Lue keskustelun säännöt.
Mies ei osannut tukea minua - onko typerä syy erota?
09.05.2018 |
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Meillä sujui ihan hyvin ja mukavan tasaisesti parisuhteessamme niin kauan, kunnes menetin perheenjäseneni yllättäen viime syksynä ja olisin kaivannut tukea asiaan. En kuitenkaan koe, että olisin sitä oikeastaan saanut, vaan minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua eikä mielestäni edes suuremmin yrittänyt. Mitään pahaa hän ei suoranaisesti sanonut eikä tehnyt asiaan liittyen, ja ymmärsi kyllä sen, jos en jaksanut ajoittain oikein huolehtia osuuttani esim. kotitöistä. Tai en tiedä kuinka hyvin ymmärsi sen mielessään, mutta ainakaan ei koskaan siitä mitään sanonut, vaan hoiti ne vaan itse mukisematta. Ihmisiä on varmasti erilaisia, mutta itse olen sellainen, jolle murheista ja huolista puhuminen on erittäin tärkeää ja se merkittävin tapa niitä käsitellä. Koen, että se tässä tapauksessa onnistui vain parin läheisen ystäväni kanssa, jotka täysin oma-aloitteisesti tekivät selväksi haluavansa tukea ja olevansa valmiita kuuntelemaan minua aina, vaikka keskellä yötä. Lisäksi he oma-aloitteisesti huomioivat minua syksyn ja talven mittaan sellaisilla suhteellisen pienillä, mutta mieltä lämmittävillä eleillä ja patistelivat minua välillä kanssaan esimerkiksi lenkille, kun en itse meinannut saada aikaiseksi. Mies ei mitään vastaavaa tehnyt eikä keskustelu asiasta hänen kanssaan oikein sujunut, joten aika nopeasti näistä kahdesta ystävästäni tuli ne ihmiset, joiden puoleen aloin kääntymään automaattisesti enkä enää edes yrittänyt tukeutua mieheeni. Olisin kuitenkin toivonut, että nimenomaan hän olisi ollut se suurin tukijani, sillä mielestäni parisuhteessa se pitäisi olla niin. Vaikka arvostan suunnattomasti ystäviäni ja heidän tukeaan, silti harmitti joutua aina soittamaan heille ja itkemään puhelimessa tai pyytämään tapaamaan minua sen sijaan, että olisin voinut mennä oman mieheni kainaloon ja avautua hänelle.
Yritin miehelle silloin viime vuoden puolella tästä asiasta pari kertaa jotakin mainita, mutta hän ei siihen sanonut pahemmin juuta eikä jaata. Nyt olen jo päässyt pahimman järkytyksen ja ahdistuksen yli mitä perheenjäseneni kuolema aiheutti, vaikka edelleen ikävä on kova ja välillä iskee sellainen voimakas paha olo. Silti edelleen minua vaivaa se miten asiat menivät mieheni kanssa. Elämässä kuitenkin väistämättä tulee vastoinkäymisiä vastaan vielä uudelleenkin ja minulle yksi hyvän parisuhteen merkki olisi kyllä se, että se kumppani on silloin tukena ja turvana. Tämän vuoksi myös ero on pyörinyt mielessä ja on mietityttänyt, onko tämä suhde nyt kuitenkaan sitten sitä mitä haluan ja "riittävän hyvä". Toisaalta taas ajatus erostakin tuntuu pahalta, koska rakastan miestäni ja tiedän, että hänkin minua. Ja kuten alussa tuli ilmi, parisuhteessamme on tätä asiaa lukuun ottamatta kaikki ok ja on aina ollutkin. Miehessäkään ei muuta vikaa ole, vaan hän on kiltti, rehellinen, kunnollinen, fiksu ja hauska ihminen, joka ei koskaan ole tahallaan satuttanut minua millään tavalla. Kuitenkin se, että parisuhteemme on ollut niin tasaisen hyvä ja kummankaan elämässä ei aiemmin sen aikana tapahtunut mitään radikaalia on mahdollistanut sen, etten ole tiennyt aikaisemmin tätä puolta miehestäni vaan luulin, että hän todellakin osaisi tukea minua ja keskustella myös tuon kaltaisista asioista kanssani.
Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Sitä pelkäsinkin, tapani mukaan kirjoitin taas liian pitkästi. Lyhyt tiivistelmä: Perheenjäseneni kuoli viime syksynä yllättäen -> mieheni ei osannut tukea minua oikein millään tavalla -> jouduin tukeutumaan kahteen läheiseen ystävääni -> vaikka voin jo paremmin niin tuo asia on jäänyt vaivaamaan minua, koska vastoinkäymisiä tulee varmasti jatkossakin ja koska mielestäni parisuhteessa olisi tärkeää, että se toinen nimenomaan on se sinun tukesi ja turvasi eivätkä ystävät, vaikka toki heidänkin tuelleen on silti paikkansa. Suhdetta takana noin 4 vuotta, muuten suhteessamme kaikki ok, aina ollutkin. Mieskin tuota lukuun ottamatta hyvä mies, ei muita vikoja siis. Nyt mietin olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Ap
Mies ei ole isäsi tai äitisi. Oletko lapsi? Jotkut meistä selviytyvät ilman ainaista tukea. Sinulla löytyi kavereita tueksi. Eikä sitä paitsi se että on parisuhteessa, tee miehestä hetkessä tukemisen ammattilaista. Eivät kaikki osaa, vaan heitä tarvitsee opettaa. Eli sanoa, että kulta haluaisin että tekisit näin ja näin. Sinä taas olet huono puoliso kun olet jokaisen pikku asian vuoksi haluamassa eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, pohdi sekin vaihtoehto, että et ole osannut käsitellä suruasi, vaan olet löytänyt selviytymiskeinoksi sen, että kanavoit surusi vihan tunteiksi miestä kohtaan.
Nyt tuli aika paksua juttua. Kyllä puolisolta saa kriisissä kaivata tukea ja olla vihainen siitä, ellei tukea saa.
Tottakai. Ap on kertonutkin että mies on tukenut häntä omalka tavallaan mutta se ei ole ollut ap:lle riittävästi vaan hän kaivannut enemmän keskustelua.
Olen sitä mieltä ettei ole paksua juttua. Ap on kuin lapsi tunteissaan ja on ihan varmasti sitä tyyppiä kun oksentaa pahan olonsa miehensä päälle. Eli kun asiat ei mene hyvin niin syyttää miestä ja kiukuttelee hänelle. Kasvaisi aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ja miehelläni oli 2-vuotta seurustelua takana, kun minulle tuli keskenmeno. Tämä oli minulle tosi raskas kokemus, ja käsittelin sitä tapani mukaan todella paljon puhumalla ja itsekseni miettimällä. Mies ei oikein osannut tukea, sanoi vain, että kokemus on varmasti minulle raskaampi eikä hän miehenä (eli ulkopuolisena?) siitä niin kärsi.
Tästä seurasi sitten 3 vuotta turhaa yrittämistä, jonka aikana molemmat tutkittiin ja todettiin, että näkyvää syytä lapsettomuudelle ei ole. Minä käsittelin lapsettomuutta tosi paljon ja juttelin asiasta miehellekin, vaikka hän ei omien sanojensa mukaan ollut asiasta huolissaan ja lapsia varmasti vielä tulisi, jne.
Itse olisin keskenmenon ja lapsettomuuden aikana kaivannut tukea ja keskustelua miehen puolelta, mutta hän molemmissa tapauksissa ohitti asiat olan kohautuksella. Nyt keväällä, reilun viiden vuoden jälkeen, mies halusi ylättäen erota. Syitä löytyi lukuisia: hän ei osaa puhua minulle, minä olen hänen elämän suurin rakkaus ja hän pelkää sitä, rakkaus on loppunut, rakkaus ei ole loppunut, mutta uusi ihastus on tullut kuvioihin, uusi ihastus onkin elämänrakkaus, ei halua pitää minua varalla, jne.jne. Siinä vaiheessa, kun mies ilmoitti eron syyksi sen, että keskenmeno ja lapsettomuus olivat ns. minusta johtuvaa, pistin välit täysin poikki.
Ja kaiken tämän sepustuksen tarkoituksena on sanoa, että kommunikointi ja toisen tukeminen parisuhteessa on todellakin tärkeitä. Jos sinusta tuntuu, että et saa suhteessasi tukea tarpeeksi, niin lähde, vaikka mies olisi muuten kuinka täydellinen! Mutta päätöksiä ei kuitenkaan kannata tehdä suuren tunnekuohun vallassa. Surun mentyä ohitse, ota asia miehesi kanssa puheeksi ja kuuntele syyt. Jos ohittaa surusi ja saamasi tuen vähäisyyden olan kohautuksella kuten minun mieheni teki, niin siinä vaiheessa kannattaa jo harkita onko mies jatkamisen arvoinen.
Nyt yleistät oman kokemuksesi. Ei kaikkien miehet petä vaikka kommunikointi olisi surkeaa. Yleensä syynä että seksi on surkeaa. Ja jotkut pettävät vaikka kaikki menisi upeasti ja aina puhuttu paljon jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, pohdi sekin vaihtoehto, että et ole osannut käsitellä suruasi, vaan olet löytänyt selviytymiskeinoksi sen, että kanavoit surusi vihan tunteiksi miestä kohtaan.
