Lue keskustelun säännöt.
Läheiset käyttäytyvät kuin olisin hullu + mielialan vaihtelu
25.05.2018 |
Käpy palaa, enkä enää tiedä kuka täällä on hullu. Tuntuu siltä, että saatan olla ainoa ainoa järkevä ihminen läheisten piirissäni sisältäen perheen ja pisimpään tunteneeni kaverit.
Olen ihan omillani toimeentuleva aikuinen ja teini-ikäisten kaksosten totaaliyksinhuoltaja.
Hain kolme vuotta sitten apua jaksamiseeni kun lapseni sairastui vakavasti ja sain lähetteen psykologisiin tutkimuksiin. Minulla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta en tunnista itseäni kuvauksesta.
Olen nyt viimeaikaisten tapahtumien valossa alkanut miettimään uudelleen diagnoosia, mutta en silti oikein ymmärrä. En tiedä millainen mielialan pitäisi olla ja mikä sitten on normaalia vaihtelua. En mielestäni ole mikään tuuliviiri, mutta tietenkin ulkoiset, itsestäni riippumattomat asiat vaikuttavat mielialaan. Esimerkiksi olen ollut vähän apea viimeaikoina eräästä asiasta johtuen, mutta mielialani koheni kun kuulin hyviä uutisia. Aina siihen asti, että selvisi että minulle oli asiasta valehdeltu. Tämä ei varsinaisesti liity asiaan, mutta yritän miettiä voisiko vika olla minussa ja diagnoosi selittää alla olevaa.
Minua on myöskin kuvattu impulsiiviseksi ja epärealistiseksi. En mielestäni ole kumpaakaan, josta päästään varsinaiseen alussa esitettyyn asiaan.
Kenelläkään lähipiirissäni ei ole koskaan ollut huolta siitä ettenkö jaksaisi yksin lasten kanssa. Itseasiassa saan olla niin kauan rauhassa kun erehdyn avaamaan suuni vaikka suunnitelmista lähteä viikoksi reissuun tai satun mainitsemaan nimeltä jonkun ihmisen, jota perheeni tai kaverini ei tunne. Sitä porua ja parkua kun laitetaan seläntakana jokin kummallinen puhelinrinki pystyyn, jossa vatvotaan että olenkohan ihan kunnossa ja mikähän sitä taas vaivaa.
Vastaavaa on tapahtunut myös aiemmin kun olen yrittänyt pyytää lastenhoitoapua festareille/keikoille tai muihin tapahtumiin päästäkseni.
Myöskin poikkeuksetta vahingossa uuden nimen mainitessani- vältän tietoisesti sanomasta nimiä tai valehtelemaan "tutun" nimen - vaaditaan minulta kattavaa ja pitkää selvitystä siitä, että kuka tämä "maijapertti" nyt sitten onkaan ja mistä (muka) tunnette jne.
Ymmärtäisin huolen hieman paremmin, jos elämässäni olisi ollut päihde- tai muita vastaavia ongelmia, mutta ei ole.
Jostakin syystä lähipiirini reagoi täysin normaaleihin aikuisen elämään kuuluviin kivoihin asioihin kohdallani kuin syöpään. Ja jokainen näistäkin matkustelee, tapaa ystäviään ja muutenkin elää elämäänsä.
Mutta minulta edes puheet vastaavista asioista ovat epärealistia ja kaveritkin korkeintaan mielikuvitusta. Impulsiivisuudeksi sitten lasketaan se kun "yllättäen" toteutankin asiat, eivätkä ne olleetkaan pelkkää puhetta.
Olisiko kenelläkään tarjota tähän mitään objektiivista näkökulmaa? Alan hajoamaan oikeasti näihin onko-sulla-kaikki-varmasti-ihan-hyvin-ja-kenen-kanssa-muka-sinne-espanjaan-olet-menossa-et-varmaan-poikien-kanssa-ainakaan-yksi-ja-mistä-sä-muka-sellasen-liisan-tiedät-pitäiskö-meidän-oikeasti-huolestua-ja-soittaa-apua
Ja mun elämä on aina ollut tälläistä, kohdellaan kuin jotakin aikapommia, vaikka en oikeasti pysty keksimään ainoatakaan syytä tilanteelle.
