Läheisen kuolemaa uikuttavat ärsyttävät

Totta!

Riippuu läheisestä ja suhteesta tähän. Toisen vanhempani kuoltua surin vuosikausia, toisen kuoltua korkkasin kalleimman skumpan mitä Alkosta löytyi.

Nyt pitäisi kuulla sitä "uikutusta" livenä, jotta voisi ottaa kantaa. 

Pitäisi myös tietää olosuhteet: kuoliko isä rikoksen uhrina nelikymppisenä vai 89-vuotiaana sairauden murtamana. 

Eli varsin niukka aloitus, johon ainakaan minä en osaa sanoa juuta tai jaata. 

Ei ole sinun tehtäväsi tehdä loppua yhtään mistään. Älä tapaa siskojasi, jos ei seura kiinnosta. Mitä se sinulle kuuluu, mitä muut tuntevat. Keskity omiin asioihisi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sinun tehtäväsi tehdä loppua yhtään mistään. Älä tapaa siskojasi, jos ei seura kiinnosta. Mitä se sinulle kuuluu, mitä muut tuntevat. Keskity omiin asioihisi.

Olisikin niin, että minä ottaisin yhteyttä. Mutta ei, he soittelevat minulle ja uikuttavat. Ja kun tapaamme, uikuttavat. Miksei isot ihmiset ymmärrä, että ihminen elää vain aikansa ja sitten on poissa? Minulle läheisen poismeno on osa elämää. On hautajaiset, silloin itketään ja muistellaan. Se riittää. Ei jatkuvia uikutuksia. Haudalle voi viedä kukan pyhäinmiestenpäivänä, jos haluaa. Ei uikutuksia.

Kohta sanon suorat sanat.

Niin, jospa vain sanoisit, ettet jaksa kuunnella enää. Toivottavasti osaavat sitten etsiä tarvitsemansa tuen muualta. Sun tehtäväs kun ei ole sanella, kuinka kauan ja miten muut saa surra. Huolehdi vain itsestäs.

Minä en taas ymmärrä, miten jotkut vertasivat vanhempani kuollessa sitä jonkun random tutun kuolemaan. Minun mielestä vanhempiin on erityinen suhde, olipa se hyvä tai huono. Yleensä meillä on vain se yksi isä ja yksi äiti, heidän kuollessa poistuu siis jotain ainutlaatuista (toki kaikkien ihmisten kohdalla on niin). Tuntui omituiselta, että jotkut alkoivat puhua "naapurin erkin kuollessa tulleesta surusta", kun oma vanhempi oli kuollut. Monille vanhempien kuolema saattaa surun lisäksi aikaansaada elämänkriisin, jossa alkaa läpikäydä elettyä elämää ja vielä ehkä tajuaa syvästi oman kuolevaisuutensa.

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Voi hyvä luoja! Siis mikä kipu? Oikein mässäilet surullasi. Että pistää vihaksi tuollainen. Aikuistu!

ap

Omat vanhempani kuolivat iäkkäinä, joten heidän kuolemansa oli ihan luonnollinen ja odotettavissa oleva asia. Silti surin pitkään ihan itsekkäästi omaa menetystäni. Kun aikoinani olin saanut itse lapsia, olin ymmärtänyt kuinka paljon vanhempani rakastivat minua. Heidän kuollessaan menetin ihmiset, jotka rakastivat minua enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Sellaisen rakkauden määrän katoaminen elämästä on hirveä menetys. 

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Voi hyvä luoja! Siis mikä kipu? Oikein mässäilet surullasi. Että pistää vihaksi tuollainen. Aikuistu!

ap

Kipu yksin jäämisestä, menettämisestä, kaipuusta. Siitä, että ei voi löytää ketään samanlaista. Ei voi kokea mitään samankaltaista. Ei ole ketään kehen turvautua. Ei ole turvaverkkoa. Että ei koskaan voi olla onnellinen. Ja sitten se oikea ikävä tätä henkilöä kohtaan. Pohjaton suru ja viha maailmaa kohtaa. Pelko siitä, että kaikki on ohimenevää. Kuka tahansa voi olla huomenna poissa. Kaikki on epävarmaa ja maailma epäreilua. Se kipu minun kohdallani. Onneksi tässä on kuitenkin vielä aikaa aikuistua. Tuskin senkään jälkeen tunnen itseäni aikuiseksi määrittelemälläsi tavalla. En pyydä anteeksi sitä, että vihastut tai vaikka vihaisit minua. Reaktiosi on omasi. Minun on omani. Ihmiset reagoivat eri tavalla. Miksi sinä vihastut toisen kivusta? 

