Lue keskustelun säännöt.
Mies ei osannut tukea minua - onko typerä syy erota?
09.05.2018 |
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Meillä sujui ihan hyvin ja mukavan tasaisesti parisuhteessamme niin kauan, kunnes menetin perheenjäseneni yllättäen viime syksynä ja olisin kaivannut tukea asiaan. En kuitenkaan koe, että olisin sitä oikeastaan saanut, vaan minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua eikä mielestäni edes suuremmin yrittänyt. Mitään pahaa hän ei suoranaisesti sanonut eikä tehnyt asiaan liittyen, ja ymmärsi kyllä sen, jos en jaksanut ajoittain oikein huolehtia osuuttani esim. kotitöistä. Tai en tiedä kuinka hyvin ymmärsi sen mielessään, mutta ainakaan ei koskaan siitä mitään sanonut, vaan hoiti ne vaan itse mukisematta. Ihmisiä on varmasti erilaisia, mutta itse olen sellainen, jolle murheista ja huolista puhuminen on erittäin tärkeää ja se merkittävin tapa niitä käsitellä. Koen, että se tässä tapauksessa onnistui vain parin läheisen ystäväni kanssa, jotka täysin oma-aloitteisesti tekivät selväksi haluavansa tukea ja olevansa valmiita kuuntelemaan minua aina, vaikka keskellä yötä. Lisäksi he oma-aloitteisesti huomioivat minua syksyn ja talven mittaan sellaisilla suhteellisen pienillä, mutta mieltä lämmittävillä eleillä ja patistelivat minua välillä kanssaan esimerkiksi lenkille, kun en itse meinannut saada aikaiseksi. Mies ei mitään vastaavaa tehnyt eikä keskustelu asiasta hänen kanssaan oikein sujunut, joten aika nopeasti näistä kahdesta ystävästäni tuli ne ihmiset, joiden puoleen aloin kääntymään automaattisesti enkä enää edes yrittänyt tukeutua mieheeni. Olisin kuitenkin toivonut, että nimenomaan hän olisi ollut se suurin tukijani, sillä mielestäni parisuhteessa se pitäisi olla niin. Vaikka arvostan suunnattomasti ystäviäni ja heidän tukeaan, silti harmitti joutua aina soittamaan heille ja itkemään puhelimessa tai pyytämään tapaamaan minua sen sijaan, että olisin voinut mennä oman mieheni kainaloon ja avautua hänelle.
Yritin miehelle silloin viime vuoden puolella tästä asiasta pari kertaa jotakin mainita, mutta hän ei siihen sanonut pahemmin juuta eikä jaata. Nyt olen jo päässyt pahimman järkytyksen ja ahdistuksen yli mitä perheenjäseneni kuolema aiheutti, vaikka edelleen ikävä on kova ja välillä iskee sellainen voimakas paha olo. Silti edelleen minua vaivaa se miten asiat menivät mieheni kanssa. Elämässä kuitenkin väistämättä tulee vastoinkäymisiä vastaan vielä uudelleenkin ja minulle yksi hyvän parisuhteen merkki olisi kyllä se, että se kumppani on silloin tukena ja turvana. Tämän vuoksi myös ero on pyörinyt mielessä ja on mietityttänyt, onko tämä suhde nyt kuitenkaan sitten sitä mitä haluan ja "riittävän hyvä". Toisaalta taas ajatus erostakin tuntuu pahalta, koska rakastan miestäni ja tiedän, että hänkin minua. Ja kuten alussa tuli ilmi, parisuhteessamme on tätä asiaa lukuun ottamatta kaikki ok ja on aina ollutkin. Miehessäkään ei muuta vikaa ole, vaan hän on kiltti, rehellinen, kunnollinen, fiksu ja hauska ihminen, joka ei koskaan ole tahallaan satuttanut minua millään tavalla. Kuitenkin se, että parisuhteemme on ollut niin tasaisen hyvä ja kummankaan elämässä ei aiemmin sen aikana tapahtunut mitään radikaalia on mahdollistanut sen, etten ole tiennyt aikaisemmin tätä puolta miehestäni vaan luulin, että hän todellakin osaisi tukea minua ja keskustella myös tuon kaltaisista asioista kanssani.
Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Sitä pelkäsinkin, tapani mukaan kirjoitin taas liian pitkästi. Lyhyt tiivistelmä: Perheenjäseneni kuoli viime syksynä yllättäen -> mieheni ei osannut tukea minua oikein millään tavalla -> jouduin tukeutumaan kahteen läheiseen ystävääni -> vaikka voin jo paremmin niin tuo asia on jäänyt vaivaamaan minua, koska vastoinkäymisiä tulee varmasti jatkossakin ja koska mielestäni parisuhteessa olisi tärkeää, että se toinen nimenomaan on se sinun tukesi ja turvasi eivätkä ystävät, vaikka toki heidänkin tuelleen on silti paikkansa. Suhdetta takana noin 4 vuotta, muuten suhteessamme kaikki ok, aina ollutkin. Mieskin tuota lukuun ottamatta hyvä mies, ei muita vikoja siis. Nyt mietin olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Ap
Varmaankin riippuu siitä sanoitko miehelle selvästi mitä tarvitset ja hän siitä huolimatta ei sitä pystynyt sinulle antamaan. Ja halusitko tosiaan sitä mitä pyysit, jos pyysit. On myös eri asia se että ei osaa tukea ja ei halua. Ehkä voisitte yhdessä kasvaa ja suhteenne syvetä niin, että voitte paremmin toteuttaa toistenne toiveita ja tarpeita. Eipä tuohon muuta kukaan ulkopuolinen pysty sanomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On painavat perusteet erottaa skeidakasasi. Phyyit!!!
Mun mielestä kuulostaa enemmän siltä, että ap:n mies ei kestä epätäydellisyyttä eli tässä tapauksessa surua.
Ehkä hän on kypsymätön sen suhteen tai sitten vaan jotenkin itsekeskeinen. Olen varma, jos ap:n mies olisi se sureva/kärsivä osapuoli, niin hän odottaisi ymmärrystä, vaikkei itse osaakaan.
Sano sille tänään: YOU ARE FIRED!! Et saa ikinä enää töitä tästä kaupungista!
Lopuksi somepäivitys, että erotit miehen ystävinä.
Pariterapia ois ihan paras juttu tossa tilanteessa. Miehellä saattaa olla ihan omat syynsä, miksi käyttäytyi kuten käyttäytyi. Saattaa silti rakastaa, tarvita ja kunnioittaa sinua. Huomioi nuo sanat ”saattaa”. Kaikille ei ole helppoa ilmaista tunteitaan, saatikka kohdata ja jakaa toisen surua ja tuskaa. Voivat tuntua halvaannuttavilta. Siihen voi olla monta syytä. Sitä herkemmin saattaa myös pelätä sanovansa tai tekevänsä jotakin väärin, joten lamaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja ajatuksia oli myös itselläni, kun koin keskenmenon. Vaikka raskaus oli vasta ihan alussa, niin minulle se oli meidän tuleva vauva. Ja tämä oli ns. viimeinen mahdollisuus saada vauva. Mieheni ei tukenut minua millään tavalla vaikka näki, että surin asiaa tosi paljon. Itkeskelin ja olin allapäin. Meni kaksi kuukautta, että hän ei edes koskenut minuun!!! Ei millään tavalla! Vaikka olisin kaivannut halausta, silitystä, mitä tahansa hellyyttä tai huomion osoitusta. Olemme yhdessä edelleen, mutta tämä asia vaivaa minua edelleen silloin tällöin. Onko mieheni täysin tunteeton, vai menikö hän vaan lukkoon ja ei osannut sanoa mitään? En tiedä...
Joillekin kuolema on niin vaikea asia käsitellä, että ei oikein osata sanoa mitään. Tai ei uskalleta, ettei sanoisi vaan mitään väärää.
Vaikea sanoa kuvauksesi perusteella minkätyyppistä tukea olit vailla.
Pääsääntöisesti puoliso ei ole terapeutti. Kuunteleminen ja myötätunnon osoittaminen kuuluvat terveeseen parisuhteeseen, mutta jossakin kohtaa tulee siinäkin raja vastaan, ja yleensä se raja kulkee siinä missä alkaa terapeutin tehtäväkenttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No moni mies ja nainen häipyy kun toiselle osapuolelle tulee isompia kriisejä, tai valittavat ja vähättelevät, siihen nähden mies siis tuki kun ei tehnyt kumpaakaan.
Kolmekymppinen mies, joka ei vielä itse ole kokenut läheisen kuolemaa = suuri todennäköisyys, ettei todellakaan tiennyt, mitä sinä olisit toivonut. Plus moni vanhempikin mies JA nainen jäätyy surevan läsnäolessa, kun ei yksinkertaisesti ole käsitystä miten sureva ihminen kohdataan.
Sinuna ottaisin aiheen puheeksi sillä tavalla tosissani, että veisin keskustelutilannetta eteenpäin huolimatta siitä, että mies ei siihen heti ryhdy vastaamaan. Näin siksi, että asia on sekä sinulle että myöhemmin myös hänelle tärkeä. Mieti etukäteen, miten kerrot toiveesi jatkoa ajatellen ja miksi odotat tukea nimenomaan häneltä.