Kommentit (24)
Epävakaa on kuitenkin sen verran vakava diagnoosi, että en usko tämän olevan väärä. Eikä näitä piirteitä aina itse edes osaa erottaa, myös oireet voivat olla vaihtelevia, joskus näitä on vähän ja joskus enemmän. Jos lääkitys on käytössä, niin silloin oireet voivat jopa pysyä poissa. Minusta ei ole normaalia suunnitella viikon reissuja ilman lapsia, joten ymmärrän hyvin lähipiiriäsi. Koita skarpata, eivät lapset enää montaa vuotta ole vastuullasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin on normaalia käyttäytyä pitkällisessä kriisitilanteessa häiriöisesti. Kyse ei ole persoonallisuushäiriöstä, joka on pitkäaikainen persoonallisuuden vinouma normaalista, vaan tilanne, josta ihminen toipuu kriisin mentyä ohi.
Itse jouduin useaksi vuodeksi jatkuvaan stressiin. Olin jatkuvasti ahdistunut ja pelkäsin. Lisäksi tilanteeseen liittyi kiusaamista ja vähättelyä, sekä minun leimaamista hulluksi ja/tai vammaiseksi. Kyseessä oli ihminen jolla oli valtaa päättää asioista. Loppujen lopuksi muutin häntä pakoon. Jolloin hän luultavasti siirtyi toiseen uhriin.
Käyttäydyin tuona aikana poikkeuksellisesti nykyiseen nähden, ja olisin saanut varmasti diagnoosin epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä. Silloinen minäni hävettää.
Oletko kysynyt suoraan esim. Miksi kysyt, minkä takia haluat tietää, millaista apua mielestäsi tarvitsen, luuletko sinä ettei minulla ole ystäviä. Mitä he vastaavat?
Jos tilanne ahdistaa sinua, niin vähennä kanssakäymista.
Vierailija kirjoitti:
Epävakaa on kuitenkin sen verran vakava diagnoosi, että en usko tämän olevan väärä. Eikä näitä piirteitä aina itse edes osaa erottaa, myös oireet voivat olla vaihtelevia, joskus näitä on vähän ja joskus enemmän. Jos lääkitys on käytössä, niin silloin oireet voivat jopa pysyä poissa. Minusta ei ole normaalia suunnitella viikon reissuja ilman lapsia, joten ymmärrän hyvin lähipiiriäsi. Koita skarpata, eivät lapset enää montaa vuotta ole vastuullasi.
En sanonut, että viikon reissu ilman lapsia.
Toisaalta sellainenkaan suunnitelma ei mielestäni olisi mitenkään epärealisitinen, lapset kun ovat jo lähes täysi-ikäisiä.
Tuosta diagnoosista sen verran, että olen saanut toiselta lääkäriltä eriävän mielipiteen sen paikkansa pitävyydestä. Mainitsin sen kuitenkin, koska en ole varma voisiko siinä kuitenkin olla jotakin perää, joka selittäisi muiden käytöstä. Hankalaksi arvionnin tekee sekin, että en ole saanut minkäänlaista palautetta muilta siitä, että huolta olisi pärjäämisestäni muuten kuin mainituissa tilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin on normaalia käyttäytyä pitkällisessä kriisitilanteessa häiriöisesti. Kyse ei ole persoonallisuushäiriöstä, joka on pitkäaikainen persoonallisuuden vinouma normaalista, vaan tilanne, josta ihminen toipuu kriisin mentyä ohi.
Itse jouduin useaksi vuodeksi jatkuvaan stressiin. Olin jatkuvasti ahdistunut ja pelkäsin. Lisäksi tilanteeseen liittyi kiusaamista ja vähättelyä, sekä minun leimaamista hulluksi ja/tai vammaiseksi. Kyseessä oli ihminen jolla oli valtaa päättää asioista. Loppujen lopuksi muutin häntä pakoon. Jolloin hän luultavasti siirtyi toiseen uhriin.
Käyttäydyin tuona aikana poikkeuksellisesti nykyiseen nähden, ja olisin saanut varmasti diagnoosin epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä. Silloinen minäni hävettää.
Oletko kysynyt suoraan esim. Miksi kysyt, minkä takia haluat tietää, millaista apua mielestäsi tarvitsen, luuletko sinä ettei minulla ole ystäviä. Mitä he vastaavat?
Jos tilanne ahdistaa sinua, niin vähennä kanssakäymista.
