtaa?
Mä haluaisin elämälläni auttaa tätä maailmas jotenkin. Haluaisin tehdä siitä vähän paremman paikan. Koen, että olen jotain velkaa. Tähän asti olen ollut pelkkä menoerä taloudellisesti. Ja olen sosiaalisesti niin kyvytön, että mua on liian helppo käyttää hyväksi jotenkin. Haluaisin olla hyödyksi jotenkin. En tiedä, voinko koskaan olla oikeasti onnellinen, jos en anna enempää kuin otan.
Mä en ehkä pysty tarkoituksella munaamaan tenttiä, jolla on merkitystä. Ehkä osa tästä energiasta pitäisi kuitenkin suunnata muualle. Ehkä pitäisi kokeilla vapaaehtoistyötä. Ehkä sitten tuntisin olevani hyödyksi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Hei sä olet päässyt opiskelemaan, se on jo tosi hieno saavutus, eikä laiskalta ihmiseltä onnistu! Koita yrittää päästä eroon halusta todistaa muille, ettet ole laiska ja huono, sillä elät kuitenkin oikeasti vain itsellesi! Kun oikeasti pääset siihen tilaan, että teet asioita vain itsellesi, niin elämästä tulee paljon miellyttävämpää. Esimerkiksi opiskeluissa koitat miettiä, että vaikuttaako tästä kurssista hyvän arvosanan saaminen oikeasti elämääni, vai haluanko arvosanan vain siksi, että voin muille ja itselleni todistaa olevani hyvä. Tällä hetkellä mun elämässäni mun tärkein päämäärä on olla onnellinen ja pyrkiä eroon mun rajoitteista ja perfektionismistä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti meiltä kummaltakin. Sä epäonnistut elämässäsi vain, jos et elä onnellista elämää. Tällä hetkellä sen esteenä on sun epäonnistumisen pelko. Suuri tavoitteesi tulisikin olla siitä eroon pääseminen. Mitäpä jos koittaisit tarkoituksella saada huonon arvosanan jostain tentistä (tällöinhän et ole oikeasti epäonnistunut, kun se oli tarkoituskin), ja katsos miltä se tuntuu.
Tämähän on vähän niin kuin joissain lauluissa yms. kehotetaan rakastamaan ihan niin kuin ei olisi koskaan ennen mennyt rikki. Ehkä elämää pitäisi elää samalla periaatteella. Eihän painolastista olekaan mitään hyötyä. Mutta minkä sille mahtaa?
Mä haluaisin elämälläni auttaa tätä maailmas jotenkin. Haluaisin tehdä siitä vähän paremman paikan. Koen, että olen jotain velkaa. Tähän asti olen ollut pelkkä menoerä taloudellisesti. Ja olen sosiaalisesti niin kyvytön, että mua on liian helppo käyttää hyväksi jotenkin. Haluaisin olla hyödyksi jotenkin. En tiedä, voinko koskaan olla oikeasti onnellinen, jos en anna enempää kuin otan.
Mä en ehkä pysty tarkoituksella munaamaan tenttiä, jolla on merkitystä. Ehkä osa tästä energiasta pitäisi kuitenkin suunnata muualle. Ehkä pitäisi kokeilla vapaaehtoistyötä. Ehkä sitten tuntisin olevani hyödyksi.
