Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lamauttava epäonnistumisen pelko
09.09.2018 |
Olen 30v opiskelija, ja käytännössä tämä on viimeinen mahdollisuuteni päästä mukaan yhteiskuntaan jotenkin. Aikaisemmat yritykset on epäonnistuneet, enkä ole koko elämässäni tehnyt muuta kuin epäonnistunut pahojen mielenterveysongelmien takia.
Jos tämä menee pieleen, se oli sitten siinä. En jaksa enää tämän jälkeen.
Olen saanut parhaita mahdollisia arvosanoja kursseista, jotka olen suorittanut. Menen täyteen paniikkiin, jos teen virheitä, enkä tiedä, miksi se tapahtui ja jos en löydä mistään tarkempaa selitystä. Usein valvon öitä. Ryyppään välillä liikaa hermojeni takia. Jokainen tentti on entistä pahempi, kun ahdistun niin paljon. Tuntuu olevan niin paljon pelissä. Ja haluan tutkinnon enemmän kuin mitään muuta.
Kiejaimellisesti pelkään kuolevani, jos epäonnistun. Tiedän, että saatan mennä niin sekaisin, että olen itselleni todella vaarallinen. Enkä näe syytä hillitä itseäni mitenkään, jos epäonnistun taas. En enää jaksa epäonnistumisia toisensa perään. Mulla ei ole enää mitään muuta kuin tuo opiskelupaikka. Se tuntuu ainoalta toivolta nyt. Menetän kaiken, jos menetän sen. Ja mulla on joskus vaikeuksia järjestää käytännön asioita, ja se vain lisää paniikkia.
Oikeasti haluaisin vaatia nähtäväkseni viimeisen tentin, josta sain parhaan mahdollisen arvosanan ihan vain nähdäkseni, tuliko siihen kuitenkin joku pikkuvirhe. Mua vaivaa se, etten tiedä, olenko tehnyt jonkun virheen vai en.
Kommentit (27)
Mulla on tän täydellisyyden pakon kanssa ajautunut elämä aika lailla umpikujaan. Eli tuttu kaava, epäonnistumisen pelko eikä lopulta uskalla edes yrittää. Uskon taustalla olevan ristiriitainen lapsuus, jossa janosin huomiota ja välittämistä mutta koin olevani syrjässä ja näkymätön. Toisaalta ulkonäköni oli sellainen että sain jatkuvasti kehuja siitä, ihan kuin se olisi ollut se ainoa tekijä joka teki minusta jonkun arvoisen muiden silmissä. Ulkonäköpaineet on olleet aina läsnä. Sairastuin anoreksiaan. Sairastuin vaikeisiin pelkotiloihin ja olin vuosia yksin tekemättä juuri mitään. Sairastuin myös fyysisesti. Ajauduin erittäin vahingolliseen ja väkivaltaiseen parisuhteeseen josta pääsin onneksi eroon. Lopulta sain erään ihmisen avulla aloitettua aikuislukion, olin tuolloin 24, mutta tietenkin se lopulta kaatui siihen täydellisyyden pakkoon. Tuolloin kakvitosena en voinut antaa periksi siitä hilkkuakaan, hauras itsetunto ei kestänyt muuta kuin kymppejä. Ongelmia tuli matemaiitkassa, en osannut soveltaa oikeastaan ollenkaan osittain väliin jääneen yläasteen takia (sairastuin jo tuolloin). Tämä tuntui maailmanlopulta, sätin ja syyllistin itseäni ja jätin koko lukion.
Tulin sitten yllättäen raskaaksi silloisessa suhteessa.
Olen nyt 36v ja myös äitiys on ollut pakkomielteistä suorittamista. Voin sanoa että niin kauan kun olet vastuussa vain itsestäsi, on paremmat mahdollisuudet onnistua. Itsehän onnistuin sössimään äitinäkin ne itselleni asettamat asiat, jotka vaadin täydellisenä, ja kun en pystynyt, ne jäi tekemättä. Olenkin tästä masentunut ja lamaantunut tällä hetkellä. Lapsi tietysti saa hoidon, mutta ne minulle tärkeät asiat on menetetty. En oikein tiedä mihin verrata tätä tuskaa. Mieluummin melkein kuolisin kuin joutuisin elämään näiden tunteiden ja vaatimisten kanssa. En tosin muilta vaadi, se kohdistuu itseeni.
Syyllistyn myös kaikesta. Mulle sanoi yksi ennustaja että olen liian kiltti ja magneetti muiden energioille, ja niin olen sen kokenutkin. Koko maailman taakka tuntuu lepäävän harteilla. Naapuri seinän takana paukauttaa jotain, ajattelen että se johtuu minusta ja syyllistyn.