Silloin kun sain diagnoosin, elämäntilanteeni todella oli stressaava ja poikkeava. Läheisteni käytös on ollut taas samanlaista jo ennen diagnoosiakin. Olen joskus yrittänyt kysyä, mutta en ole saanut kunnollista vastausta vaan ne ovat luokkaa "no kun olet vähän sellainen", en oikeasti tiedä millainen. Nämä tilanteet myös unohtuvat nopeasti, koska ihan kuten muutkin vietän suurimmaksi osaksi sitä normaalia arkea, luultavasti jopa enemmän kuin lähipiirini.
Olen myös yrittänyt tarvittaessa pitää etäisyyttä, mutta siitä sitten vasta huolestutaankin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin on normaalia käyttäytyä pitkällisessä kriisitilanteessa häiriöisesti. Kyse ei ole persoonallisuushäiriöstä, joka on pitkäaikainen persoonallisuuden vinouma normaalista, vaan tilanne, josta ihminen toipuu kriisin mentyä ohi.
Itse jouduin useaksi vuodeksi jatkuvaan stressiin. Olin jatkuvasti ahdistunut ja pelkäsin. Lisäksi tilanteeseen liittyi kiusaamista ja vähättelyä, sekä minun leimaamista hulluksi ja/tai vammaiseksi. Kyseessä oli ihminen jolla oli valtaa päättää asioista. Loppujen lopuksi muutin häntä pakoon. Jolloin hän luultavasti siirtyi toiseen uhriin.
Käyttäydyin tuona aikana poikkeuksellisesti nykyiseen nähden, ja olisin saanut varmasti diagnoosin epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä. Silloinen minäni hävettää.
Oletko kysynyt suoraan esim. Miksi kysyt, minkä takia haluat tietää, millaista apua mielestäsi tarvitsen, luuletko sinä ettei minulla ole ystäviä. Mitä he vastaavat?
Jos tilanne ahdistaa sinua, niin vähennä kanssakäymista.
Silloin kun sain diagnoosin, elämäntilanteeni todella oli stressaava ja poikkeava. Läheisteni käytös on ollut taas samanlaista jo ennen diagnoosiakin. Olen joskus yrittänyt kysyä, mutta en ole saanut kunnollista vastausta vaan ne ovat luokkaa "no kun olet vähän sellainen", en oikeasti tiedä millainen. Nämä tilanteet myös unohtuvat nopeasti, koska ihan kuten muutkin vietän suurimmaksi osaksi sitä normaalia arkea, luultavasti jopa enemmän kuin lähipiirini.
Olen myös yrittänyt tarvittaessa pitää etäisyyttä, mutta siitä sitten vasta huolestutaankin.
Minulla täysin sama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sun tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka tekevät olosi huonoksi. Jos he estävät sinua tekemästä asioita, joista nautit eivät he ajattele parastasi. Jos koet, että sinua kohdellaan epäreilusti, ei sitä tarvitse ottaa vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei sun tarvitse olla ihmisten kanssa, jotka tekevät olosi huonoksi. Jos he estävät sinua tekemästä asioita, joista nautit eivät he ajattele parastasi. Jos koet, että sinua kohdellaan epäreilusti, ei sitä tarvitse ottaa vastaan.
Niin, mutta toisaalta he ovat myös lasteni perhe, ainoa itseni lisäksi.
Olen kyllä ajatellut ottaa pesäeroa heti kun lapset ovat täysi-ikäisiä.
Kiusaavinta tässä on kuitenkin tunne, että muut tietäisivät jotakin mitä itse ei tiedä tai huomaa. Haluaisin edes jotenkin ymmärtää tuota käytöstä ja löytää sille jonkin selityksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Persoonallisuushäiriöissä henkilö itse ei välttämättä edes huomaa tai koe omia "oireitaan" oireiksi, eli mikä sinulla on normaalia tai ei niin vahvasti epävakaata voi jollekkin ei persoonallisuushäiriöiselle hyvin selvästi näyttäytyä. Ei ne lääkärit helpolla persoonallisuushäiriöitä kirjoita papereihin. Hyvänä esimerkkinä siitä on muuten tuo impulsiivisuus, sinä et ehkä koe omia tekojasi impulsiiviseksi mutta selkeästi muut ne näkevät.