ap
Sun vuorosi auttaa muita tulee vielä, olet kuitenkin vasta 30-vuotias. Maailmanparantaminen on monilla tottakai haaveena, mutta usein muita pystyy auttaa kaikista parhaiten suomalla hymyn ja auttavan käden ihan arkielämässä. En tiedä miten kohtelet muita ihmisiä tai mitä ajattelet muiden ihmisten epäonnistumisista, mutta jos alat aktiivisesti ajattelemaan positiivisesti muiden epäonnistumisista, ehkä alat ymmärtämään omiasikin leppoisemmin. Esimerkiksi tällä hetkellä sulla on selkeästi tunne puolella hieman vaikeampaa, joten jos reputtaisitkin jonkin kurssin, ymmärtäisin sen hyvin! Tällaiset ajatusmallit yleensä auttaa eteenpäin omissakin epäonnistumisissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Hei sä olet päässyt opiskelemaan, se on jo tosi hieno saavutus, eikä laiskalta ihmiseltä onnistu! Koita yrittää päästä eroon halusta todistaa muille, ettet ole laiska ja huono, sillä elät kuitenkin oikeasti vain itsellesi! Kun oikeasti pääset siihen tilaan, että teet asioita vain itsellesi, niin elämästä tulee paljon miellyttävämpää. Esimerkiksi opiskeluissa koitat miettiä, että vaikuttaako tästä kurssista hyvän arvosanan saaminen oikeasti elämääni, vai haluanko arvosanan vain siksi, että voin muille ja itselleni todistaa olevani hyvä. Tällä hetkellä mun elämässäni mun tärkein päämäärä on olla onnellinen ja pyrkiä eroon mun rajoitteista ja perfektionismistä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti meiltä kummaltakin. Sä epäonnistut elämässäsi vain, jos et elä onnellista elämää. Tällä hetkellä sen esteenä on sun epäonnistumisen pelko. Suuri tavoitteesi tulisikin olla siitä eroon pääseminen. Mitäpä jos koittaisit tarkoituksella saada huonon arvosanan jostain tentistä (tällöinhän et ole oikeasti epäonnistunut, kun se oli tarkoituskin), ja katsos miltä se tuntuu.
Tämähän on vähän niin kuin joissain lauluissa yms. kehotetaan rakastamaan ihan niin kuin ei olisi koskaan ennen mennyt rikki. Ehkä elämää pitäisi elää samalla periaatteella. Eihän painolastista olekaan mitään hyötyä. Mutta minkä sille mahtaa?
Mä haluaisin elämälläni auttaa tätä maailmas jotenkin. Haluaisin tehdä siitä vähän paremman paikan. Koen, että olen jotain velkaa. Tähän asti olen ollut pelkkä menoerä taloudellisesti. Ja olen sosiaalisesti niin kyvytön, että mua on liian helppo käyttää hyväksi jotenkin. Haluaisin olla hyödyksi jotenkin. En tiedä, voinko koskaan olla oikeasti onnellinen, jos en anna enempää kuin otan.
Mä en ehkä pysty tarkoituksella munaamaan tenttiä, jolla on merkitystä. Ehkä osa tästä energiasta pitäisi kuitenkin suunnata muualle. Ehkä pitäisi kokeilla vapaaehtoistyötä. Ehkä sitten tuntisin olevani hyödyksi.
ap
Sun vuorosi auttaa muita tulee vielä, olet kuitenkin vasta 30-vuotias. Maailmanparantaminen on monilla tottakai haaveena, mutta usein muita pystyy auttaa kaikista parhaiten suomalla hymyn ja auttavan käden ihan arkielämässä. En tiedä miten kohtelet muita ihmisiä tai mitä ajattelet muiden ihmisten epäonnistumisista, mutta jos alat aktiivisesti ajattelemaan positiivisesti muiden epäonnistumisista, ehkä alat ymmärtämään omiasikin leppoisemmin. Esimerkiksi tällä hetkellä sulla on selkeästi tunne puolella hieman vaikeampaa, joten jos reputtaisitkin jonkin kurssin, ymmärtäisin sen hyvin! Tällaiset ajatusmallit yleensä auttaa eteenpäin omissakin epäonnistumisissa.
Mä yritän aina olla avuksi, ja itse taidan olla ainoa, johon nämä aika julmatkin standardit pätee. Pitäisin itseäni aika kauheana ihmisenä, jos kohtelisin muita niin kuin itseäni. Jotenkin olen kai kääntänyt sen niin, että jonkun täytyy olla itselleen kova, ettei muiden tarvitse.
