Kiusaaminen, miten olette selvinneet

Olisiko jollakin kokemuksia?

up

Kerran joku kertoi, että ongelmat on syytä tunkea makkarankuoreen.

Makkara suljetaan kiinni ja sitten se heitetään mäkeen ja unohdetaan.

Sopii tähänkin asiaan.

No pääsin kiusaamisesta eroon helposti, kun lopetin vain muiden kiusaamisen. Ei vaikuta tähän päivään mitenkään.

Ongelmien vatkaaminen ja niistä jatkuva puhuminen aiheuttavan vahvan muistijäljen.

Parempi on jättää asiat taakse ja unohtaa.

Mua varmaankin auttoi se, että uskoin vakaasti itse olevani se, joka on oikeassa. Kaverini, jota kiusattiin mun kanssa yhdessä ei tosin selvinnyt yhtä hyvin. Enkä mäkään enää nykyään pysty samaan ajatteluun. Lisäksi nautin silti koulussa olemisesta, koska mun vanhemmat oli kiusaajia pahempia. Se on jo aika paha. Vertailin heitä keskenään, eikä kiusaajat siis ikinä päässeet lähellekään mun heikkoja kohtiani niin kuin mun vanhempani pääsivät. Se kaverini ei muuten ikinä toipunut kiusaamisesta.

Totta kai nämä kokemukset on muokanneet meitä, mutta ihmiset ei ole oikeita tai vääriä. Vain teot ovat ja usein siitäkin voi väitellä. Näistä tapahtumista jää haavoja ihmiseen ja joskus ne haavat ei suostu umpeutunaan ja muuttumaan arviksi.

Sulla on traumoja ja elät niiden kanssa. Se on fakta. Mullakin on. Ne tulevat pinnalle joskus tai aika useinkin ja tärkeintä on yrittää elää niin, että olo on mahdollisimman ok ilman, että muut kärsivät. Tähän on terveitä ja epäterveitä keinoja. Mun on joskus vaikeaa erottaa niitä toisistaan, mutta se on pitkä prosessi.

Vierailija kirjoitti:

Ongelmien vatkaaminen ja niistä jatkuva puhuminen aiheuttavan vahvan muistijäljen.

Parempi on jättää asiat taakse ja unohtaa.

Tämä! Shit happens ja sairaita ihmisiä on olemassa, suunta eteenpäin.

Tietysti asia on näin, mutta ainakin itselle nämä asiat tuntuvat melkein nyt pahemmilta jälkikäteen kuin silloin kun vaan keskityin selviämään. Joskus yritin puolustaa itseäni ja se vain pahensi asiaa. Ymmärrän, että pitäisi vaan mennä eteenpäin, mutta jotenkin se "rooli" on vaan jäänyt päälle ja en enää ole se sama ihminen kuin aiemmin. 

Luulin selvinneeni jo, kunnes entisessä työpaikassa jouduin kiusatuksi ja nuoruuden haavat repeytyvät auki..

olen pääsemässä terapiaan.. kärsin tällä hetkellä masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä.

Tie terapiaan on pitkä ja raskas, mutta odotan sitä kovasti

Numero 9. Kertoisitko miten terapiaan pääsee? Onko se kelan tukemaa. Täytyykö olla jokin diagnoosi, että saa terapiaa? Kysyn vaan sen takia, kun itsekin olen todennut, että terapia voisi olla hyväksi.

No, ihan aluksi kannattaa sinunkin sisäistää seuraava: ei ole olemassa ”kiusaamiseen oikeuttavia” syitä. Se, että sinua kiusattiin, ei ollut sinun vikasi.

Itselläni meni noin 10 vuotta (josta 5 terapiaa) päästä 11 vuoden koulukiusaamisesta yli. Nykyään tulen erittäin hyvin toimeen vieraiden ihmisten ja työkavereiden kanssa (aikuisena olen myös saanut uusia kavereita) eikä kenellekään tulisi mieleenkään, että menneisyydessäni on niin rumia kokemuksia.

Minulla myös kahdeksanvuotinen suhde repi kaiken kappaleiksi. Terapiassa paikkaamassa itseäni, vaikeaa on.

