Lue keskustelun säännöt.
Mies ei osannut tukea minua - onko typerä syy erota?
09.05.2018 |
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Meillä sujui ihan hyvin ja mukavan tasaisesti parisuhteessamme niin kauan, kunnes menetin perheenjäseneni yllättäen viime syksynä ja olisin kaivannut tukea asiaan. En kuitenkaan koe, että olisin sitä oikeastaan saanut, vaan minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua eikä mielestäni edes suuremmin yrittänyt. Mitään pahaa hän ei suoranaisesti sanonut eikä tehnyt asiaan liittyen, ja ymmärsi kyllä sen, jos en jaksanut ajoittain oikein huolehtia osuuttani esim. kotitöistä. Tai en tiedä kuinka hyvin ymmärsi sen mielessään, mutta ainakaan ei koskaan siitä mitään sanonut, vaan hoiti ne vaan itse mukisematta. Ihmisiä on varmasti erilaisia, mutta itse olen sellainen, jolle murheista ja huolista puhuminen on erittäin tärkeää ja se merkittävin tapa niitä käsitellä. Koen, että se tässä tapauksessa onnistui vain parin läheisen ystäväni kanssa, jotka täysin oma-aloitteisesti tekivät selväksi haluavansa tukea ja olevansa valmiita kuuntelemaan minua aina, vaikka keskellä yötä. Lisäksi he oma-aloitteisesti huomioivat minua syksyn ja talven mittaan sellaisilla suhteellisen pienillä, mutta mieltä lämmittävillä eleillä ja patistelivat minua välillä kanssaan esimerkiksi lenkille, kun en itse meinannut saada aikaiseksi. Mies ei mitään vastaavaa tehnyt eikä keskustelu asiasta hänen kanssaan oikein sujunut, joten aika nopeasti näistä kahdesta ystävästäni tuli ne ihmiset, joiden puoleen aloin kääntymään automaattisesti enkä enää edes yrittänyt tukeutua mieheeni. Olisin kuitenkin toivonut, että nimenomaan hän olisi ollut se suurin tukijani, sillä mielestäni parisuhteessa se pitäisi olla niin. Vaikka arvostan suunnattomasti ystäviäni ja heidän tukeaan, silti harmitti joutua aina soittamaan heille ja itkemään puhelimessa tai pyytämään tapaamaan minua sen sijaan, että olisin voinut mennä oman mieheni kainaloon ja avautua hänelle.
Yritin miehelle silloin viime vuoden puolella tästä asiasta pari kertaa jotakin mainita, mutta hän ei siihen sanonut pahemmin juuta eikä jaata. Nyt olen jo päässyt pahimman järkytyksen ja ahdistuksen yli mitä perheenjäseneni kuolema aiheutti, vaikka edelleen ikävä on kova ja välillä iskee sellainen voimakas paha olo. Silti edelleen minua vaivaa se miten asiat menivät mieheni kanssa. Elämässä kuitenkin väistämättä tulee vastoinkäymisiä vastaan vielä uudelleenkin ja minulle yksi hyvän parisuhteen merkki olisi kyllä se, että se kumppani on silloin tukena ja turvana. Tämän vuoksi myös ero on pyörinyt mielessä ja on mietityttänyt, onko tämä suhde nyt kuitenkaan sitten sitä mitä haluan ja "riittävän hyvä". Toisaalta taas ajatus erostakin tuntuu pahalta, koska rakastan miestäni ja tiedän, että hänkin minua. Ja kuten alussa tuli ilmi, parisuhteessamme on tätä asiaa lukuun ottamatta kaikki ok ja on aina ollutkin. Miehessäkään ei muuta vikaa ole, vaan hän on kiltti, rehellinen, kunnollinen, fiksu ja hauska ihminen, joka ei koskaan ole tahallaan satuttanut minua millään tavalla. Kuitenkin se, että parisuhteemme on ollut niin tasaisen hyvä ja kummankaan elämässä ei aiemmin sen aikana tapahtunut mitään radikaalia on mahdollistanut sen, etten ole tiennyt aikaisemmin tätä puolta miehestäni vaan luulin, että hän todellakin osaisi tukea minua ja keskustella myös tuon kaltaisista asioista kanssani.
Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Kommentit (117)
Ap tekee nyt kärpäsestä härkästä. Menkää parisuhdeleirille tms., jos haluatte oppia paremmiksi puolisoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi siis olisi pitänyt käytännössä tehdä? Jos olette läheisiä ja rakastatte toisianne niin luulisi sen tukemisen tulevan ihan luonnostaan. Kuulostaa aika oudolta jos sanoit asiasta ja hän ei ollut moksiskaan.
Nämä ystäväni keistä puhuin esimerkiksi kysyivät usein oma-aloitteisesti miten voin/pärjään, tekivät pieniä piristäviä eleitä (esim. postiluukusta tipahti yhtenä päivänä lempisuklaatani ja kortti, jossa luki kuinka olen tärkeä yms), kuuntelivat ja halasivat minua kun avauduin heille itkien, patistelivat minua välillä lähtemään esim. lenkille kanssaan etten vain yksin sängyn pohjalla murehtisi yms. Jotain vastaavaa olisin mieheltänikin toivonut ja odottanut. Ja tietenkin paljon fyysistä läheisyyttä. Sen sijaan kuitenkin, että olisin saanut enemmän halauksia, silityksiä ja kainalossa oloa kuin ennen, se väheni selvästi. Mies tuntui jollain tapaa etääntyvän minusta tuona aikana.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?
Vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti. Tuntui myös hieman ottavan etäisyyttä ja välttelevän tilanteita, joissa alkaisin ehkä puhumaan ja/tai itkemään asiasta hänelle. Aika pian sitten lopetin edes "ahdistelemasta" häntä koko aiheella ja aloin tukeutua ystäviini niillä hetkillä, kun tukijaa ja kuuntelijaa tarvitsin.
Ap
Ei sitä parempaa niin vain löydy.
Monet miehet on täysiä mulkvisteja.
Sun mies kuulostaa vain hiukan tunnekylmältä. Tärkeintä on, että hän oli luonasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä miehesi siis olisi pitänyt käytännössä tehdä? Jos olette läheisiä ja rakastatte toisianne niin luulisi sen tukemisen tulevan ihan luonnostaan. Kuulostaa aika oudolta jos sanoit asiasta ja hän ei ollut moksiskaan.
Nämä ystäväni keistä puhuin esimerkiksi kysyivät usein oma-aloitteisesti miten voin/pärjään, tekivät pieniä piristäviä eleitä (esim. postiluukusta tipahti yhtenä päivänä lempisuklaatani ja kortti, jossa luki kuinka olen tärkeä yms), kuuntelivat ja halasivat minua kun avauduin heille itkien, patistelivat minua välillä lähtemään esim. lenkille kanssaan etten vain yksin sängyn pohjalla murehtisi yms. Jotain vastaavaa olisin mieheltänikin toivonut ja odottanut. Ja tietenkin paljon fyysistä läheisyyttä. Sen sijaan kuitenkin, että olisin saanut enemmän halauksia, silityksiä ja kainalossa oloa kuin ennen, se väheni selvästi. Mies tuntui jollain tapaa etääntyvän minusta tuona aikana.
Ap
Johtuikohan siitä, että mies vaistosi tyytymättömyytesi? Olisit mennyt kainaloon ja sanonut, että nyt sinun pitää saada itkeä siinä. Ihan harlekiinikamaa odottaa mieheltä tuollaista. Joltain mieheltä se tulee luonnostaan ja useimmilta ei ja silti ovat hyviä ja rakastavia miehiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulisi että mies tuossa tilanteessa yksinkertaisesti vaan kysyisi miten voisi olla tukena parhaiten, eihän sitä tiedä mitä kukakin haluaa. Toiset haluavat olla yksin ja toiset tarvitsevat seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?Vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti. Tuntui myös hieman ottavan etäisyyttä ja välttelevän tilanteita, joissa alkaisin ehkä puhumaan ja/tai itkemään asiasta hänelle. Aika pian sitten lopetin edes "ahdistelemasta" häntä koko aiheella ja aloin tukeutua ystäviini niillä hetkillä, kun tukijaa ja kuuntelijaa tarvitsin.
Ap
Menkää terapeutille, parisuhdeleirille ym.