Varmaankin se tulee lapsuudesta. Joku pato näköjään aukesi tai jotain... Lapsena kun nuoremmat sisarukset pelkäsi tekojensa seurauksia, mä saatoin sanoa, että mä tein sen. Ja sain rangaistuksen. Mutta sekin on kai lähtöisin siitä, kun joskus syytin siskoani yhdestä pikkujutusta, josta kuitenkin olisi saanut ison rangaistuksen. Lopulta myönsin kuitenkin syyllisyyteni. Olen tavallaan hyvittänyt sitä koko ikäni. Olin tuolloin 7v. Silti aina ajattelin sen takia aikuisikään asti, että olen niin huono, että mun pitää hyvittää se kaikki muille jotenkin. Naurettavinta on, ettei kukaan muu edes muista alkuperäistä tapausta. Tuosta se jotenkin lähti. Tuo on jäänyt mun mieleen jonain todisteena mun kierosta ja pahasta luonteestani.
Se on jäänyt mieleen jonain käännekohtana. Jotenkin naurettavaa, koska munkin lapsuus on täynnä paljon pahempiakin asioita, mutta tuolloin jotenkin hajosin.
Mun omat haluni on ehkä jotenkin kehittymättömiä. Oikeasti tuntuu siltä, että haluaisin vain olla yksin paikassa, jossa ei edes ole sähköä ja elää siellä kaikkien tavoittamattomissa jonkin aikaa ihan rauhassa, kunnes pääni on selvinnyt. Sen pitäisi olla niin syrjässä, että voisin huutaa ja karjua ilman, että kukaan kuulee. Koska varmasti huutaisin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Hei sä olet päässyt opiskelemaan, se on jo tosi hieno saavutus, eikä laiskalta ihmiseltä onnistu! Koita yrittää päästä eroon halusta todistaa muille, ettet ole laiska ja huono, sillä elät kuitenkin oikeasti vain itsellesi! Kun oikeasti pääset siihen tilaan, että teet asioita vain itsellesi, niin elämästä tulee paljon miellyttävämpää. Esimerkiksi opiskeluissa koitat miettiä, että vaikuttaako tästä kurssista hyvän arvosanan saaminen oikeasti elämääni, vai haluanko arvosanan vain siksi, että voin muille ja itselleni todistaa olevani hyvä. Tällä hetkellä mun elämässäni mun tärkein päämäärä on olla onnellinen ja pyrkiä eroon mun rajoitteista ja perfektionismistä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti meiltä kummaltakin. Sä epäonnistut elämässäsi vain, jos et elä onnellista elämää. Tällä hetkellä sen esteenä on sun epäonnistumisen pelko. Suuri tavoitteesi tulisikin olla siitä eroon pääseminen. Mitäpä jos koittaisit tarkoituksella saada huonon arvosanan jostain tentistä (tällöinhän et ole oikeasti epäonnistunut, kun se oli tarkoituskin), ja katsos miltä se tuntuu.
Tämähän on vähän niin kuin joissain lauluissa yms. kehotetaan rakastamaan ihan niin kuin ei olisi koskaan ennen mennyt rikki. Ehkä elämää pitäisi elää samalla periaatteella. Eihän painolastista olekaan mitään hyötyä. Mutta minkä sille mahtaa?
Mä haluaisin elämälläni auttaa tätä maailmas jotenkin. Haluaisin tehdä siitä vähän paremman paikan. Koen, että olen jotain velkaa. Tähän asti olen ollut pelkkä menoerä taloudellisesti. Ja olen sosiaalisesti niin kyvytön, että mua on liian helppo käyttää hyväksi jotenkin. Haluaisin olla hyödyksi jotenkin. En tiedä, voinko koskaan olla oikeasti onnellinen, jos en anna enempää kuin otan.
