Lue keskustelun säännöt.
Mies ei osannut tukea minua - onko typerä syy erota?
09.05.2018 |
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Meillä sujui ihan hyvin ja mukavan tasaisesti parisuhteessamme niin kauan, kunnes menetin perheenjäseneni yllättäen viime syksynä ja olisin kaivannut tukea asiaan. En kuitenkaan koe, että olisin sitä oikeastaan saanut, vaan minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua eikä mielestäni edes suuremmin yrittänyt. Mitään pahaa hän ei suoranaisesti sanonut eikä tehnyt asiaan liittyen, ja ymmärsi kyllä sen, jos en jaksanut ajoittain oikein huolehtia osuuttani esim. kotitöistä. Tai en tiedä kuinka hyvin ymmärsi sen mielessään, mutta ainakaan ei koskaan siitä mitään sanonut, vaan hoiti ne vaan itse mukisematta. Ihmisiä on varmasti erilaisia, mutta itse olen sellainen, jolle murheista ja huolista puhuminen on erittäin tärkeää ja se merkittävin tapa niitä käsitellä. Koen, että se tässä tapauksessa onnistui vain parin läheisen ystäväni kanssa, jotka täysin oma-aloitteisesti tekivät selväksi haluavansa tukea ja olevansa valmiita kuuntelemaan minua aina, vaikka keskellä yötä. Lisäksi he oma-aloitteisesti huomioivat minua syksyn ja talven mittaan sellaisilla suhteellisen pienillä, mutta mieltä lämmittävillä eleillä ja patistelivat minua välillä kanssaan esimerkiksi lenkille, kun en itse meinannut saada aikaiseksi. Mies ei mitään vastaavaa tehnyt eikä keskustelu asiasta hänen kanssaan oikein sujunut, joten aika nopeasti näistä kahdesta ystävästäni tuli ne ihmiset, joiden puoleen aloin kääntymään automaattisesti enkä enää edes yrittänyt tukeutua mieheeni. Olisin kuitenkin toivonut, että nimenomaan hän olisi ollut se suurin tukijani, sillä mielestäni parisuhteessa se pitäisi olla niin. Vaikka arvostan suunnattomasti ystäviäni ja heidän tukeaan, silti harmitti joutua aina soittamaan heille ja itkemään puhelimessa tai pyytämään tapaamaan minua sen sijaan, että olisin voinut mennä oman mieheni kainaloon ja avautua hänelle.
Yritin miehelle silloin viime vuoden puolella tästä asiasta pari kertaa jotakin mainita, mutta hän ei siihen sanonut pahemmin juuta eikä jaata. Nyt olen jo päässyt pahimman järkytyksen ja ahdistuksen yli mitä perheenjäseneni kuolema aiheutti, vaikka edelleen ikävä on kova ja välillä iskee sellainen voimakas paha olo. Silti edelleen minua vaivaa se miten asiat menivät mieheni kanssa. Elämässä kuitenkin väistämättä tulee vastoinkäymisiä vastaan vielä uudelleenkin ja minulle yksi hyvän parisuhteen merkki olisi kyllä se, että se kumppani on silloin tukena ja turvana. Tämän vuoksi myös ero on pyörinyt mielessä ja on mietityttänyt, onko tämä suhde nyt kuitenkaan sitten sitä mitä haluan ja "riittävän hyvä". Toisaalta taas ajatus erostakin tuntuu pahalta, koska rakastan miestäni ja tiedän, että hänkin minua. Ja kuten alussa tuli ilmi, parisuhteessamme on tätä asiaa lukuun ottamatta kaikki ok ja on aina ollutkin. Miehessäkään ei muuta vikaa ole, vaan hän on kiltti, rehellinen, kunnollinen, fiksu ja hauska ihminen, joka ei koskaan ole tahallaan satuttanut minua millään tavalla. Kuitenkin se, että parisuhteemme on ollut niin tasaisen hyvä ja kummankaan elämässä ei aiemmin sen aikana tapahtunut mitään radikaalia on mahdollistanut sen, etten ole tiennyt aikaisemmin tätä puolta miehestäni vaan luulin, että hän todellakin osaisi tukea minua ja keskustella myös tuon kaltaisista asioista kanssani.
Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Kommentit (117)
Vain sinä itse tiedät, onko se sinulle ns deal breaker.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Sitä pelkäsinkin, tapani mukaan kirjoitin taas liian pitkästi. Lyhyt tiivistelmä: Perheenjäseneni kuoli viime syksynä yllättäen -> mieheni ei osannut tukea minua oikein millään tavalla -> jouduin tukeutumaan kahteen läheiseen ystävääni -> vaikka voin jo paremmin niin tuo asia on jäänyt vaivaamaan minua, koska vastoinkäymisiä tulee varmasti jatkossakin ja koska mielestäni parisuhteessa olisi tärkeää, että se toinen nimenomaan on se sinun tukesi ja turvasi eivätkä ystävät, vaikka toki heidänkin tuelleen on silti paikkansa. Suhdetta takana noin 4 vuotta, muuten suhteessamme kaikki ok, aina ollutkin. Mieskin tuota lukuun ottamatta hyvä mies, ei muita vikoja siis. Nyt mietin olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Ap
Minulle tuo olisi kyllä signaali. Kaikki on helppoa silloin, kun asiat ovat hyvin. Toisen luonteen näkee kunnolla vasta vaikeuksissa.
Ihmiset on erilaisia ja kaikki ei ole yhtä hyviä puhumaan ja vatvomaan asioita. Pelkäänpä, etten itsekkään pystyisi antamaan sinunlaiselle ihmiselle haluamaasi tukea. Oma isäni kuoli odottamatta ja yllättäin. Mies oli läsnä kun sain siitä tiedon. Hän piti sylissä ja silitteli ja taputteli minua kun itkin. Puhuimme, mitä oli tapahtunut ja mitä meidän pitäisi tehdä. Auttoi kaikissa järjestelyissä ja hoiti kodin ja lapset muutaman viikon kun olin auttamassa äitiä. Minulle tämä riitti. Sinun pitää itse päättää, mikä riittää sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollainen voi olla myös miehelle lamaanuttavaa. Miten miehen lapsuudessa ja kotona käsitellään vaikeat asiat? Puhumalla vai olemalla hiljaa?
Meillä oltiin hiljaa, huomaan että itse toistan samaa kaavaa vaikka se ei olekaan meille sopiva ratkaisu.
Kannattaa jutella miehen kanssa, ehkä myös ottaa ulkopuolinen avuksi = parisuhde terapia.
Ei muuten hyvää suhdetta kannata roskiin heittää.
Olihan tuo kieltämättä aika pitkä aloitus, mutta ihan otsikkoon vastaan, että jos sinusta itsestäsi tuntuu, että haluat erota, mikään syy ei ole typerä. Ihmisillä on niin monia syitä mennä yhteen, pysyä yhdessä tai erota, jokaiselle ne syyt ovat henkilökohtaisia ja juuri heille oikeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kumppanilta ei saa rohkaisua ja tukea, mitä iloa on koko parisuhteesta? Vaihtoon!
No miten nuoria sitä ollaan?
Mies teki enemmän kotitöitä tukeakseen sinua. Se oli ehkä se, mitä hän osasi.
Oletko itse mennyt hänen kainaloonsa itkemään ja vain pyytänyt läsnäoloa.
Kuolemasta voi olla vaikea puhua. Mies ei ole mikään ystävätär - puhu heidän kanssaan, jotka osaavat sen.
Kuvitteletko löytäväsi miehen, joka osaisi paremmin tukea surussa?
Entäs jos vaihdat miestä ja kuolee lisää perheenjäseniä ja huomaatkin, ettei uusi mies edes niitä kotitöitä tee puolestasi?
Taidat itse olla täydellinen ihminen, joka reagoi oikein joka tilanteessa - olisi hauska kerran tavata sellainen, kun en ennen ole nähnytkään.
Kaikki kuolevat ennen pitkää, muiden on tarkoitus jatkaa elämäänsä, kunnes oma vuoro koittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ei ole samanlaisia, mutta loppupeleissä jos osaa puhua niin lapsikin osaa jo kuunnella ja kysyä ja vastata, ei oo vaikeeta
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on erilaisia ja kaikki ei ole yhtä hyviä puhumaan ja vatvomaan asioita. Pelkäänpä, etten itsekkään pystyisi antamaan sinunlaiselle ihmiselle haluamaasi tukea. Oma isäni kuoli odottamatta ja yllättäin. Mies oli läsnä kun sain siitä tiedon. Hän piti sylissä ja silitteli ja taputteli minua kun itkin. Puhuimme, mitä oli tapahtunut ja mitä meidän pitäisi tehdä. Auttoi kaikissa järjestelyissä ja hoiti kodin ja lapset muutaman viikon kun olin auttamassa äitiä. Minulle tämä riitti. Sinun pitää itse päättää, mikä riittää sinulle.
Jos toi oli eka kerta kun kaipasin tukea mieheltä hän tuskin on ajatustenlukija sen suhteen millaista tukea sinä haluat. Olisiko siitä ollut mahdotonta puhua, sanoa että kaipaisit nyt sitä että hän ottaa kainaloon ja sinä haluat puhua hänen kanssaan asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies teki mitä osasi ja sinä valitat. Ehkä sinä et ole miehelle se paras kumppani, vaan liian vaativa?