Onko miehelläsi traumoja? Onko hän kärsinyt menetyksiä?
Ne olisi kyllä syytä.käsitellä. Voi muuten myöhemmin tulla suuria vaikeuksia suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin miettiä, että oletteko oikeasti läheisiä? Tunnetko, että hän on "sielunkumppanisi"?
Voiko kaikista omista muista murheista, tunteista ja ongelmista puhua vuorovaikutteisesti?
Tuetteko toisianne arkielämässä muuten?Vai perustuuko ihan hyvä suhde arkipäivän sujumiselle ja tekemiselle?
Tämä on juuri se juttu, jota olen itsekin tuon myötä alkanut miettiä ja kyseenalaistaa. Aiemmin ajattelin, että olemme oikeasti läheisiä, mutta enää en ole siitä niin varma. Arkemme on tosiaan sujunut ihan hyvin ja meillä on ollut yhdessä mukavaa ja hauskaa, mutta mitään suuria murheita ja ongelmia ei tosiaan ole aiemmin tarvinnut käsitellä, koska sellaisia ei ole tullut vastaan. Olen tämän myötä vasta havahtunut tajuamaan kuinka vähän muutaman vuoden aikana on loppujen lopuksi tarvinnut keskustella mistään tunteista tai ongelmista, jotka ovat koskeneet jompaakumpaa tai molempia. Syvällisiä keskusteluja on siis kyllä käyty ja niissä olen kokenut mieheni ihan hyväksi keskustelijaksi, mutta ne ovat olleet muista aiheista kuin meihin liittyvistä jutuista ja useinhan kai sellaisista on helpompi puhua kun eivät ole henk.koht. asioita.
Ap
Ei tunteista opi puhumaan jos niistä täytyy opetella puhumaan vasta kun asiat on vaikeita. Kuulostaa kyllä muutenkin hiukan omituiselta että tunteista ei olisi ollut mitään puhuttavaa neljään vuoteen kun ei ole ollut mitään ongelmia. Miten hän on tukenut sinua kun olet väsynyt tai kun olet ollut jostakin asiasta innoissasi, entä miten sinä tuet häntä vastaavissa hyvinkin arkisissa tunteissa?
Negatiivisista tunteista ei juurikaan ole ollut puhuttavaa. Olemme molemmat tasaisia, rauhallisia ihmisiä, joilla ei huonoja päiviä pahemmin ole eivätkä suhteeseemme ole kuuluneet myöskään riidat - pari kertaa vuodessa vähän kinasteltu jostain arkisesta asiasta. Jos jompikumpi on ollut jostakin erityisen innoissaan ja iloinen, toinen on siinä kyllä intoillut mukana ja kannustanut ja tsempannut esim. uuden työn suhteen. Ja miehellä ei myöskään ole ongelmaa osoittaa positiivisia tunteitaan minua kohtaan, usein sanoo rakastavansa tai kehuu minua jollain tavalla. Ongelma näköjään koskee siis vain negatiivisia tunteita ja nimenomaan sellaisia isompia ja vakavampia, väsymyksessä nyt emme ole kumpikaan kokeneet tarpeelliseksi toista hirveästi tukea - korkeintaan tekee toisen puolesta jonkun jutun, ettei toisen tarvitse vaivautua jos on uupunut.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?Vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti. Tuntui myös hieman ottavan etäisyyttä ja välttelevän tilanteita, joissa alkaisin ehkä puhumaan ja/tai itkemään asiasta hänelle. Aika pian sitten lopetin edes "ahdistelemasta" häntä koko aiheella ja aloin tukeutua ystäviini niillä hetkillä, kun tukijaa ja kuuntelijaa tarvitsin.
Ap
Menkää terapeutille, parisuhdeleirille ym.
Onko miehelläsi traumoja? Onko hän kärsinyt menetyksiä?
Ne olisi kyllä syytä.käsitellä. Voi muuten myöhemmin tulla suuria vaikeuksia suhteessa.