Mä en ehkä pysty tarkoituksella munaamaan tenttiä, jolla on merkitystä. Ehkä osa tästä energiasta pitäisi kuitenkin suunnata muualle. Ehkä pitäisi kokeilla vapaaehtoistyötä. Ehkä sitten tuntisin olevani hyödyksi.
ap
Sun vuorosi auttaa muita tulee vielä, olet kuitenkin vasta 30-vuotias. Maailmanparantaminen on monilla tottakai haaveena, mutta usein muita pystyy auttaa kaikista parhaiten suomalla hymyn ja auttavan käden ihan arkielämässä. En tiedä miten kohtelet muita ihmisiä tai mitä ajattelet muiden ihmisten epäonnistumisista, mutta jos alat aktiivisesti ajattelemaan positiivisesti muiden epäonnistumisista, ehkä alat ymmärtämään omiasikin leppoisemmin. Esimerkiksi tällä hetkellä sulla on selkeästi tunne puolella hieman vaikeampaa, joten jos reputtaisitkin jonkin kurssin, ymmärtäisin sen hyvin! Tällaiset ajatusmallit yleensä auttaa eteenpäin omissakin epäonnistumisissa.
Mä yritän aina olla avuksi, ja itse taidan olla ainoa, johon nämä aika julmatkin standardit pätee. Pitäisin itseäni aika kauheana ihmisenä, jos kohtelisin muita niin kuin itseäni. Jotenkin olen kai kääntänyt sen niin, että jonkun täytyy olla itselleen kova, ettei muiden tarvitse.
Varmaankin se tulee lapsuudesta. Joku pato näköjään aukesi tai jotain... Lapsena kun nuoremmat sisarukset pelkäsi tekojensa seurauksia, mä saatoin sanoa, että mä tein sen. Ja sain rangaistuksen. Mutta sekin on kai lähtöisin siitä, kun joskus syytin siskoani yhdestä pikkujutusta, josta kuitenkin olisi saanut ison rangaistuksen. Lopulta myönsin kuitenkin syyllisyyteni. Olen tavallaan hyvittänyt sitä koko ikäni. Olin tuolloin 7v. Silti aina ajattelin sen takia aikuisikään asti, että olen niin huono, että mun pitää hyvittää se kaikki muille jotenkin. Naurettavinta on, ettei kukaan muu edes muista alkuperäistä tapausta. Tuosta se jotenkin lähti. Tuo on jäänyt mun mieleen jonain todisteena mun kierosta ja pahasta luonteestani.
Se on jäänyt mieleen jonain käännekohtana. Jotenkin naurettavaa, koska munkin lapsuus on täynnä paljon pahempiakin asioita, mutta tuolloin jotenkin hajosin.
Mun omat haluni on ehkä jotenkin kehittymättömiä. Oikeasti tuntuu siltä, että haluaisin vain olla yksin paikassa, jossa ei edes ole sähköä ja elää siellä kaikkien tavoittamattomissa jonkin aikaa ihan rauhassa, kunnes pääni on selvinnyt. Sen pitäisi olla niin syrjässä, että voisin huutaa ja karjua ilman, että kukaan kuulee. Koska varmasti huutaisin.
ap
Samaistun tohon vikaan kappaleeseen niin paljon, ja itelläkin oli pitkään juuri tollanen olo. Ahdistuslääkkeet ja terapia on oikeesti auttaneet mua tosi paljon (en sano, että kaikkia välttämättä auttaisi), ja koska epäilet että kyseessä on vielä lapsuuden traumat, niin luulen tosissani, että hyötyisit terapiasta paljonkin. Sulla on ihan selkeästi kirjoitusten perusteella tosi samankaltainen persoona kun mullakin, eli olet perfektionisti, jolla on suuria syyllisyydentuntoja kaikista asioista. Luultavasti olet myös äärettömän empaattiakykyinen tyyppi. Kaikki nämä ominaisuudet voivat tehdä sinusta, mitä parhaimman tyypin, jos opit niitä säätelemään vähän paremmin.
Onko sulla ap ystäviä? Ihmisiä, joille olet tärkeä saavutuksista tai epäonnistumisista riippumatta?