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani kuolivat iäkkäinä, joten heidän kuolemansa oli ihan luonnollinen ja odotettavissa oleva asia. Silti surin pitkään ihan itsekkäästi omaa menetystäni. Kun aikoinani olin saanut itse lapsia, olin ymmärtänyt kuinka paljon vanhempani rakastivat minua. Heidän kuollessaan menetin ihmiset, jotka rakastivat minua enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Sellaisen rakkauden määrän katoaminen elämästä on hirveä menetys. 

Tätä näkökulmaa en ennen ole tullut ajatelleeksi. Kylläpä oli liikuttavasti sanottu, ja asia on vielä aivan totta! Nyt kyllä itkettää.. :(

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Aloittajan viha on vähän omituista, oireellista. Jostain syystä pitää olla kova ja riepoo kun muut ei ole.

Tänään on tasan 15 v äitini kuolemasta ja vaikka en ruikuta ja aktiivisesti sure enää, on äiti silti mielessä usein, suru on muuttanut muotoaan. Vaikean sairauden vuoksi kuolema itsessään oli helpotus . Juuri niin edellinen sanoi, suurin ja usein ainoa ehdoton rakkaus katoaa vanhemman kuoleman myötä. Tajuat konkreettisesti että sinä olet seuraavaa sukupolvea joka låhtee, siinä aikuistuu viimeistään. Minulle surua tuottaa se etteivät lapset saaneet tuntea ihanaa äitiäni.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Olet kääntänyt surun itse sääliin. Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa helpottuu, näin se normaalisti menee..jäljelle jää haikeus..

Harmi, että en lukenut oikean suremisen sääntökirjaa. En ole normaali. Hyvä, että sinä osaat kertoa kaiken A:sta B:hen ja vielä loppukohtauksen tunnelmineen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa kriisin useista syistä a) kuolema on äkillinen ja järkyttävä b) surijalla oli käsittelemättömiä asioita vanhemman kanssa c) kuolema nostaa esiin omat käsittelemättömät tunteet jostain muusta asiasta....ja vielä monta muutakin tekijää yhdessä tai erikseen. Sinähän et voi välttämättå tietää miksi sisaruksesi edelleen vielä kumpuilevat vanhemman kuolemaa. Et voi kuitenkaan sanoa toiselle että hänen surunsa ei ole oikeutettua koska jokainen suree omista lähtökohdistaan.

Olen vahva ihminen ja en jaksa ymmärtää aina, kuinka heikkoja jotkut ovat henkisesti. Varmaan ne ovat näitä samoja, jotka menevät shokkiin verta nähdessään. Pitää uskalla ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se on eikä rypeä menneissä. En halua, että minuakaan jäädään murehtimaan. Tiedän kyllä, että siskoni itkisivät perääni vuosia, jos eläisivät minua kauemmin. Minä en itkisi heidän peräänsä.

ap

Erikoista, miten määrittelet heikkouden. Minusta heikkous on sitä, että kääntyy heikkoja vastaan. Kuten sinä juuri teet. Siihen ei vaadita mitään. Todellinen vahva ihminen vastustaa itseään vahvempaa vastaan. Silloin hänellä on paljon hävittävää, mutta myös paljon voitettavanaan. Todellinen pelkuri valitsee varman voiton ja nousee toisen kustannuksella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani kuoli kuusi vuotta sitten ja menen koko ajan huonommaksi. Kipu kasvaa päivä päivältä enkä ymmärrä sitä, että aika muka parantaa haavat. Täysin päinvastoin! Mutta kai se vain tarkoittaa, että ollaan vaan ihmisiä eikä mitään koneita. Jokainen reagoi tavallaan eikä valmista ohjekirjaa ole. 

Voi hyvä luoja! Siis mikä kipu? Oikein mässäilet surullasi. Että pistää vihaksi tuollainen. Aikuistu!

Voi kauheeta, kyllä sulla on nyt aivan kamalaa kun sisaret soittelee ja uikuttaa. Eihän tollanen elämä ole mistään kotoisin. Pitäskö soittaa johonkin kriisikeskukseen? Ihminen pulassa! Koitetaan nyt ilman muuta saada apua sulle jostain. Ettei peräti hätänumero auttais, miten pahana tilanne voi olla?

Oikeesti, kyllä on hyvin elämässä asiat, kun voi tollasesta valittaa...

Nyt teet niin, että vaihdat puhelinnumeron, etkä puhu kellekkään, et siis kellekään, ettet vaan rasitu kenenkään sanomisista.

Aikuistu!