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin on normaalia käyttäytyä pitkällisessä kriisitilanteessa häiriöisesti. Kyse ei ole persoonallisuushäiriöstä, joka on pitkäaikainen persoonallisuuden vinouma normaalista, vaan tilanne, josta ihminen toipuu kriisin mentyä ohi.
Itse jouduin useaksi vuodeksi jatkuvaan stressiin. Olin jatkuvasti ahdistunut ja pelkäsin. Lisäksi tilanteeseen liittyi kiusaamista ja vähättelyä, sekä minun leimaamista hulluksi ja/tai vammaiseksi. Kyseessä oli ihminen jolla oli valtaa päättää asioista. Loppujen lopuksi muutin häntä pakoon. Jolloin hän luultavasti siirtyi toiseen uhriin.
Käyttäydyin tuona aikana poikkeuksellisesti nykyiseen nähden, ja olisin saanut varmasti diagnoosin epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä. Silloinen minäni hävettää.
Oletko kysynyt suoraan esim. Miksi kysyt, minkä takia haluat tietää, millaista apua mielestäsi tarvitsen, luuletko sinä ettei minulla ole ystäviä. Mitä he vastaavat?
Jos tilanne ahdistaa sinua, niin vähennä kanssakäymista.
Persoonallisuushäiriö diagnoosia ei anneta oireiden takia jotka ovat vain hetkellisesti kestäneet, tai muutaman vuoden. Todennäköisesti et siis olisi saanut mitään persoonallisuushäiriö diagnoosia, vaan ehkä pahimmassa tapauksessa että olet/olit psykoosissa, jos siis olit enemmän tai vähemmän sekaisin. Persoonallisuushäiriöiden kanssa käydään koko elämä lävitse ja tarkkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöissä henkilö itse ei välttämättä edes huomaa tai koe omia "oireitaan" oireiksi, eli mikä sinulla on normaalia tai ei niin vahvasti epävakaata voi jollekkin ei persoonallisuushäiriöiselle hyvin selvästi näyttäytyä. Ei ne lääkärit helpolla persoonallisuushäiriöitä kirjoita papereihin. Hyvänä esimerkkinä siitä on muuten tuo impulsiivisuus, sinä et ehkä koe omia tekojasi impulsiiviseksi mutta selkeästi muut ne näkevät.
Ymmärrän mitä ajat takaa ja osittain myös näen miksi läheiseni pitävät toimintaani impulsiivisena (vaikka väitän, että muut ihan ymmärrettävänä ja normaalina).
Esimerkiksi edellisessä työpaikassani pli huonoilmapiiri, mikään ei toiminut, palkat maksettiin miten sattuu jne.
Puhuin läheisilleni työpaikan ongelmista joitakin kertoja ja kerroin harkitsevani uutta laa ja mahdollisesti hakevani kouluun uuden työpaikan haun ohessa.
Kouluun hakeminen tyrmättiin täysin typeränä ja epärealistisena ajatuksena.
Kun sitten sain koulupaikan ja suunnilleen samaan syssyyn myös uuden työpaikan opintojen oheen, oli se läheisilleni isku halolla päähän ja sitten alettiin ihmettelemään mitä vikaa muka siinä vanhassa työpaikassa oli ja olenko nyt aivan varma, että on realistista enää opiskella jne. Pointtina, että mielessäni pitkään kypsynyt päätös muuttaa elämääni, näkyi läheisilleni impulsiivisena ja harkitsemattomana käytöksenä, vaikka olin jopa kertonut näistä aikeista.
Jos joku ystävistäni ilmoittaisi, että on vaihtanut työpaikkaa ja aikeissa aloittaa opiskelut, niin onnittelisin. Ei tulisi mieleenkään huolestua. Samoin jos ystäväni kertoisi lähtevänsä lomamatkalle suhtautuisin siihen kuin mihin tahansa mukavaan juttuun, en siten kuin ystäväni olisi menettänyt lopullisesti järkensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöissä henkilö itse ei välttämättä edes huomaa tai koe omia "oireitaan" oireiksi, eli mikä sinulla on normaalia tai ei niin vahvasti epävakaata voi jollekkin ei persoonallisuushäiriöiselle hyvin selvästi näyttäytyä. Ei ne lääkärit helpolla persoonallisuushäiriöitä kirjoita papereihin. Hyvänä esimerkkinä siitä on muuten tuo impulsiivisuus, sinä et ehkä koe omia tekojasi impulsiiviseksi mutta selkeästi muut ne näkevät.