Sellainenkin voi miestäsi helpottaa, kun kuvailet millainen surusi oli syksyllä ja miten se on tähän mennessä muuttunut. Sanot, että voit puhua kuolemasta, mutta että jos herkistyt niin miehen ei tarvitse sitä pelästyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en osannut tukea puolisoani surussa, kun hän menetti lapsensa. Yritin kyllä, mutta en osannut. Hän ei halunnut puhua, eikä hän mielestään tarvinnut ammattiapua. Tilanne kärjistyi niin, että erosimme.
Ei ole helppoa olla auttajan roolissakaan, aina kun apu ei kelpaa, tai se on vääränlaista tai väärin ajoitettua. Äänensävy voi olla väärä, tyyli voi olla väärä. Auttajakin voi surra eri tasoilla.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kuulostaa enemmän siltä, että ap:n mies ei kestä epätäydellisyyttä eli tässä tapauksessa surua.
Ehkä hän on kypsymätön sen suhteen tai sitten vaan jotenkin itsekeskeinen. Olen varma, jos ap:n mies olisi se sureva/kärsivä osapuoli, niin hän odottaisi ymmärrystä, vaikkei itse osaakaan.
Tuskin menisi noin. Mun veikkaus on, että jos ap:n miehellä olisi joku paha vastoinkäyminen, niin ap herkkänä ihmisenä olisi täysin kykenemätön olemaan tukena. Nyt sitä voi sanoa mitä tahansa, mutta tosipaikan tullen ihmiset menevät pitkälti vaistojen varassa eikä siinä järki auta paljoa. Just erimerkiksi lapsen menetys on sellainen tapahtuma, josta kukaan ei etukäteen tiedä, miten siinä tilanteessa osaa toimia ja olla toisen tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole typerä syy erota vaan erittäin hyvä syy erota.
Itse en suhteeni alkuaikoina (eli ennen avioliittoa ja lapsia) tajunnut ottaa tosissani noita varoitusmerkkejä, vaan uskoin, että mies oppii tukemaan ja lohduttamaan kunhan häntä opetan. No, eipä ole oppinut ja olemme jo todella syvällä suossa, itse olen traumatisoitunut jatkuvasta hylätyksi tulemisen kokemuksesta ja kaikki kunnioitus ja arvostus miestä kohtaan on mennyt. Eron paikka, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Tsemppiä.
Minulle tuo olisi syy päättää suhde. Mutta ihmiset ovat erilaisia. Mieti itse mitä asioita parisuhteelta eniten kaipaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksoin just ja just lukea. Meinasin ensin sanoa, että josko mies ei vaan osanut tai uskaltanut. Itselleni omaisen lohduttaminen menetyksen surussa on rankkaa, mitä siinä oikein sanoisi? Meinasin kysyä oletko jutellut miehesi kanssa, mutta kirjoitit että olet. Tuo o n huollestuttavaa, että silti mies ei edes yrittänyt tai edes selittänyt. Minunkin mies on huono tukemisessa, mutta sentään jotain responssia saan jos asiasta mainitsen.
Ap, pohdi sekin vaihtoehto, että et ole osannut käsitellä suruasi, vaan olet löytänyt selviytymiskeinoksi sen, että kanavoit surusi vihan tunteiksi miestä kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä en osannut tukea puolisoani surussa, kun hän menetti lapsensa. Yritin kyllä, mutta en osannut. Hän ei halunnut puhua, eikä hän mielestään tarvinnut ammattiapua. Tilanne kärjistyi niin, että erosimme.
Ei ole helppoa olla auttajan roolissakaan, aina kun apu ei kelpaa, tai se on vääränlaista tai väärin ajoitettua. Äänensävy voi olla väärä, tyyli voi olla väärä. Auttajakin voi surra eri tasoilla.
Olen ollut nykyisessä parisuhteessani parikymmentä vuotta ja kummallekaan ei ole eteen tullut suurta surua, mutta auttajan rooli minulla on on ollut silloin kun mieheni oli masentunut. Koska en tunnistanut tilannetta, niin se pamahti niskaan yhtäkkiä. Meillä oli kolme alle kouluikäistä lasta, omakotitalo ja olin lasten kanssa kotona, kun mies tuli kesken päivän kotiin. Mies asian vähäsanaisesti kertoi, sulkeutui ovien taakse ja ei puhunut päiviin mitään.