Laita tavoitteeksi epäonnistua, niin et epäonnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Hei sä olet päässyt opiskelemaan, se on jo tosi hieno saavutus, eikä laiskalta ihmiseltä onnistu! Koita yrittää päästä eroon halusta todistaa muille, ettet ole laiska ja huono, sillä elät kuitenkin oikeasti vain itsellesi! Kun oikeasti pääset siihen tilaan, että teet asioita vain itsellesi, niin elämästä tulee paljon miellyttävämpää. Esimerkiksi opiskeluissa koitat miettiä, että vaikuttaako tästä kurssista hyvän arvosanan saaminen oikeasti elämääni, vai haluanko arvosanan vain siksi, että voin muille ja itselleni todistaa olevani hyvä. Tällä hetkellä mun elämässäni mun tärkein päämäärä on olla onnellinen ja pyrkiä eroon mun rajoitteista ja perfektionismistä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti meiltä kummaltakin. Sä epäonnistut elämässäsi vain, jos et elä onnellista elämää. Tällä hetkellä sen esteenä on sun epäonnistumisen pelko. Suuri tavoitteesi tulisikin olla siitä eroon pääseminen. Mitäpä jos koittaisit tarkoituksella saada huonon arvosanan jostain tentistä (tällöinhän et ole oikeasti epäonnistunut, kun se oli tarkoituskin), ja katsos miltä se tuntuu.
Tämähän on vähän niin kuin joissain lauluissa yms. kehotetaan rakastamaan ihan niin kuin ei olisi koskaan ennen mennyt rikki. Ehkä elämää pitäisi elää samalla periaatteella. Eihän painolastista olekaan mitään hyötyä. Mutta minkä sille mahtaa?
Mä haluaisin elämälläni auttaa tätä maailmas jotenkin. Haluaisin tehdä siitä vähän paremman paikan. Koen, että olen jotain velkaa. Tähän asti olen ollut pelkkä menoerä taloudellisesti. Ja olen sosiaalisesti niin kyvytön, että mua on liian helppo käyttää hyväksi jotenkin. Haluaisin olla hyödyksi jotenkin. En tiedä, voinko koskaan olla oikeasti onnellinen, jos en anna enempää kuin otan.
Mä en ehkä pysty tarkoituksella munaamaan tenttiä, jolla on merkitystä. Ehkä osa tästä energiasta pitäisi kuitenkin suunnata muualle. Ehkä pitäisi kokeilla vapaaehtoistyötä. Ehkä sitten tuntisin olevani hyödyksi.
ap
Sun vuorosi auttaa muita tulee vielä, olet kuitenkin vasta 30-vuotias. Maailmanparantaminen on monilla tottakai haaveena, mutta usein muita pystyy auttaa kaikista parhaiten suomalla hymyn ja auttavan käden ihan arkielämässä. En tiedä miten kohtelet muita ihmisiä tai mitä ajattelet muiden ihmisten epäonnistumisista, mutta jos alat aktiivisesti ajattelemaan positiivisesti muiden epäonnistumisista, ehkä alat ymmärtämään omiasikin leppoisemmin. Esimerkiksi tällä hetkellä sulla on selkeästi tunne puolella hieman vaikeampaa, joten jos reputtaisitkin jonkin kurssin, ymmärtäisin sen hyvin! Tällaiset ajatusmallit yleensä auttaa eteenpäin omissakin epäonnistumisissa.
Mä yritän aina olla avuksi, ja itse taidan olla ainoa, johon nämä aika julmatkin standardit pätee. Pitäisin itseäni aika kauheana ihmisenä, jos kohtelisin muita niin kuin itseäni. Jotenkin olen kai kääntänyt sen niin, että jonkun täytyy olla itselleen kova, ettei muiden tarvitse.
Varmaankin se tulee lapsuudesta. Joku pato näköjään aukesi tai jotain... Lapsena kun nuoremmat sisarukset pelkäsi tekojensa seurauksia, mä saatoin sanoa, että mä tein sen. Ja sain rangaistuksen. Mutta sekin on kai lähtöisin siitä, kun joskus syytin siskoani yhdestä pikkujutusta, josta kuitenkin olisi saanut ison rangaistuksen. Lopulta myönsin kuitenkin syyllisyyteni. Olen tavallaan hyvittänyt sitä koko ikäni. Olin tuolloin 7v. Silti aina ajattelin sen takia aikuisikään asti, että olen niin huono, että mun pitää hyvittää se kaikki muille jotenkin. Naurettavinta on, ettei kukaan muu edes muista alkuperäistä tapausta. Tuosta se jotenkin lähti. Tuo on jäänyt mun mieleen jonain todisteena mun kierosta ja pahasta luonteestani.