Ymmärrän mitä ajat takaa ja osittain myös näen miksi läheiseni pitävät toimintaani impulsiivisena (vaikka väitän, että muut ihan ymmärrettävänä ja normaalina).
Esimerkiksi edellisessä työpaikassani pli huonoilmapiiri, mikään ei toiminut, palkat maksettiin miten sattuu jne.
Puhuin läheisilleni työpaikan ongelmista joitakin kertoja ja kerroin harkitsevani uutta laa ja mahdollisesti hakevani kouluun uuden työpaikan haun ohessa.
Kouluun hakeminen tyrmättiin täysin typeränä ja epärealistisena ajatuksena.Kun sitten sain koulupaikan ja suunnilleen samaan syssyyn myös uuden työpaikan opintojen oheen, oli se läheisilleni isku halolla päähän ja sitten alettiin ihmettelemään mitä vikaa muka siinä vanhassa työpaikassa oli ja olenko nyt aivan varma, että on realistista enää opiskella jne. Pointtina, että mielessäni pitkään kypsynyt päätös muuttaa elämääni, näkyi läheisilleni impulsiivisena ja harkitsemattomana käytöksenä, vaikka olin jopa kertonut näistä aikeista.
Jos joku ystävistäni ilmoittaisi, että on vaihtanut työpaikkaa ja aikeissa aloittaa opiskelut, niin onnittelisin. Ei tulisi mieleenkään huolestua. Samoin jos ystäväni kertoisi lähtevänsä lomamatkalle suhtautuisin siihen kuin mihin tahansa mukavaan juttuun, en siten kuin ystäväni olisi menettänyt lopullisesti järkensä.
Mulla täysin samanlaisia kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin on normaalia käyttäytyä pitkällisessä kriisitilanteessa häiriöisesti. Kyse ei ole persoonallisuushäiriöstä, joka on pitkäaikainen persoonallisuuden vinouma normaalista, vaan tilanne, josta ihminen toipuu kriisin mentyä ohi.
Itse jouduin useaksi vuodeksi jatkuvaan stressiin. Olin jatkuvasti ahdistunut ja pelkäsin. Lisäksi tilanteeseen liittyi kiusaamista ja vähättelyä, sekä minun leimaamista hulluksi ja/tai vammaiseksi. Kyseessä oli ihminen jolla oli valtaa päättää asioista. Loppujen lopuksi muutin häntä pakoon. Jolloin hän luultavasti siirtyi toiseen uhriin.
Käyttäydyin tuona aikana poikkeuksellisesti nykyiseen nähden, ja olisin saanut varmasti diagnoosin epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä. Silloinen minäni hävettää.
Oletko kysynyt suoraan esim. Miksi kysyt, minkä takia haluat tietää, millaista apua mielestäsi tarvitsen, luuletko sinä ettei minulla ole ystäviä. Mitä he vastaavat?
Jos tilanne ahdistaa sinua, niin vähennä kanssakäymista.
Persoonallisuushäiriö diagnoosia ei anneta oireiden takia jotka ovat vain hetkellisesti kestäneet, tai muutaman vuoden. Todennäköisesti et siis olisi saanut mitään persoonallisuushäiriö diagnoosia, vaan ehkä pahimmassa tapauksessa että olet/olit psykoosissa, jos siis olit enemmän tai vähemmän sekaisin. Persoonallisuushäiriöiden kanssa käydään koko elämä lävitse ja tarkkaan.
Jos läheisteni suhtautuminen liittyisi jotenkin persoonallisuushäiriöön, niin en silti ymmärrä, että miksi huoli liittyy ainoastaan positiiviisiin muutoksiin tai mukaviin asioihin, eikä tavallisessa arjessa pärjäämiseen?
Koskaan ei myöskään ole sattunut mitään sellaista mikä antaisi noissa tilanteissa aiheen huoleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöissä henkilö itse ei välttämättä edes huomaa tai koe omia "oireitaan" oireiksi, eli mikä sinulla on normaalia tai ei niin vahvasti epävakaata voi jollekkin ei persoonallisuushäiriöiselle hyvin selvästi näyttäytyä. Ei ne lääkärit helpolla persoonallisuushäiriöitä kirjoita papereihin. Hyvänä esimerkkinä siitä on muuten tuo impulsiivisuus, sinä et ehkä koe omia tekojasi impulsiiviseksi mutta selkeästi muut ne näkevät.