Nyt tuli aika paksua juttua. Kyllä puolisolta saa kriisissä kaivata tukea ja olla vihainen siitä, ellei tukea saa.
Tottakai. Ap on kertonutkin että mies on tukenut häntä omalka tavallaan mutta se ei ole ollut ap:lle riittävästi vaan hän kaivannut enemmän keskustelua.
Ja tyytymättömyydestä seuraa se, että ap alkaa ajatella surunsa olevan miehen syytä tai miehen aiheuttamaa, sillä hän kokee, että olisi päässyt surusta eroon jos mies olisi tukenut häntä riittävästi. Tällä tavoin surusta syntyy viha miestä kohtaan. Ero voi olla keino paeta surua.
Onko asia loppujen lopuksi kuitenkaan nyt niin valtava? Siis se, että mies ei osannut olla sellainen kuin ap olisi halunnut silloin miehen olevan. Ap sai ystäviltään sen mitä tarvitsi, hän sai surra rauhassa ja aikaa käsitellä asia omalla tavallaan. Mies hoiti silloin kotityöt hiljaisesti ja oli paikalla.
Tuntuu, että ap on nyt jäänyt kiinni täysin sivuseikkoihin ja kun ei muutakaan keksi, niin sitten hän alkoi tekemään kärpäsestä härkästä, syyttelemään ja vertaamaan miestä pitkävihaisesti muihin. Nyt hän oikein lyö löylyä lisää, rypee itsesäälissä ja haukkuu miestä kovin sanoin selän takana. Suru oli varmasti valtava, sitä ei mieskään kiistänyt, mutta elämä jatkuu ja jos ap osaisi nyt jutella miehen kanssa syyttelemättä, niin molemmilla olisi vastaavaan tulevaan tilanteeseen ehkä paremmat avaimet käytössään.
Jos tilanne on kuitenkin ap:n mielestä ylitsepääsemätön, niin ei siinä muu auta kuin erota. Tosin silloin ap:n kannattaisi miettiä omaa osuuttaankin ja tapaansa reagoida vastoinkäymisissä yleensäkin. Kannattaa myös miettiä paraneeko elämä, jos suhteen poikki pistää. Tuntuu, että ap on aivan yhtä huono ihmissuhdetaidoissaan kuin mistä miestä nyt ruoskii. Ap:lla on vain toisenlaiset ongelmat kuin miehellä ja yllätys yllätys, hän on jopa hyvin jukuripäinen siitä, että vain hän on nyt oikeassa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Sitä pelkäsinkin, tapani mukaan kirjoitin taas liian pitkästi. Lyhyt tiivistelmä: Perheenjäseneni kuoli viime syksynä yllättäen -> mieheni ei osannut tukea minua oikein millään tavalla -> jouduin tukeutumaan kahteen läheiseen ystävääni -> vaikka voin jo paremmin niin tuo asia on jäänyt vaivaamaan minua, koska vastoinkäymisiä tulee varmasti jatkossakin ja koska mielestäni parisuhteessa olisi tärkeää, että se toinen nimenomaan on se sinun tukesi ja turvasi eivätkä ystävät, vaikka toki heidänkin tuelleen on silti paikkansa. Suhdetta takana noin 4 vuotta, muuten suhteessamme kaikki ok, aina ollutkin. Mieskin tuota lukuun ottamatta hyvä mies, ei muita vikoja siis. Nyt mietin olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Ap
Se riippuu siitä haluatko tukea elämäsi kriiseihin jatkossa vai et. Jos haluat niin parempi vaihtaa miestä.
Keskustelu on kiertänyt kehää jo jonkin aikaa, mutta jos nyt liityn kuoroon: minusta ap:n miehen käyttäytyminen VOI olla merkki siitä, että hänellä on kypsymätön ja itsekäs luonne.
Tai sitten ei. Mun miehen tunne-elämä tai ehkäpä sen ilmaisu on jotenkin kehittymätöntä. Hän on surkea lohduttamaan. Usein kun kerron jostain minua vaivaavasta tilanteesta, niin hän on vain hiljaa. Jos kerron (itkien) että minulla on paha mieli jostain, hän on ensin hiljaa ja vaihtaa sitten puheenaihetta. Hänellä on myös vaikeuksia osoittaa fyysisesti hellyyttä, paitsi lapsille. Voisin kuvitella hänen käyttäytyvän samoin kuin ap:n mies vastaavassa tilanteessa.