Tässä on valtava työ, joka päivä joutuu tekemään töitä olemassaolon kanssa.
En tiedä tulenko itse enää ikinä olemaan opiskelu- tai työkykyinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tän täydellisyyden pakon kanssa ajautunut elämä aika lailla umpikujaan. Eli tuttu kaava, epäonnistumisen pelko eikä lopulta uskalla edes yrittää. Uskon taustalla olevan ristiriitainen lapsuus, jossa janosin huomiota ja välittämistä mutta koin olevani syrjässä ja näkymätön. Toisaalta ulkonäköni oli sellainen että sain jatkuvasti kehuja siitä, ihan kuin se olisi ollut se ainoa tekijä joka teki minusta jonkun arvoisen muiden silmissä. Ulkonäköpaineet on olleet aina läsnä. Sairastuin anoreksiaan. Sairastuin vaikeisiin pelkotiloihin ja olin vuosia yksin tekemättä juuri mitään. Sairastuin myös fyysisesti. Ajauduin erittäin vahingolliseen ja väkivaltaiseen parisuhteeseen josta pääsin onneksi eroon. Lopulta sain erään ihmisen avulla aloitettua aikuislukion, olin tuolloin 24, mutta tietenkin se lopulta kaatui siihen täydellisyyden pakkoon. Tuolloin kakvitosena en voinut antaa periksi siitä hilkkuakaan, hauras itsetunto ei kestänyt muuta kuin kymppejä. Ongelmia tuli matemaiitkassa, en osannut soveltaa oikeastaan ollenkaan osittain väliin jääneen yläasteen takia (sairastuin jo tuolloin). Tämä tuntui maailmanlopulta, sätin ja syyllistin itseäni ja jätin koko lukion.
Tulin sitten yllättäen raskaaksi silloisessa suhteessa.
Olen nyt 36v ja myös äitiys on ollut pakkomielteistä suorittamista. Voin sanoa että niin kauan kun olet vastuussa vain itsestäsi, on paremmat mahdollisuudet onnistua. Itsehän onnistuin sössimään äitinäkin ne itselleni asettamat asiat, jotka vaadin täydellisenä, ja kun en pystynyt, ne jäi tekemättä. Olenkin tästä masentunut ja lamaantunut tällä hetkellä. Lapsi tietysti saa hoidon, mutta ne minulle tärkeät asiat on menetetty. En oikein tiedä mihin verrata tätä tuskaa. Mieluummin melkein kuolisin kuin joutuisin elämään näiden tunteiden ja vaatimisten kanssa. En tosin muilta vaadi, se kohdistuu itseeni.
Syyllistyn myös kaikesta. Mulle sanoi yksi ennustaja että olen liian kiltti ja magneetti muiden energioille, ja niin olen sen kokenutkin. Koko maailman taakka tuntuu lepäävän harteilla. Naapuri seinän takana paukauttaa jotain, ajattelen että se johtuu minusta ja syyllistyn.
Tässä on valtava työ, joka päivä joutuu tekemään töitä olemassaolon kanssa.
En tiedä tulenko itse enää ikinä olemaan opiskelu- tai työkykyinen.
Tulipa sekavaa settiä. Kirjoitin kiireessä. Ai niin ja lisäksi mulla on lähes varma diagnosoimaton ADD mikä jo sinänsä aiheuttaa suuria vaikeuksia asioiden loppuun viemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tän täydellisyyden pakon kanssa ajautunut elämä aika lailla umpikujaan. Eli tuttu kaava, epäonnistumisen pelko eikä lopulta uskalla edes yrittää. Uskon taustalla olevan ristiriitainen lapsuus, jossa janosin huomiota ja välittämistä mutta koin olevani syrjässä ja näkymätön. Toisaalta ulkonäköni oli sellainen että sain jatkuvasti kehuja siitä, ihan kuin se olisi ollut se ainoa tekijä joka teki minusta jonkun arvoisen muiden silmissä. Ulkonäköpaineet on olleet aina läsnä. Sairastuin anoreksiaan. Sairastuin vaikeisiin pelkotiloihin ja olin vuosia yksin tekemättä juuri mitään. Sairastuin myös fyysisesti. Ajauduin erittäin vahingolliseen ja väkivaltaiseen parisuhteeseen josta pääsin onneksi eroon. Lopulta sain erään ihmisen avulla aloitettua aikuislukion, olin tuolloin 24, mutta tietenkin se lopulta kaatui siihen täydellisyyden pakkoon. Tuolloin kakvitosena en voinut antaa periksi siitä hilkkuakaan, hauras itsetunto ei kestänyt muuta kuin kymppejä. Ongelmia tuli matemaiitkassa, en osannut soveltaa oikeastaan ollenkaan osittain väliin jääneen yläasteen takia (sairastuin jo tuolloin). Tämä tuntui maailmanlopulta, sätin ja syyllistin itseäni ja jätin koko lukion.