Se on jäänyt mieleen jonain käännekohtana. Jotenkin naurettavaa, koska munkin lapsuus on täynnä paljon pahempiakin asioita, mutta tuolloin jotenkin hajosin.
Mun omat haluni on ehkä jotenkin kehittymättömiä. Oikeasti tuntuu siltä, että haluaisin vain olla yksin paikassa, jossa ei edes ole sähköä ja elää siellä kaikkien tavoittamattomissa jonkin aikaa ihan rauhassa, kunnes pääni on selvinnyt. Sen pitäisi olla niin syrjässä, että voisin huutaa ja karjua ilman, että kukaan kuulee. Koska varmasti huutaisin.
ap
Samaistun tohon vikaan kappaleeseen niin paljon, ja itelläkin oli pitkään juuri tollanen olo. Ahdistuslääkkeet ja terapia on oikeesti auttaneet mua tosi paljon (en sano, että kaikkia välttämättä auttaisi), ja koska epäilet että kyseessä on vielä lapsuuden traumat, niin luulen tosissani, että hyötyisit terapiasta paljonkin. Sulla on ihan selkeästi kirjoitusten perusteella tosi samankaltainen persoona kun mullakin, eli olet perfektionisti, jolla on suuria syyllisyydentuntoja kaikista asioista. Luultavasti olet myös äärettömän empaattiakykyinen tyyppi. Kaikki nämä ominaisuudet voivat tehdä sinusta, mitä parhaimman tyypin, jos opit niitä säätelemään vähän paremmin.
Kiitos. Nämä ominaisuudet tosiaan olisi oikein annosteltuina ihan hyvinä.
Mä pääsin nuorempana välillä oikeasti paikkaan, jossa ei ollut sähköä eikä naapureita. Tiedossa oli aina noin kaksi viikkoa täydellistä ylsinäisyyttä. Ainoat kuulemani ihmisäänet tuli radiosta. Se oli mahtavaa. Olin 13v kun mut jätettiin yksin sillä tavalla ensimmäisen kerran. Sitä vaan jäi kaipaamaan. Alunperin se oli kai rangaistus, mutta sitten siitä tuli hyvä tapa dumpata mut jonnekin kun muu perhe matkusteli. Mulle se sopi, vaikkei mulle annettu vaihtoehtoja.
Ja ei syyllisyydentunnosta tosiassaan tunnu pääsevän. Olen edistynyt sen kanssa paljon, mutta se on hiipinyt ilmeisesti syvälle mun persoonaani.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei olin itse ihan samanlainen! Sitten tuli vastaan sellaisia haasteita, joista en yksinkertaisesti pystynyt selviytymään täydellisesti, joka laamannutti ihan kokonaan. Suurilta osin tästä johtui oma masennukseni, jonka takia käyn nyt säännöllisesti terapiassa. On todella vaikeaa saada itseni tajuamaan, ettei minun täydy olla täydellinen koko ajan, mutta jos oikeasti alat antamaan armoa itsellesi, kyllä se onnistuu!
Mä taas en ole oikeasti koskaan saavuttanut varsinaisesti mitään. Mulla on pahoja ongelmia, joiden takia asiat on aina menneet mönkään. Mikään ei ole ikinä onnistunut elämässäni. Nyt olen saanut ikäänkuin uuden mahdollisuuden. Mua on koko ikäni syytetty laiskuudesta yms., vaikka muut ongelmat on olleet syynä. Edelleenkin kai uskon olevani laiska *aska tein mitä tahansa. Vaikka tosiaan saisin parhaan mahdollisen arvosanan, olen mielessäni laiska ja huono ihminen, jos olen tehnyt pienenkin virheen.
En ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä. Haluaisin olla sitä edes joskus. Haluaisin niin kovasti, että oikeasti sattuu. Haluaisin todistaa, että muut oli väärässä. Että voin saavuttaa jotain.
Oikeasti opintoni eivät mene pieleen, jos saan arvosanan, joka on ihan ok. Pitäisi kai ajatella, että on ok, jos saan opintopisteet. Mutta tunnen vaan olevani huono. Koko ajatus, että pääsisin vain hädin tuskin läpi jostain kurssista tuntuu pahalta.
ap
Hei sä olet päässyt opiskelemaan, se on jo tosi hieno saavutus, eikä laiskalta ihmiseltä onnistu! Koita yrittää päästä eroon halusta todistaa muille, ettet ole laiska ja huono, sillä elät kuitenkin oikeasti vain itsellesi! Kun oikeasti pääset siihen tilaan, että teet asioita vain itsellesi, niin elämästä tulee paljon miellyttävämpää. Esimerkiksi opiskeluissa koitat miettiä, että vaikuttaako tästä kurssista hyvän arvosanan saaminen oikeasti elämääni, vai haluanko arvosanan vain siksi, että voin muille ja itselleni todistaa olevani hyvä. Tällä hetkellä mun elämässäni mun tärkein päämäärä on olla onnellinen ja pyrkiä eroon mun rajoitteista ja perfektionismistä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti meiltä kummaltakin. Sä epäonnistut elämässäsi vain, jos et elä onnellista elämää. Tällä hetkellä sen esteenä on sun epäonnistumisen pelko. Suuri tavoitteesi tulisikin olla siitä eroon pääseminen. Mitäpä jos koittaisit tarkoituksella saada huonon arvosanan jostain tentistä (tällöinhän et ole oikeasti epäonnistunut, kun se oli tarkoituskin), ja katsos miltä se tuntuu.
Tämähän on vähän niin kuin joissain lauluissa yms. kehotetaan rakastamaan ihan niin kuin ei olisi koskaan ennen mennyt rikki. Ehkä elämää pitäisi elää samalla periaatteella. Eihän painolastista olekaan mitään hyötyä. Mutta minkä sille mahtaa?
Mä haluaisin elämälläni auttaa tätä maailmas jotenkin. Haluaisin tehdä siitä vähän paremman paikan. Koen, että olen jotain velkaa. Tähän asti olen ollut pelkkä menoerä taloudellisesti. Ja olen sosiaalisesti niin kyvytön, että mua on liian helppo käyttää hyväksi jotenkin. Haluaisin olla hyödyksi jotenkin. En tiedä, voinko koskaan olla oikeasti onnellinen, jos en anna enempää kuin otan.
Mä en ehkä pysty tarkoituksella munaamaan tenttiä, jolla on merkitystä. Ehkä osa tästä energiasta pitäisi kuitenkin suunnata muualle. Ehkä pitäisi kokeilla vapaaehtoistyötä. Ehkä sitten tuntisin olevani hyödyksi.
ap
Sun vuorosi auttaa muita tulee vielä, olet kuitenkin vasta 30-vuotias. Maailmanparantaminen on monilla tottakai haaveena, mutta usein muita pystyy auttaa kaikista parhaiten suomalla hymyn ja auttavan käden ihan arkielämässä. En tiedä miten kohtelet muita ihmisiä tai mitä ajattelet muiden ihmisten epäonnistumisista, mutta jos alat aktiivisesti ajattelemaan positiivisesti muiden epäonnistumisista, ehkä alat ymmärtämään omiasikin leppoisemmin. Esimerkiksi tällä hetkellä sulla on selkeästi tunne puolella hieman vaikeampaa, joten jos reputtaisitkin jonkin kurssin, ymmärtäisin sen hyvin! Tällaiset ajatusmallit yleensä auttaa eteenpäin omissakin epäonnistumisissa.