MUTTA hän ajattelee aina arjessa minun parastani (tai no lasten ja minun), järjestää asiat niin, että pääsen omiin menoihini, huomaa herkästi jos olen väsynyt tai kireä ja järjestää minulle omaa aikaa, antaa minun nukkua kun olen väsynyt ja on yleisesti erittäin epäitsekäs ja vastuuntuntoinen. Hoitaa lapset ja kodin 50-50 itsestäänselvyytenä. Eli hänen kohdallaan on kyse vaan jonkinlaisesta tunteiden ilmaisun ja niistä puhumisen vaikeudesta, joka ei ole merkki luonteen ongelmista, ainakaan sellaisista, jotka aiheuttaisivat kärsimystä läheisille. Olemme myös menneet läpi isoista vastoinkäymisistä, ja hän käyttäytyi upeasti ja vastuuntuntoisesti niiden aikana. Ap, miehesi ei siis välttämättä ole huono ihminen tuon käytöksen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus rakkaus ei riitä. Itse olen myös suhteessa. Useasti tuntuu ettei miestä edes kiinnosta mitä teen ja mitä kuuluu, murheistani puhumattakaan, vaikka useasti sanoo että vika on vaa mussa.. En ole täydellinen, mutta ei hänkään. Ero pyörinyt pakotienä, mutta molemmat kuitenkin rakastaa toisiaan. Joskus rakkaus ei vain riitä.
Rakkaudessa kumppanin kuuluisi olla se, jolle on helppo puhua, hän ymmärtää. Kun perheen jäsen kuolee se on kova paikka, mutta mies olisi silloin voinut ottaa sinut vain kainaloon ja silitellä..
Ap on itse itsekäs ja vaikea luonne. Feikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi suomalaiset miehet ovat näin juntteja ja kylmiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun mieheni jätti minut 20 vuoden jälkeen, koska minulla alkoi pahat vaihdevuosivaivat. Yritin niitä salata n. 1 5 vuotta, koska jotenkin vaan tiesin, että mies ei niitä ymmärtäisi/jaksaisi. Jatkuvat kuukautiset, hikoilu ym. oli hänelle liikaa. Ja kävin kaikissa testeissä ja syön hormoneja, mutta ei ne apua ole tuoneet, kuin hetkittäin.
Vierailija kirjoitti:
Minun mieheni jätti minut 20 vuoden jälkeen, koska minulla alkoi pahat vaihdevuosivaivat. Yritin niitä salata n. 1 5 vuotta, koska jotenkin vaan tiesin, että mies ei niitä ymmärtäisi/jaksaisi. Jatkuvat kuukautiset, hikoilu ym. oli hänelle liikaa. Ja kävin kaikissa testeissä ja syön hormoneja, mutta ei ne apua ole tuoneet, kuin hetkittäin.
Hän kesti n. 6 kuukautta sen jälkeen, kun kerroin, että vaihdevuodet minua vaivaa. . Häpesi silmät päästään, kun minulta putosi tampooni taskusta kauppareissulla, koska olin kokoajan varautunut vuotoon. Hikoilun hän katsoi huonokuntoisen ja vanhan ihmisen vaivaksi ja oli siitä todella häpeissään ja haukkui laiskaksi. Nalkutti kokoajan, että olin itse aiheuttanut kaikki vaivani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoiko hän että ottaa osaa?
Ja kerroit että hän ei käynyt kanssasi keskusteluja. Aloititko sinä nämä keskustelut ja mies ei suostunut keskustelemaan? Vai odotitko että hän aloittaa keskustelun ja nyt olet suuttunut
Minusta vaikuttaa siltä, että kaipaat terapeuttia etkä miestä. Minusta olisi ollut raskasta olla myös ystäväsi, jos sulle pitää kriisissä olla 24h terapeutti. Ei kaikkea tarvitse kaataa lähimpien niskaan.
Ihmiset ottaa osaa ja tukee eri tavoin. Se on aika harva mies, joka osaa tukea surevaa puhumalla loputtomiin, mutta moni osaa ottaa haltuun enemmän käytännön asioita silloin. Ap:n kannattaa mennä johonkin sururyhmään.
Ei ap:n mies ole mitään pahaa tarkoittanut eikä ole varmastikaan ollut tarkoitusta vähätellä asiaa.
Useimmat miehet eivät jää märehtimään tuollaisia asioita, vaan elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Miehenä en jaksa ymmärtää mitä tuossa miehen olisi pitänyt tehdä?
Ja kyllä, olisi HARVINAISEN typerä syy erota, jos kaikki muu on erinomaisen hyvin.
Tottakai. Ap on kertonutkin että mies on tukenut häntä omalka tavallaan mutta se ei ole ollut ap:lle riittävästi vaan hän kaivannut enemmän keskustelua.