En ollut nähnyt häntä ikinä sellaisena ja silloin olimme olleet yhdessä kuitenkin jo kymmenisen vuotta. Yritin hieman puhua, mutta sitä ei otettu vastaan, yritin muutaman kerran kysellä, mutta vastauksia ei tullut, yritin halata, mutta minut työnnettiin pois ja ovi meni välillä lukkoon. Niinpä jatkoin arkea ja tein kaiken mitä piti niin lasten kanssa kuin talon töissäkin. Yritin siinä välissäkin hieman puhua, halata ja olla läsnä, mutta aika huonoin tuloksin, lähinnä sain vain kuulla kuinka lapset pitää olla hiljempaa.
Näin meni useampikin viikko. Omasta mielestäni en osannut tehdä miehen auttamiseksi mitään, lähinnä tilanne alkoi vaan ketuttamaan rankasti, mutta en sitä näyttänyt kenellekään. Olin sisäisesti myös todella kauhuissani tilanteesta, sillä eihän siitä kukaan pystynyt sanomaan mitä oli tulossa. Jälkeen päin kuulin, että olematon apuni oli ollut juuri sitä mikä oli ollut parasta silloin, eli arjen sujuminen ja läsnäolo.
Jokaisen tulee toimia siis juuri niin kuin parhaaksi katsoo tällaisissa asioissa. Ainakaan minulla ei olisi ikinä onnistunut mikään ylenmääräinen hössötys ja mukana "sureminen", se olisi ollut valheellista minua. Niinpä pyöritin arjen ja mies sai rauhassa parantua. Siinä menikin useampi kuukausi ja tilanne on toistunut senkin jälkeen, mutta nyt kaikki on toivottavasti paremmin. Yhdessä olemme vieläkin ja emme ole kumpikaan sen fiksumpia tässä asiassa, mutta paras onkin, että olemme omia itsejämme tuli mitä tuli. Itseään voi muuttaa, mutta toista ei.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Ei pidä kommentoida jos on liian laiska lukeakseen aloituksen tai keskittyminen ei riitä mihinkään whatsapp-viestiä pitempään tekstiin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, pohdi sekin vaihtoehto, että et ole osannut käsitellä suruasi, vaan olet löytänyt selviytymiskeinoksi sen, että kanavoit surusi vihan tunteiksi miestä kohtaan.
Nyt tuli aika paksua juttua. Kyllä puolisolta saa kriisissä kaivata tukea ja olla vihainen siitä, ellei tukea saa.
Mulla ja miehelläni oli 2-vuotta seurustelua takana, kun minulle tuli keskenmeno. Tämä oli minulle tosi raskas kokemus, ja käsittelin sitä tapani mukaan todella paljon puhumalla ja itsekseni miettimällä. Mies ei oikein osannut tukea, sanoi vain, että kokemus on varmasti minulle raskaampi eikä hän miehenä (eli ulkopuolisena?) siitä niin kärsi.
Tästä seurasi sitten 3 vuotta turhaa yrittämistä, jonka aikana molemmat tutkittiin ja todettiin, että näkyvää syytä lapsettomuudelle ei ole. Minä käsittelin lapsettomuutta tosi paljon ja juttelin asiasta miehellekin, vaikka hän ei omien sanojensa mukaan ollut asiasta huolissaan ja lapsia varmasti vielä tulisi, jne.
Itse olisin keskenmenon ja lapsettomuuden aikana kaivannut tukea ja keskustelua miehen puolelta, mutta hän molemmissa tapauksissa ohitti asiat olan kohautuksella. Nyt keväällä, reilun viiden vuoden jälkeen, mies halusi ylättäen erota. Syitä löytyi lukuisia: hän ei osaa puhua minulle, minä olen hänen elämän suurin rakkaus ja hän pelkää sitä, rakkaus on loppunut, rakkaus ei ole loppunut, mutta uusi ihastus on tullut kuvioihin, uusi ihastus onkin elämänrakkaus, ei halua pitää minua varalla, jne.jne. Siinä vaiheessa, kun mies ilmoitti eron syyksi sen, että keskenmeno ja lapsettomuus olivat ns. minusta johtuvaa, pistin välit täysin poikki.
Ja kaiken tämän sepustuksen tarkoituksena on sanoa, että kommunikointi ja toisen tukeminen parisuhteessa on todellakin tärkeitä. Jos sinusta tuntuu, että et saa suhteessasi tukea tarpeeksi, niin lähde, vaikka mies olisi muuten kuinka täydellinen! Mutta päätöksiä ei kuitenkaan kannata tehdä suuren tunnekuohun vallassa. Surun mentyä ohitse, ota asia miehesi kanssa puheeksi ja kuuntele syyt. Jos ohittaa surusi ja saamasi tuen vähäisyyden olan kohautuksella kuten minun mieheni teki, niin siinä vaiheessa kannattaa jo harkita onko mies jatkamisen arvoinen.
Muista vielä että "jos lähdet sutta karkuun niin karhu tulee vastaan."