Ymmärrän mitä ajat takaa ja osittain myös näen miksi läheiseni pitävät toimintaani impulsiivisena (vaikka väitän, että muut ihan ymmärrettävänä ja normaalina).
Esimerkiksi edellisessä työpaikassani pli huonoilmapiiri, mikään ei toiminut, palkat maksettiin miten sattuu jne.
Puhuin läheisilleni työpaikan ongelmista joitakin kertoja ja kerroin harkitsevani uutta laa ja mahdollisesti hakevani kouluun uuden työpaikan haun ohessa.
Kouluun hakeminen tyrmättiin täysin typeränä ja epärealistisena ajatuksena.Kun sitten sain koulupaikan ja suunnilleen samaan syssyyn myös uuden työpaikan opintojen oheen, oli se läheisilleni isku halolla päähän ja sitten alettiin ihmettelemään mitä vikaa muka siinä vanhassa työpaikassa oli ja olenko nyt aivan varma, että on realistista enää opiskella jne. Pointtina, että mielessäni pitkään kypsynyt päätös muuttaa elämääni, näkyi läheisilleni impulsiivisena ja harkitsemattomana käytöksenä, vaikka olin jopa kertonut näistä aikeista.
Jos joku ystävistäni ilmoittaisi, että on vaihtanut työpaikkaa ja aikeissa aloittaa opiskelut, niin onnittelisin. Ei tulisi mieleenkään huolestua. Samoin jos ystäväni kertoisi lähtevänsä lomamatkalle suhtautuisin siihen kuin mihin tahansa mukavaan juttuun, en siten kuin ystäväni olisi menettänyt lopullisesti järkensä.
Mulla täysin samanlaisia kokemuksia.
Lohduttavaa kuulla, että on muitakin :D
Onko itselläsi käsitystä siitä, että mistä moinen johtuu omalla kohdallasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän se niin sanottua ole, että lähipiirisi ihmiset olisivat erehtymättömiä ihmisiä vaikka heillä mielipide onkin joka asiaan. Ihmisillä tuppaa olemaan. Tukea kaksosten hoidossa saisivat antaa ihan sen takia, että nämä saataisiin jaloilleen nopeammin.
Voihan niillä läheisilläkin olla vaikka epäluuloista persoonallisuutta tai muita ihmismielen ihmeellisyyksiä. Älä ap ota läheisistä lisää painolastia vain siksi, että sulla sattuu olemaan diagnoosi. Itse olen oppinut olemaan miellyttämättä mieheni läheisiä, koska mun mielenterveystaustalla tulen tuskin koskaan onnistumaan. Opettelen myös sitä, että vika ei aina ole mussa, vaikka sairauteni takia herkästi syytteen ja häpeän itseäni. Mitä nyt täälläkin palstalta saa lukea, niin aika moni tyyppi on jollain tavalla outo tai sitten vaan puhtaasti veemäinen luonne.
Vierailija kirjoitti:
Eihän se niin sanottua ole, että lähipiirisi ihmiset olisivat erehtymättömiä ihmisiä vaikka heillä mielipide onkin joka asiaan. Ihmisillä tuppaa olemaan. Tukea kaksosten hoidossa saisivat antaa ihan sen takia, että nämä saataisiin jaloilleen nopeammin.
Onneksi nuo ovat jo niin isoja, etten enää hoitoapua tarvise. Läheiset kyllä auttoivat hoitamaan lapsia silloin kun on pitänyt hoitaa joitakin juoksevia asioita tms. Mutta hoitoapua on kieltäydytty antamasta sellaisina hetkinä kun olisin halunnut käydä jossakin mihin lapset eivät vo tulla mukaan kuten konsertteihin tms.
Vierailija kirjoitti:
Voihan niillä läheisilläkin olla vaikka epäluuloista persoonallisuutta tai muita ihmismielen ihmeellisyyksiä. Älä ap ota läheisistä lisää painolastia vain siksi, että sulla sattuu olemaan diagnoosi. Itse olen oppinut olemaan miellyttämättä mieheni läheisiä, koska mun mielenterveystaustalla tulen tuskin koskaan onnistumaan. Opettelen myös sitä, että vika ei aina ole mussa, vaikka sairauteni takia herkästi syytteen ja häpeän itseäni. Mitä nyt täälläkin palstalta saa lukea, niin aika moni tyyppi on jollain tavalla outo tai sitten vaan puhtaasti veemäinen luonne.