Mulle jää mieleen aapeen pelko, että hänen kokemuksensa ovat tehneet hänestä väärän ihmisen, eikä hän saavuta enää entistä tasoaan. Tämä kertoo mielestäni siitä ongeömasta, minkä kiusaaminen monissa aikaan saa, että ei hyväksy itseään. Mutta se on väärin ajateltu. Eivät kenenkään kokemukset voithdä hänestä äärää ihmistä, kaikki kasvavat koko ikänsä sellaisiksi kuin kasvavat. Jokaisen nykyinen minä on ihan oikea minä. Ja sen minän saavutukset ovat aina nykyisiä ja riippuvat - toivottavasti - siitä, mitä se nykyinen minä omista lähtökohdistaan haluaa. Olisi karmeaa olla sidottu lapsuuden haaveisiin, vaikka samat jutut ei enää kiinnostaisi ollenkaan.

Mustelmista ja jalan murtumista selvisin nopeasti yli. Henkiset jäljet jäi tuosta koulukiusaamisesta. En koskaan kertonut kiusaamisesta vanhemmille tai opettajille uhkailun vuoksi. Nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä sosiaalisten tilanteiden pelosta ja muista syistä joita en viiti tässä sanoa. Anteeksi olen jo antanut kiusaajille, mutta aivojani ei vaan voi uudelleen ohjelmoida. Arvet seuraa koko elämäni ajan joko tietoisesti tai alitajunnan tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Mulle jää mieleen aapeen pelko, että hänen kokemuksensa ovat tehneet hänestä väärän ihmisen, eikä hän saavuta enää entistä tasoaan. Tämä kertoo mielestäni siitä ongeömasta, minkä kiusaaminen monissa aikaan saa, että ei hyväksy itseään. Mutta se on väärin ajateltu. Eivät kenenkään kokemukset voithdä hänestä äärää ihmistä, kaikki kasvavat koko ikänsä sellaisiksi kuin kasvavat. Jokaisen nykyinen minä on ihan oikea minä. Ja sen minän saavutukset ovat aina nykyisiä ja riippuvat - toivottavasti - siitä, mitä se nykyinen minä omista lähtökohdistaan haluaa. Olisi karmeaa olla sidottu lapsuuden haaveisiin, vaikka samat jutut ei enää kiinnostaisi ollenkaan.

Kyllä ja ei. Minä ymmärrän, mitä ap tarkoittaa. Joskus kiusaaminen voi jättää niin syvät arvet, että se oma persoona ja potentiaali hautautuu jonnekin sielun syövereihin ja uhkaa jäädä piiloon. Terapiasta voi olla apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle jää mieleen aapeen pelko, että hänen kokemuksensa ovat tehneet hänestä väärän ihmisen, eikä hän saavuta enää entistä tasoaan. Tämä kertoo mielestäni siitä ongeömasta, minkä kiusaaminen monissa aikaan saa, että ei hyväksy itseään. Mutta se on väärin ajateltu. Eivät kenenkään kokemukset voithdä hänestä äärää ihmistä, kaikki kasvavat koko ikänsä sellaisiksi kuin kasvavat. Jokaisen nykyinen minä on ihan oikea minä. Ja sen minän saavutukset ovat aina nykyisiä ja riippuvat - toivottavasti - siitä, mitä se nykyinen minä omista lähtökohdistaan haluaa. Olisi karmeaa olla sidottu lapsuuden haaveisiin, vaikka samat jutut ei enää kiinnostaisi ollenkaan.

Kyllä ja ei. Minä ymmärrän, mitä ap tarkoittaa. Joskus kiusaaminen voi jättää niin syvät arvet, että se oma persoona ja potentiaali hautautuu jonnekin sielun syövereihin ja uhkaa jäädä piiloon. Terapiasta voi olla apua.

Tämä. Hautautuu tai pahimassa tapauksessa oma persoona kuolee ja tilalle tulee kiusaajan luoma persoona.

Itse kävin peruskoulut hammastapurren läpi. Kun aloitin toisenasteen koulun, lähdin kauas paikkakunnaltani sinne missä oletin ettei samastapaikasta ihmisiä sinne tula ja hyvin kävi. Myöhemmin jouduinkin aikuisten kiusaamisen kohteeksi monella tapaa, mitä en halua kertoa ja siihenkin auttoi taas muutto toiseen paikkaan. Ehkä se, että maailma on laaja ja aina pystyy lähtemään pois tilanteesta jos vain haluaa, ettei se kestä ikuisesti on auttanut minua jollainlailla, vaikka vanhat arvet tahtoo välissä avautua kun vanhat traumat puskee esille. Etsin niin kauan, kunnes löydän oman paikkani tästä maailmasta... toivottavasti.