Voi myös olla, ettei miehellä ole vielä ehtinyt olla omia menetyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saman kokenut, edelleen naimisissa ihanan miehen kanssa kirjoitti:
Ihmiset kehittyvät kovin eri tahtia. Ilmeisesti miehesi empatiakyky ei ole kovin kehittynyt vielä - voi olla että hän kirii jossain vaiheessa, esim. jos saatte lapsia - se on monille hyville miehille valtava kasvun sykäys. Jos rakastat häntä kovin, ole kärsivällinen - kun hän ei tee mitään pahaakaan, on vain puutteellinen kyky tässä.
Jos 30-v. ei ole aikuinen, niin turha odottaa, että siitä ikinä tulisikaan. Kokemusta on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?Vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti. Tuntui myös hieman ottavan etäisyyttä ja välttelevän tilanteita, joissa alkaisin ehkä puhumaan ja/tai itkemään asiasta hänelle. Aika pian sitten lopetin edes "ahdistelemasta" häntä koko aiheella ja aloin tukeutua ystäviini niillä hetkillä, kun tukijaa ja kuuntelijaa tarvitsin.
Ap
Menkää terapeutille, parisuhdeleirille ym.
Onko miehelläsi traumoja? Onko hän kärsinyt menetyksiä?
Ne olisi kyllä syytä.käsitellä. Voi muuten myöhemmin tulla suuria vaikeuksia suhteessa.Voi myös olla, ettei miehellä ole vielä ehtinyt olla omia menetyksiä.
Lapsena menetti vaarinsa, joka oli ikävä asia tietenkin, mutta ei käsittääkseni kuitenkaan kovin raskas menetys hänelle. Muita menetyksiä ei ole vielä ollut eikä muutenkaan kovin suuria vastoinkäymisiä elämässä, aika onnellinen ja tasapainoinen elämä ollut pienestä pitäen. Ei siis mistään traumoistakaan ole kyse.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisille on tyypillisempää selvittää tunne-elämänsä mutkia puhumalla asiat puhki, miehet eivät välttämättä ole kasvaneet samanlaiseen puhumisen kulttuuriin ja uskon sukupuolten välisiin eroihinkin tässä.
Omat läheisten kuolemat joutuu selvittämään omassa päässään, vaikka välillä vatvoisikin niitä tuntitolkulla jonkun samaan kykenevän kanssa.
Ap:n mies auttoi hiljaisesti, siten kuin osasi. Teki kotihommat yksin kun näki, ettei ap pysty hoitamaan osuuttaan. Laskisin tämän hyvin merkittäväksi tukemiseksi.
Itse olin kerran pitkään hyvin sairas, enkä juuri pystynyt kivuiltani liikkumaan saati tekemään kotitöitä.
Kun mies tuli töistä, hän pesi pyykit, teki ruuat, hoisi pienet lapsemme. Ei valittanut. Tilanne oli se, ettei tiedetty mikä olisi tulevaisuuteni. No, onneksi paranin ja toivuin. Kertaakaan mies ei valittanut, en koskaan tätä hyvyyttä unohda.
Mielestäni ap voisi nyt ajatella asiaa miehensä kannalta, joka myös on nuori. Ehkä hänkin suri ap:n omaista, muttei osannut sitä paremmin ilmaista. Ymmärsi kuitenkin ap:n murheen syvyyden, eikä alkanut valittaa kotitöiden jäämisestä vastuulleen, vaikkei ap kai kuitenkaan fyysisestä esteestä kärsinyt.
Sanoisin ihan omiin kokemuksiini pohjautuen, että eroa, jos koet ettei mies anna sinulle riittävästi tukea. Vuosien myötä käy todella raskaaksi, jos koet jatkuvasti jääväsi yksin.
Oma mieheni ei myöskään osaa lohduttaa. Aluksi asia ei juuri häirinnyt, koska mies totesi itsekin ettei oikein osaa suhtautua, mutta hän aikoo opetella. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin hän ei osaa sen paremmin. Nykyään hän vetäytyy oikeastaan kaikesta ja jättää minut selviytymään kaikesta. En voi luottaa lainkaan siihen, että mies ottaa jostain asiasta kopin, vaan minun täytyy olla koko ajan hälytysvalmiudessa. Kokeiltu on. Lapsi jää hakematta päiväkodista ym... Puutteet tunne-elämässä näkyvät jo kaikissa elämän osa-alueilla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, ettei suhteessanne juuri puhuta. Sitä olisi syytä opetella.