Tulin sitten yllättäen raskaaksi silloisessa suhteessa.
Olen nyt 36v ja myös äitiys on ollut pakkomielteistä suorittamista. Voin sanoa että niin kauan kun olet vastuussa vain itsestäsi, on paremmat mahdollisuudet onnistua. Itsehän onnistuin sössimään äitinäkin ne itselleni asettamat asiat, jotka vaadin täydellisenä, ja kun en pystynyt, ne jäi tekemättä. Olenkin tästä masentunut ja lamaantunut tällä hetkellä. Lapsi tietysti saa hoidon, mutta ne minulle tärkeät asiat on menetetty. En oikein tiedä mihin verrata tätä tuskaa. Mieluummin melkein kuolisin kuin joutuisin elämään näiden tunteiden ja vaatimisten kanssa. En tosin muilta vaadi, se kohdistuu itseeni.
Syyllistyn myös kaikesta. Mulle sanoi yksi ennustaja että olen liian kiltti ja magneetti muiden energioille, ja niin olen sen kokenutkin. Koko maailman taakka tuntuu lepäävän harteilla. Naapuri seinän takana paukauttaa jotain, ajattelen että se johtuu minusta ja syyllistyn.
Tässä on valtava työ, joka päivä joutuu tekemään töitä olemassaolon kanssa.
En tiedä tulenko itse enää ikinä olemaan opiskelu- tai työkykyinen.
Kunpa voitaisiin tavata ja puhua. Koska puhuttavaa varmasti löytyisi. Olen pahoillani siitä, mitä olet kokenut, koska et varmasti ansaitse tuota kaikkea.
Mulla on muuten soittoharrastus, joka on ollut pitkään tauolla, koska en kestä naapurien "palautetta". Tässä talossa saa muuten meluta ja bilettää yöt läpeensä, mutta mun soittaminen ei käy. En vaan enää pysty soittamaan. Se on vielä hiljainen soitin.
Mulla on myös syömishäiriötausta. Lisäksi sain myös ulkonäöstä lähinnä hyvää palautetta jossain vaiheessa ja sitä kautta oli jonkin helppoa tyydyttää tuota onnistumisen tarvetta
Se on jännä, miten elämä ja kuolema sitoutuu näihin asioihin. Itse uskon kuolevani kirjaimellisesti, jos opintoni eivät onnistu. Joko lopullisesti oman käden kautta tai sitten kuolen ihmisenä, jonka tunnen. Sitten en ole enää minä. En tiedä, mikä tai kuka sitten olen.
Mun äidilleni puhui myös joskus yksi ennustaja. En tiedä, mihin uskon, mutta moni asia on sittemmin vaan ollut totta tai käynyt toteen. Se ennustaja sanoi musta äidille, että mulla on paljon lahjoja, mutta voin valita niistä vain yhden. Mun pitää valita, ja se tulee olemaan erittäin vaikeaa. Oli myös muita asioita, mitä kukaan muu kuin mä itse ei tiennyt, mutta ne tuli esille. Nyt ymmärrän kaiken, vaikken edes usko mihinkään.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tän täydellisyyden pakon kanssa ajautunut elämä aika lailla umpikujaan. Eli tuttu kaava, epäonnistumisen pelko eikä lopulta uskalla edes yrittää. Uskon taustalla olevan ristiriitainen lapsuus, jossa janosin huomiota ja välittämistä mutta koin olevani syrjässä ja näkymätön. Toisaalta ulkonäköni oli sellainen että sain jatkuvasti kehuja siitä, ihan kuin se olisi ollut se ainoa tekijä joka teki minusta jonkun arvoisen muiden silmissä. Ulkonäköpaineet on olleet aina läsnä. Sairastuin anoreksiaan. Sairastuin vaikeisiin pelkotiloihin ja olin vuosia yksin tekemättä juuri mitään. Sairastuin myös fyysisesti. Ajauduin erittäin vahingolliseen ja väkivaltaiseen parisuhteeseen josta pääsin onneksi eroon. Lopulta sain erään ihmisen avulla aloitettua aikuislukion, olin tuolloin 24, mutta tietenkin se lopulta kaatui siihen täydellisyyden pakkoon. Tuolloin kakvitosena en voinut antaa periksi siitä hilkkuakaan, hauras itsetunto ei kestänyt muuta kuin kymppejä. Ongelmia tuli matemaiitkassa, en osannut soveltaa oikeastaan ollenkaan osittain väliin jääneen yläasteen takia (sairastuin jo tuolloin). Tämä tuntui maailmanlopulta, sätin ja syyllistin itseäni ja jätin koko lukion.