Psykoterapiassa kävin kolme vuotta. Se helpotti ymmärtämään tilanteen ja tajuamaan, että minä en ollut kiusaamiseen syyllinen. Nykyisin uskallan jopa jutella toisille ihmisille, mutta vielä en läheskään aina uskalla luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle jää mieleen aapeen pelko, että hänen kokemuksensa ovat tehneet hänestä väärän ihmisen, eikä hän saavuta enää entistä tasoaan. Tämä kertoo mielestäni siitä ongeömasta, minkä kiusaaminen monissa aikaan saa, että ei hyväksy itseään. Mutta se on väärin ajateltu. Eivät kenenkään kokemukset voithdä hänestä äärää ihmistä, kaikki kasvavat koko ikänsä sellaisiksi kuin kasvavat. Jokaisen nykyinen minä on ihan oikea minä. Ja sen minän saavutukset ovat aina nykyisiä ja riippuvat - toivottavasti - siitä, mitä se nykyinen minä omista lähtökohdistaan haluaa. Olisi karmeaa olla sidottu lapsuuden haaveisiin, vaikka samat jutut ei enää kiinnostaisi ollenkaan.

Kyllä ja ei. Minä ymmärrän, mitä ap tarkoittaa. Joskus kiusaaminen voi jättää niin syvät arvet, että se oma persoona ja potentiaali hautautuu jonnekin sielun syövereihin ja uhkaa jäädä piiloon. Terapiasta voi olla apua.

Kun kiusaaminen on jatkunut koko nuoruuden niin en ole tavallaan edes elänyt mitään "tavallista" nuoruutta. Sen lisäksi olen monesti ollut ihan yksin, täysin ilman kavereita ja tämä on sitten vaan lisännyt kiusaamista, kun en ole seuraa saanut. Välillä olen kyllä yrittänyt löytää kavereita, mutta yleensä kukaan ei ole halunnut olla minun "syrijityn" kanssa ja sitten olenkin ollut vain niiden muiden kiusattujen kaveri. Ja monesti ihan täysin yksin. Näiden asioiden takia koen, että olen "kasvanut" ihan vääräksi ihmiseksi. Olen muutenkin aina ollut aika ujo ja varovainen ja nyt näiden kokemusten jälkeen tuntuu, että olen täysin eri ihminen kuin ennen. Kyllä minä jotenkin hyväksyn itseni, mutta tiedän että tämä ei voi olla se "todellinen" minä.

Todellinen minä on jäänyt sinne menneisyyteen ja vain ajoittain löydän sen. En tarkoita, että olisin sidottu mihinkään lapsuuden haaveisiin vaan sitä, että persoonani on muokkautunut "vääräksi" ja en enää osaa, uskalla tai edes pysty olemaan se sama ihminen. Tietysti on niitä, jotka selviävät kaikesta, mutta itse en ole sellainen, että minulle olisi voimia antavaa tällaiset kokemukset. Minulle on jäänyt paljon pelkoja, epävarmuutta ja ilo on kadonnut elämästä. En varmasti oli tässä tilanteessa ilman näitä kokemuksia. Ehkä sitten olen heikko tai ehkä vahva, kun ajattelee mistä kaikesta pienestä ihmiset mielensä pahoittavat. Joillekin olivat varmaan nämä kokemukset jo aika järkytys, mutta itse olen melko hvyin vielä selvinnyt ainakin tähän asti, mutta en silti koe että olisin "oma itseni" mitenkään. Ap

M42 kirjoitti:

Psykoterapiassa kävin kolme vuotta. Se helpotti ymmärtämään tilanteen ja tajuamaan, että minä en ollut kiusaamiseen syyllinen. Nykyisin uskallan jopa jutella toisille ihmisille, mutta vielä en läheskään aina uskalla luottaa.

Valitettavasti on niin ettei aina ole syytäkään luottaa. Itse olen oppinut että on tärkeää pitää kiinni omista arvoistaan ja omasta luovuttamattomasta ihmisarvostaan. Kaikkia pitää kohdella kunnioittaen ja arvostaen. Myös omaa itseä ja hyvää kohtelua on lupa odottaa myös muilta.