Vai ettei muuta riitaa kuin kinaa pari kertaa vuodessa?
Joko teillä menee tosi hyvin tai ette uskalla puhua, olla mieltä ja ilmaista tunteita.
Tiedän vanhan parin joka ylpeilee sillä ettei koskaan riitele. Ei niin. Mies on päällikkö, väheksyy vaimoaan joka puolestaan pitää naisia tyhminä itsensä mukaan lukien ja miestään jumalasta seuraavana ja kaikkitietävänä. Että asiat ei aina ole niin loistavalla tolalla kuin esitetään.
Jokainen reagoi eri tavoilla kuolemaan ja suruun. Toisilla on vaan todella vaikea pukea näitä asioita sanoiksi. Miehesi on mitä ilmeisemmin yrittänyt auttaa, mutta jos se ei sinulle riitä, niin sitten sinun pitää tehdä päätös jatkosta.
Meillä esimerkiksi mieheni ei osaa lohduttaa. Hän sen sijan tekee muuta, kun minun isä oli kuollut, niin löysin kettiöpöydällä hanskat. Lappu päällä, tuulilasin skrabaus hanskat sinulle. Tai imuroi autoni, teki ruokaa, pesi pyykin jne. Eli hän hoiti asiaa sillä tavalla kun hän osasi.
Nyt 20 vuoden jälkeen, olen oppinut arvostamaan juuri noita pieniä eleitä. Eli jos mainitsen, että on ollut hankala päivä töissä, niin mieheni voi yllättäen lämmittää saunan. Lohduttamiseen ei aina tarvita hienoja sanoja, vaan tekoja.
Mutta ainostaan sinä voit päättää, mikä on sinulle se tekijä joka vie eroon. Kukaan muu ei voi sitä päättää sinun puolesta. Ja muista kuitenkin, että suuri suru ei hälvene vuodessa, siihen liittyy myös vihan tunteita, ja älä kohdista niitä väärään ihmiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?Vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti. Tuntui myös hieman ottavan etäisyyttä ja välttelevän tilanteita, joissa alkaisin ehkä puhumaan ja/tai itkemään asiasta hänelle. Aika pian sitten lopetin edes "ahdistelemasta" häntä koko aiheella ja aloin tukeutua ystäviini niillä hetkillä, kun tukijaa ja kuuntelijaa tarvitsin.
Ap
Menkää terapeutille, parisuhdeleirille ym.
Onko miehelläsi traumoja? Onko hän kärsinyt menetyksiä?
Ne olisi kyllä syytä.käsitellä. Voi muuten myöhemmin tulla suuria vaikeuksia suhteessa.Voi myös olla, ettei miehellä ole vielä ehtinyt olla omia menetyksiä.
Lapsena menetti vaarinsa, joka oli ikävä asia tietenkin, mutta ei käsittääkseni kuitenkaan kovin raskas menetys hänelle. Muita menetyksiä ei ole vielä ollut eikä muutenkaan kovin suuria vastoinkäymisiä elämässä, aika onnellinen ja tasapainoinen elämä ollut pienestä pitäen. Ei siis mistään traumoistakaan ole kyse.
Ap
Oletko varma? Miehesi kuulostaa tyypiltä, joka ei edes itse tajua asioita kovin välkysti.
Tai ei kerro. Hän on saattanut kokea henkistä hylkäämistä, kiusaamista, yksinäisyyttä tai kotona on voinut olla jotain vaikeammin määriteltävää pielessä. Tietenkin hän voi olla vain kylmäkiskoinen tai estynyt. Jos ihminen ei ole kontaktissa omiin tunteisiinsa, parisuhteessa tulee ihan varmasti ongelmia.
Tai sitten jäät suhteessa yksin, kuten jo jäit.
En mä ainakaan uskaltaisi tehdä lapsia väistelijän kanssa.
Olen sinua jonkin verra vanhempi ja erosin pitkästä suhteesta aikoinaan samasta syystä. Toki muutakin oli, mutta koin isoksi asiaksi sen etten saanut mieheltä tukea vaikeilla hetkillä. Muutoin hän oli hyvin kultainen mies ja halaili ja kosketteli paljon, mutta otti etäisyyttä ja vetäytyi itseensä kun elämässä tuli vaikeuksia. Hyvin samankuuloista kuin sinulla, eli muutoin halaileva mies etääntyi ja vähensi hellyyttä silloin kun sitä olisi eniten tarvinnut.