Siltä itsestänikin on alkanut tuntumaan, toisaalta tämä epäluuloisuus tuntuu kohdistuvan vain itseeni.
En myöskään tiedä, että liittyykö diagnoosini oikeasti edes tähän kuvioon, suhtautuminen itseeni on ollut aina samanlaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin on normaalia käyttäytyä pitkällisessä kriisitilanteessa häiriöisesti. Kyse ei ole persoonallisuushäiriöstä, joka on pitkäaikainen persoonallisuuden vinouma normaalista, vaan tilanne, josta ihminen toipuu kriisin mentyä ohi.
Itse jouduin useaksi vuodeksi jatkuvaan stressiin. Olin jatkuvasti ahdistunut ja pelkäsin. Lisäksi tilanteeseen liittyi kiusaamista ja vähättelyä, sekä minun leimaamista hulluksi ja/tai vammaiseksi. Kyseessä oli ihminen jolla oli valtaa päättää asioista. Loppujen lopuksi muutin häntä pakoon. Jolloin hän luultavasti siirtyi toiseen uhriin.
Käyttäydyin tuona aikana poikkeuksellisesti nykyiseen nähden, ja olisin saanut varmasti diagnoosin epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä. Silloinen minäni hävettää.
Oletko kysynyt suoraan esim. Miksi kysyt, minkä takia haluat tietää, millaista apua mielestäsi tarvitsen, luuletko sinä ettei minulla ole ystäviä. Mitä he vastaavat?
Jos tilanne ahdistaa sinua, niin vähennä kanssakäymista.
Persoonallisuushäiriö diagnoosia ei anneta oireiden takia jotka ovat vain hetkellisesti kestäneet, tai muutaman vuoden. Todennäköisesti et siis olisi saanut mitään persoonallisuushäiriö diagnoosia, vaan ehkä pahimmassa tapauksessa että olet/olit psykoosissa, jos siis olit enemmän tai vähemmän sekaisin. Persoonallisuushäiriöiden kanssa käydään koko elämä lävitse ja tarkkaan.
Jos läheisteni suhtautuminen liittyisi jotenkin persoonallisuushäiriöön, niin en silti ymmärrä, että miksi huoli liittyy ainoastaan positiiviisiin muutoksiin tai mukaviin asioihin, eikä tavallisessa arjessa pärjäämiseen?
Koskaan ei myöskään ole sattunut mitään sellaista mikä antaisi noissa tilanteissa aiheen huoleen.
Läheisesi ovat ankeuttajia ja heille sopii se ettet sinä kehity tai edisty koska he haluavat tuntea ylemmyyttä sinua kohtaan. Se että koitat murtautua ulos sinulle annetusta roolista on heille uhka ja epämiellyttävä muistutus siitä että olet itsenäinen ja täysivaltainen ihminen.
Pidä vaikka päiväkirjaa noista sattumuksista niin huomaat asian paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän se niin sanottua ole, että lähipiirisi ihmiset olisivat erehtymättömiä ihmisiä vaikka heillä mielipide onkin joka asiaan. Ihmisillä tuppaa olemaan. Tukea kaksosten hoidossa saisivat antaa ihan sen takia, että nämä saataisiin jaloilleen nopeammin.
Onneksi nuo ovat jo niin isoja, etten enää hoitoapua tarvise. Läheiset kyllä auttoivat hoitamaan lapsia silloin kun on pitänyt hoitaa joitakin juoksevia asioita tms. Mutta hoitoapua on kieltäydytty antamasta sellaisina hetkinä kun olisin halunnut käydä jossakin mihin lapset eivät vo tulla mukaan kuten konsertteihin tms.
Eli läheiset ovat sitä mieltä että sinun ei pidä saada aikaa rentoutumiseen vaan sun tehtävä on olla äiti ja antaa kaikki aika lapsillesi. Todella törkeää heiltä.
Sua on ilmeisesti katsottu alaspäin ja pidetty vähän yksinkertaisena ja kontrolloitavana koko sun elämä. Tuollainen vähättely kyllä suututtais mua todella paljon,
Pahoittelut pitkästä avauksesta. Tiivistäminen osoittautui hankalaksi :(