Kyllä on typerää erota moisesta syystä. ellet sitten halua vaihtaa huonompaan. Kyllä huomaa että liian hyvin on aiemmin mennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ajatteletko että olisi helppo löytää uusi vastaava ja yhtä rakas mies, josta ei sitten vuosien päästä paljastu jotakin ikävää ominaisuutta? Ja jos paljastuu, niin tuleeko sittenkin taas ero? Sanot että rakastat miestä, mutta toisaalta puhut tyytymisestä ok. suhteeseen. Kumpi tämä suhde sinulle siis on? Miehessä ei ilmeisesti ole muita suuri vikoja, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Ehkä mies ei ole koskaan ennen ollut tilanteessa jossa täytyisi ihan oikesti lohduttaa surevaa, eikä siksi osannut, vaan oli itsekin hämmentynyt.
Eikö hän itkenyt edes kuultuaan uutisen? Lähtisin siitä, että suru on yhteinen. Kotitöiden jakamiseen sen vaikutus on tietysti perhekohtainen.
Kaikki eivät ole lohduttajatyyppiä. Itsekkään en osaisi lohduttaa, en ollenkaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Sellainen perus "kaikki menee hyvin, ei tarvitse pelätä" yms ja pienet yllätykset eivät vaan tunnu "itseltä". Lisäksi laitoit jo heti alussa miehellesi ison taakan olla se "päälohduttaja", mikä ainakin minua ahdistaisi kauheasti. Ei mies sinua yksin jättänyt kerta teki puolestasi juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ei ole samanlaisia, mutta loppupeleissä jos osaa puhua niin lapsikin osaa jo kuunnella ja kysyä ja vastata, ei oo vaikeeta
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on erilaisia ja kaikki ei ole yhtä hyviä puhumaan ja vatvomaan asioita. Pelkäänpä, etten itsekkään pystyisi antamaan sinunlaiselle ihmiselle haluamaasi tukea. Oma isäni kuoli odottamatta ja yllättäin. Mies oli läsnä kun sain siitä tiedon. Hän piti sylissä ja silitteli ja taputteli minua kun itkin. Puhuimme, mitä oli tapahtunut ja mitä meidän pitäisi tehdä. Auttoi kaikissa järjestelyissä ja hoiti kodin ja lapset muutaman viikon kun olin auttamassa äitiä. Minulle tämä riitti. Sinun pitää itse päättää, mikä riittää sinulle.
Itseasiassa kaikki eivät todellakaan osaa kuunnella, puhua ja kysellä. Tätä pidetään jotenkin itsestään selvänä, mutta aika monella on suuria ongelmia kuuntelemisessa. Surevan lohduttaminen on vielä asia erikseen. Useinhan kuulee näitä juttuja, kuinka suuren menetyksen kokenut on jäänyt aivan yksin, koska kukaan ei ole uskaltanut sanoa mitään, ja kuvittelevat että sureva haluaa tilaa ja olla yksin.
Mieheni isä kuoli 1,5 vuotta sitten täysin yllättäen. Mä olen edelleen aivan lukossa asian kanssa. Alussa mies puhui siitä paljon ja toki kuuntelin, mutta saatoin vaikuttaa siltä etten osaa "sanoa juuta enkä jaata". Ei mulla ole sanoja, asia on niin pohjattoman surullinen. Mun tuki on enemmän siinä normaalin arjen jatkamisessa, se on kuitenkin pakollista. Mä todella myötäelän miehen surussa vaikka en osaa puhua siitä. "On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä".
Siis yritit sanoa vai sanoit ja mitä sanoit ja miten mies sanomaasi reagoi? Ikävää, jos olet toivonut löytäneesi ajatustenlukijan. Mies on ehkä tukenut sinua sillä tavalla, jonka hän osaa, mutta se tapa on eri kuin sinun ajatuksesi asiasta. Lisäksi mies ei välttämättä ole edes tajunnut avuntarvettasi.
Olen itse menettänyt vaikeasti vanhempani eikä mies osannut tukea, joten tiedän asiasta jotain. Enkä olisi itsekään osannut tukea ketään muuta, koska jokainen kokee tavallaan enkä muutenkaan olisi osannut kuvitella etukäteen, miltä asiat minusta tuntuivat.
Osanottoni menetyksestäsi, se on rankkaa. Älä nyt sen vuoksi heivaa elämästäsi toista rakasta ihmistä.
En jaksa lukea.