Monelle täällä kuulostaa riittävän että mies on hädän hetkellä fyysisesti kotona ja tiskaa ym, vaikka ei henkisesti olekaan läsnä. Se on toki ihan ok jos sellaisessa suhteessa tykkää elää, mutta itselleni se ei vain riitä. Koen nyt eron jälkeen että on helpompi olla kokonaan yksin vaikeinakin hetkinä, kuin olla parisuhteessa yksinäinen toisen heittäytyessä etäiseksi.
Ei tarvitse olla täydellinen, ei tarvitse osata kaikkea tai osata lohduttaa juuri oikealla tavalla, mutta yrittää pitää. Kömpelötkin yritykset olisi pelastaneet paljon. Ex-mies on hyvä mies ja monella tapaa ihana ihminen, mutta koin että tässä asiassa olemme vain liian erilaisia. Minulle parisuhde jää liian vajaaksi jos en pysty huonoina hetkinä tukeutumaan toiseen ja elämään yhdessä myös vastoinkäymisiä.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, ettei suhteessanne juuri puhuta. Sitä olisi syytä opetella.
Vai ettei muuta riitaa kuin kinaa pari kertaa vuodessa?
Joko teillä menee tosi hyvin tai ette uskalla puhua, olla mieltä ja ilmaista tunteita.Tiedän vanhan parin joka ylpeilee sillä ettei koskaan riitele. Ei niin. Mies on päällikkö, väheksyy vaimoaan joka puolestaan pitää naisia tyhminä itsensä mukaan lukien ja miestään jumalasta seuraavana ja kaikkitietävänä. Että asiat ei aina ole niin loistavalla tolalla kuin esitetään.
En ylpeile sillä, ettemme koskaan riitele, mutta ihan rehellisesti sanottuna ei ole ollut aihetta. Kumpikaan meistä ei myöskään todellakaan suutu helposti, päinvastoin se vaatii aika paljon. Jos toinen vaikka valehtelisi toiselle tai pettäisi toista, varmasti siitä riita tulisi, mutta kun ei me olla kumpikaan tehty toiselle koskaan mitään pahaa. Ihan arkisista asioista, kuten kotityöt tai ajankäyttö tai mitä ostetaan kaupasta on voinut tulla joskus "riitaa", mutta se nyt on sellaista kinastelua juurikin enemmän :D Ja uskallamme kyllä olla eri mieltä asioista jne, ei kumpikaan ole mikään alistettu tossukka, mutta yleensä vaan keskustellaan siitä ja sitten hyväksytään se fakta, että ollaan eri mieltä tai kinastellaan hetki ja sitten tehdään joku kompromissi. Kyse kun ei yleensä ole mistään elämää suuremmista asioista ja toisaalta molemmat ovat sellaisia rauhallisia persoonia, joiden on helppo tulla puolitiehen vastaan ja joustaa.
Voi kyllä olla, että emme tästä syystä + siitä syystä miten onnekkaasti elämämme ja suhteemme on sujunut ole oppineet tarpeeksi sitä puhumisen taitoa toisillemme, josta nyt muodostui sitten ongelma, kun sitä olisi yllättäen tarvittu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
En minäkään, mutta akalle sanoin kun sen äiti kuoli, että vi*un hyvä kun kuoli pois päästiin siitäkin eroon.
Hieman tuli sanomista siitäkin, tosin oli hyvät syyt sanoa noin.
Ei tunteista opi puhumaan jos niistä täytyy opetella puhumaan vasta kun asiat on vaikeita. Kuulostaa kyllä muutenkin hiukan omituiselta että tunteista ei olisi ollut mitään puhuttavaa neljään vuoteen kun ei ole ollut mitään ongelmia. Miten hän on tukenut sinua kun olet väsynyt tai kun olet ollut jostakin asiasta innoissasi, entä miten sinä tuet häntä vastaavissa hyvinkin arkisissa tunteissa?