Tulin sitten yllättäen raskaaksi silloisessa suhteessa.
Olen nyt 36v ja myös äitiys on ollut pakkomielteistä suorittamista. Voin sanoa että niin kauan kun olet vastuussa vain itsestäsi, on paremmat mahdollisuudet onnistua. Itsehän onnistuin sössimään äitinäkin ne itselleni asettamat asiat, jotka vaadin täydellisenä, ja kun en pystynyt, ne jäi tekemättä. Olenkin tästä masentunut ja lamaantunut tällä hetkellä. Lapsi tietysti saa hoidon, mutta ne minulle tärkeät asiat on menetetty. En oikein tiedä mihin verrata tätä tuskaa. Mieluummin melkein kuolisin kuin joutuisin elämään näiden tunteiden ja vaatimisten kanssa. En tosin muilta vaadi, se kohdistuu itseeni.
Syyllistyn myös kaikesta. Mulle sanoi yksi ennustaja että olen liian kiltti ja magneetti muiden energioille, ja niin olen sen kokenutkin. Koko maailman taakka tuntuu lepäävän harteilla. Naapuri seinän takana paukauttaa jotain, ajattelen että se johtuu minusta ja syyllistyn.
Tässä on valtava työ, joka päivä joutuu tekemään töitä olemassaolon kanssa.
En tiedä tulenko itse enää ikinä olemaan opiskelu- tai työkykyinen.Tulipa sekavaa settiä. Kirjoitin kiireessä. Ai niin ja lisäksi mulla on lähes varma diagnosoimaton ADD mikä jo sinänsä aiheuttaa suuria vaikeuksia asioiden loppuun viemiseen.
Samaistuin tosi voimakkaasti tähän kirjoitukseen, vaikken äiti olekkaan. Mun terapeutti epäilee, että mullakin on ADD, vaikken ikinä ollutkaan niin ajatellut. Onkohan tällaset tuntemuksia yleisiä ADD:n omaaville? Mutta olet käynyt todella rankan tien läpi, joten ei ihmekkään, että oireilet! Kuulostat hyvältä äidiltä, mikä tuossa tilanteessa on kaikista tärkeintä. Toivottavasti löydät tien pois tuosta jatkuvasta syyllisyydentunnosta ja masennuksesta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tän täydellisyyden pakon kanssa ajautunut elämä aika lailla umpikujaan. Eli tuttu kaava, epäonnistumisen pelko eikä lopulta uskalla edes yrittää. Uskon taustalla olevan ristiriitainen lapsuus, jossa janosin huomiota ja välittämistä mutta koin olevani syrjässä ja näkymätön. Toisaalta ulkonäköni oli sellainen että sain jatkuvasti kehuja siitä, ihan kuin se olisi ollut se ainoa tekijä joka teki minusta jonkun arvoisen muiden silmissä. Ulkonäköpaineet on olleet aina läsnä. Sairastuin anoreksiaan. Sairastuin vaikeisiin pelkotiloihin ja olin vuosia yksin tekemättä juuri mitään. Sairastuin myös fyysisesti. Ajauduin erittäin vahingolliseen ja väkivaltaiseen parisuhteeseen josta pääsin onneksi eroon. Lopulta sain erään ihmisen avulla aloitettua aikuislukion, olin tuolloin 24, mutta tietenkin se lopulta kaatui siihen täydellisyyden pakkoon. Tuolloin kakvitosena en voinut antaa periksi siitä hilkkuakaan, hauras itsetunto ei kestänyt muuta kuin kymppejä. Ongelmia tuli matemaiitkassa, en osannut soveltaa oikeastaan ollenkaan osittain väliin jääneen yläasteen takia (sairastuin jo tuolloin). Tämä tuntui maailmanlopulta, sätin ja syyllistin itseäni ja jätin koko lukion.
Tulin sitten yllättäen raskaaksi silloisessa suhteessa.
Olen nyt 36v ja myös äitiys on ollut pakkomielteistä suorittamista. Voin sanoa että niin kauan kun olet vastuussa vain itsestäsi, on paremmat mahdollisuudet onnistua. Itsehän onnistuin sössimään äitinäkin ne itselleni asettamat asiat, jotka vaadin täydellisenä, ja kun en pystynyt, ne jäi tekemättä. Olenkin tästä masentunut ja lamaantunut tällä hetkellä. Lapsi tietysti saa hoidon, mutta ne minulle tärkeät asiat on menetetty. En oikein tiedä mihin verrata tätä tuskaa. Mieluummin melkein kuolisin kuin joutuisin elämään näiden tunteiden ja vaatimisten kanssa. En tosin muilta vaadi, se kohdistuu itseeni.
