Onko muilla äideillä harmittanut lasten saaminen jälkeenpäin?

Minua surettaa ja harmittaa. En uskalla kenellekkään ääneen sanoa, toki miehelleni.
En olisi halunnut toista lasta.

Siinä se nyt on. Tuon asian kantaminen on hyvin raskas taakka. Rakastan tietysti toistakin lastamma, ja ihan yhtä paljon kuin ensimmäistämme. Kyse on vain siitä että en olisi halunnut enää toista lasta, koska a) meillä ei ole ketään kuka ikinä koskaan auttaisi lastenhoidossa ja b) kun esikoisen vauva-aika oli ohi, olin niin onnellinen ja tyytyväinen että pääsisimme tekemään muutakin kuin olemaan kotona.

Mieheni taas on halunnut aina suurperheen...tai hän sanoi haaveensa vasta siinä vaiheessa kun minä ilmoitin kuuluvasti kaikille että meidän vauva on nyt tehty ja enempää ei tule. Mies toivoi ja toivoa että yrittäisimme vielä toista lasta, enempää ei vaatisi. Rakastan miestäni ja koin itseni hirviöksi jos ajattelisin vain omaa napaani. Niimpä vuosien suunnittelun ja ajatuksen kypsyttelyn jälkeen teimme ja saimme toisen lapsen.

Raskausaika oli kamala kuten esikoisenkin kanssa. Odotin että vauvan syntymän myötä totun tilanteeseen. No vauva olikin ihan "vieraan" oloinen ja en oikein tunnistanut vauvaa omakseni (eli isänpuoleen tullut). Katselin vauvaa ja yritin tutustua. Kesti monta viikkoa saada mitään tunteita vauvaan. Ehkä vähän raskausmasennusta. Nyt vauva on vuoden ja niinkuin jo olen kirjoittanut, rakastan häntä kyllä suunnattomasti ja hän tuntuu jo omaltani. Silti vauvan hoito on työlästä ja odotan vain että vauva nukkuisi. En voi olla ajattelematta sitä että kumpa meillä olisi vain yksi lapsi. Vauvan ehdoilla eläminen väsyttää henkisesti niin paljon ja tulevaisuus kahden lapsen äitinä ei kuulosta yhtään minun elämältäni. Mieheni on niin onnellinen tästä meidän jengistä ja olen onnellinen hänen puolestaan. Hän on selvästi ottanut vauvan perushoidon iltaisin omalle vastuulleen koska näkee kuinka minua asia ahdistaa.

Mikä minua vaivaa? Rakastan lapsia ja olen itseasiassa alakoulun opettaja. Ehkä juuri se minua häiritseekin. Elämä on yhtä tappeluihin puuttumista töissäkin ja haaveilin siitä että kotona olisi rauha. Olenko ainoa laatuani vai onko muitakin joka pohtii samoja asioita?