Vauvakuplasta

Ymmärrän, että tuollaisia tunteita voi herätä, mutta älä turhaan harmittele jälkikäteen.

Esikoisen vauva-aika oli lähes 24/7 yhtä kidutusta, helpotti vasta kun vauva oppi liikkumaan. Huonosti nukkuva ja paljon itkevä - nauti siinä sitten.

Toisen lapsen vauva-aikana ei voinut missään kuplassa olla, olihan siinä esikoinen ja arki koko ajan hoidettavana.

Ei harmita. Olen vain hiljaa ylpeä itsestäni, että selvittiin. Esikoisen vauvavuonna olin niin väsynyt kaikesta valvomisesta, että simahdin kesken vaunulenkin. Onneksi ei sattunut mitään. (Neuvolasta pyysin apua ja neuvoja, minulle kerrottiin toisten vauvojen vain itkevän enemmän. No kiitos tästä.)

En minäkään nauttinut eka vuodesta...mutta lasten kasvaessa rakkauskin kasvoi!

Ekan kohdalla elämäntilanne oli sellainen, että vaikea oli päästä nauttimaan, tokan kohdalla pääsi ottamaan ilon irti, kunhan koliikista selvittiin. Koliikkiaika oli perseestä, suoraan sanoen. 

Mutta yhtä lailla rakas se ekakin on nykyään 4-vuotiaana. Eipähän tarvitse haikailla vauva-ajan perään, se kun on niin lyhyt aika, että vähän säälittää ihmiset, joille se on ollut se "hyvä aika elämästä".

Olen ihan varautunut siihenn, että rakkaus esikoiseeni kasvaa pikkuhiljaa. Olen sen tyyppinen muissakin ihmissuhteissa ja jopa koirieni kanssa, että tunteeni ja läheisyys kasvavat ajan kanssa. En siis odota vauvakuplaa, mutta jos sellaine tulee niin sekin tietysti ok. 

Ihmiset on erilaisia ja tunteet on erilaisia.