Mä yritän aina olla avuksi, ja itse taidan olla ainoa, johon nämä aika julmatkin standardit pätee. Pitäisin itseäni aika kauheana ihmisenä, jos kohtelisin muita niin kuin itseäni. Jotenkin olen kai kääntänyt sen niin, että jonkun täytyy olla itselleen kova, ettei muiden tarvitse.
Varmaankin se tulee lapsuudesta. Joku pato näköjään aukesi tai jotain... Lapsena kun nuoremmat sisarukset pelkäsi tekojensa seurauksia, mä saatoin sanoa, että mä tein sen. Ja sain rangaistuksen. Mutta sekin on kai lähtöisin siitä, kun joskus syytin siskoani yhdestä pikkujutusta, josta kuitenkin olisi saanut ison rangaistuksen. Lopulta myönsin kuitenkin syyllisyyteni. Olen tavallaan hyvittänyt sitä koko ikäni. Olin tuolloin 7v. Silti aina ajattelin sen takia aikuisikään asti, että olen niin huono, että mun pitää hyvittää se kaikki muille jotenkin. Naurettavinta on, ettei kukaan muu edes muista alkuperäistä tapausta. Tuosta se jotenkin lähti. Tuo on jäänyt mun mieleen jonain todisteena mun kierosta ja pahasta luonteestani.
Se on jäänyt mieleen jonain käännekohtana. Jotenkin naurettavaa, koska munkin lapsuus on täynnä paljon pahempiakin asioita, mutta tuolloin jotenkin hajosin.
Mun omat haluni on ehkä jotenkin kehittymättömiä. Oikeasti tuntuu siltä, että haluaisin vain olla yksin paikassa, jossa ei edes ole sähköä ja elää siellä kaikkien tavoittamattomissa jonkin aikaa ihan rauhassa, kunnes pääni on selvinnyt. Sen pitäisi olla niin syrjässä, että voisin huutaa ja karjua ilman, että kukaan kuulee. Koska varmasti huutaisin.
ap
Samaistun tohon vikaan kappaleeseen niin paljon, ja itelläkin oli pitkään juuri tollanen olo. Ahdistuslääkkeet ja terapia on oikeesti auttaneet mua tosi paljon (en sano, että kaikkia välttämättä auttaisi), ja koska epäilet että kyseessä on vielä lapsuuden traumat, niin luulen tosissani, että hyötyisit terapiasta paljonkin. Sulla on ihan selkeästi kirjoitusten perusteella tosi samankaltainen persoona kun mullakin, eli olet perfektionisti, jolla on suuria syyllisyydentuntoja kaikista asioista. Luultavasti olet myös äärettömän empaattiakykyinen tyyppi. Kaikki nämä ominaisuudet voivat tehdä sinusta, mitä parhaimman tyypin, jos opit niitä säätelemään vähän paremmin.
Kiitos. Nämä ominaisuudet tosiaan olisi oikein annosteltuina ihan hyvinä.
Mä pääsin nuorempana välillä oikeasti paikkaan, jossa ei ollut sähköä eikä naapureita. Tiedossa oli aina noin kaksi viikkoa täydellistä ylsinäisyyttä. Ainoat kuulemani ihmisäänet tuli radiosta. Se oli mahtavaa. Olin 13v kun mut jätettiin yksin sillä tavalla ensimmäisen kerran. Sitä vaan jäi kaipaamaan. Alunperin se oli kai rangaistus, mutta sitten siitä tuli hyvä tapa dumpata mut jonnekin kun muu perhe matkusteli. Mulle se sopi, vaikkei mulle annettu vaihtoehtoja.
Ja ei syyllisyydentunnosta tosiassaan tunnu pääsevän. Olen edistynyt sen kanssa paljon, mutta se on hiipinyt ilmeisesti syvälle mun persoonaani.
ap
Pystyt siitä vielä tässäkin vaiheessa pääsemään eroon, se vaan vaatii hirveesti työtä!
Alue: Aihe vapaa
Eikö löydy muita?
ap