Syyllistyn myös kaikesta. Mulle sanoi yksi ennustaja että olen liian kiltti ja magneetti muiden energioille, ja niin olen sen kokenutkin. Koko maailman taakka tuntuu lepäävän harteilla. Naapuri seinän takana paukauttaa jotain, ajattelen että se johtuu minusta ja syyllistyn.
Tässä on valtava työ, joka päivä joutuu tekemään töitä olemassaolon kanssa.
En tiedä tulenko itse enää ikinä olemaan opiskelu- tai työkykyinen.Kunpa voitaisiin tavata ja puhua. Koska puhuttavaa varmasti löytyisi. Olen pahoillani siitä, mitä olet kokenut, koska et varmasti ansaitse tuota kaikkea.
Mulla on muuten soittoharrastus, joka on ollut pitkään tauolla, koska en kestä naapurien "palautetta". Tässä talossa saa muuten meluta ja bilettää yöt läpeensä, mutta mun soittaminen ei käy. En vaan enää pysty soittamaan. Se on vielä hiljainen soitin.
Mulla on myös syömishäiriötausta. Lisäksi sain myös ulkonäöstä lähinnä hyvää palautetta jossain vaiheessa ja sitä kautta oli jonkin helppoa tyydyttää tuota onnistumisen tarvetta
Se on jännä, miten elämä ja kuolema sitoutuu näihin asioihin. Itse uskon kuolevani kirjaimellisesti, jos opintoni eivät onnistu. Joko lopullisesti oman käden kautta tai sitten kuolen ihmisenä, jonka tunnen. Sitten en ole enää minä. En tiedä, mikä tai kuka sitten olen.
Mun äidilleni puhui myös joskus yksi ennustaja. En tiedä, mihin uskon, mutta moni asia on sittemmin vaan ollut totta tai käynyt toteen. Se ennustaja sanoi musta äidille, että mulla on paljon lahjoja, mutta voin valita niistä vain yhden. Mun pitää valita, ja se tulee olemaan erittäin vaikeaa. Oli myös muita asioita, mitä kukaan muu kuin mä itse ei tiennyt, mutta ne tuli esille. Nyt ymmärrän kaiken, vaikken edes usko mihinkään.
ap
Jos haluat, voit kirjoittaa mulle: mememeim82@gmail.com.
Meillä vaikuttaa olevan paljon yhteistä.
Olen itse tosiaan alisuoriutunut jo yksistään tän oletetun ADD:n takia, siihen vielä nämä neuroosit päälle.. Lahjoja kyllä olisi varmaan moneen mullakin. Nyt olen tuntosarvet pystyssä lapsen suhteen joka aloitti juuri koulun. Näen vähän samoja viitteitä että ADD voisi olla. Onneksi se nykyään osataan tunnistaa toisin kuin ennen, jolloin joutui vain selviytymään. Luulee olevansa tyhmä, alisuoriutuu ja ympärillä olevat ei tunnista todellista kapasiteettia. Kyllä sen ajan opettajat oli aika pimennossa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlaista täällä. Pelkään epäonnistumista niin paljon, etten haluaisi enää edes yrittää. Nyt olen pian menossa uuteen työpaikkaan ja olen jo valmiiksi varma, että epäonnistun työssä ja saan potkut. Olen jo nyt stressaantunut ja panikoin, menetän yöunet.
Itseluottamukseni on surkea. Asiaa on työstetty terapiassa jo pitkään, mutta hidasta tämä ajattelutavan muuttaminen on.
Minulla tämä pelko alkoi kai siitä, kun ensimmäisessä työpaikassani en pärjännyt ja sain potkut. Lisäksi minua kiusattiin siellä useampien henkilöiden toimesta.
Alue: Aihe vapaa
Mitä sitten jos teet virheen tai epäonnistut? Maailma pyörii radallaan eikä padot murru tai hyökyaalto vie kotiasi. Ihminen usein epäonnistuu, erehtyy, mokaa jne. Se on vain elämää. Kysyisin kanssa että kenelle suoritat? Jos saat kokeesta hyvän arvosanan niin 99.99% maailman ihmisistä ei tiedä sitä ja jos saat huonon arvosanan niin samat 99.99% ei tiedä sitäkään.Tsempit!