Lue keskustelun säännöt.
Mies ei osannut tukea minua - onko typerä syy erota?
09.05.2018 |
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Meillä sujui ihan hyvin ja mukavan tasaisesti parisuhteessamme niin kauan, kunnes menetin perheenjäseneni yllättäen viime syksynä ja olisin kaivannut tukea asiaan. En kuitenkaan koe, että olisin sitä oikeastaan saanut, vaan minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua eikä mielestäni edes suuremmin yrittänyt. Mitään pahaa hän ei suoranaisesti sanonut eikä tehnyt asiaan liittyen, ja ymmärsi kyllä sen, jos en jaksanut ajoittain oikein huolehtia osuuttani esim. kotitöistä. Tai en tiedä kuinka hyvin ymmärsi sen mielessään, mutta ainakaan ei koskaan siitä mitään sanonut, vaan hoiti ne vaan itse mukisematta. Ihmisiä on varmasti erilaisia, mutta itse olen sellainen, jolle murheista ja huolista puhuminen on erittäin tärkeää ja se merkittävin tapa niitä käsitellä. Koen, että se tässä tapauksessa onnistui vain parin läheisen ystäväni kanssa, jotka täysin oma-aloitteisesti tekivät selväksi haluavansa tukea ja olevansa valmiita kuuntelemaan minua aina, vaikka keskellä yötä. Lisäksi he oma-aloitteisesti huomioivat minua syksyn ja talven mittaan sellaisilla suhteellisen pienillä, mutta mieltä lämmittävillä eleillä ja patistelivat minua välillä kanssaan esimerkiksi lenkille, kun en itse meinannut saada aikaiseksi. Mies ei mitään vastaavaa tehnyt eikä keskustelu asiasta hänen kanssaan oikein sujunut, joten aika nopeasti näistä kahdesta ystävästäni tuli ne ihmiset, joiden puoleen aloin kääntymään automaattisesti enkä enää edes yrittänyt tukeutua mieheeni. Olisin kuitenkin toivonut, että nimenomaan hän olisi ollut se suurin tukijani, sillä mielestäni parisuhteessa se pitäisi olla niin. Vaikka arvostan suunnattomasti ystäviäni ja heidän tukeaan, silti harmitti joutua aina soittamaan heille ja itkemään puhelimessa tai pyytämään tapaamaan minua sen sijaan, että olisin voinut mennä oman mieheni kainaloon ja avautua hänelle.
Yritin miehelle silloin viime vuoden puolella tästä asiasta pari kertaa jotakin mainita, mutta hän ei siihen sanonut pahemmin juuta eikä jaata. Nyt olen jo päässyt pahimman järkytyksen ja ahdistuksen yli mitä perheenjäseneni kuolema aiheutti, vaikka edelleen ikävä on kova ja välillä iskee sellainen voimakas paha olo. Silti edelleen minua vaivaa se miten asiat menivät mieheni kanssa. Elämässä kuitenkin väistämättä tulee vastoinkäymisiä vastaan vielä uudelleenkin ja minulle yksi hyvän parisuhteen merkki olisi kyllä se, että se kumppani on silloin tukena ja turvana. Tämän vuoksi myös ero on pyörinyt mielessä ja on mietityttänyt, onko tämä suhde nyt kuitenkaan sitten sitä mitä haluan ja "riittävän hyvä". Toisaalta taas ajatus erostakin tuntuu pahalta, koska rakastan miestäni ja tiedän, että hänkin minua. Ja kuten alussa tuli ilmi, parisuhteessamme on tätä asiaa lukuun ottamatta kaikki ok ja on aina ollutkin. Miehessäkään ei muuta vikaa ole, vaan hän on kiltti, rehellinen, kunnollinen, fiksu ja hauska ihminen, joka ei koskaan ole tahallaan satuttanut minua millään tavalla. Kuitenkin se, että parisuhteemme on ollut niin tasaisen hyvä ja kummankaan elämässä ei aiemmin sen aikana tapahtunut mitään radikaalia on mahdollistanut sen, etten ole tiennyt aikaisemmin tätä puolta miehestäni vaan luulin, että hän todellakin osaisi tukea minua ja keskustella myös tuon kaltaisista asioista kanssani.
Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?Vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti. Tuntui myös hieman ottavan etäisyyttä ja välttelevän tilanteita, joissa alkaisin ehkä puhumaan ja/tai itkemään asiasta hänelle. Aika pian sitten lopetin edes "ahdistelemasta" häntä koko aiheella ja aloin tukeutua ystäviini niillä hetkillä, kun tukijaa ja kuuntelijaa tarvitsin.
Ap
Menkää terapeutille, parisuhdeleirille ym.
Onko miehelläsi traumoja? Onko hän kärsinyt menetyksiä?
Ne olisi kyllä syytä.käsitellä. Voi muuten myöhemmin tulla suuria vaikeuksia suhteessa.Voi myös olla, ettei miehellä ole vielä ehtinyt olla omia menetyksiä.
Lapsena menetti vaarinsa, joka oli ikävä asia tietenkin, mutta ei käsittääkseni kuitenkaan kovin raskas menetys hänelle. Muita menetyksiä ei ole vielä ollut eikä muutenkaan kovin suuria vastoinkäymisiä elämässä, aika onnellinen ja tasapainoinen elämä ollut pienestä pitäen. Ei siis mistään traumoistakaan ole kyse.
Ap
Oletko varma? Miehesi kuulostaa tyypiltä, joka ei edes itse tajua asioita kovin välkysti.
Tai ei kerro. Hän on saattanut kokea henkistä hylkäämistä, kiusaamista, yksinäisyyttä tai kotona on voinut olla jotain vaikeammin määriteltävää pielessä. Tietenkin hän voi olla vain kylmäkiskoinen tai estynyt. Jos ihminen ei ole kontaktissa omiin tunteisiinsa, parisuhteessa tulee ihan varmasti ongelmia.
Tai sitten jäät suhteessa yksin, kuten jo jäit.
En mä ainakaan uskaltaisi tehdä lapsia väistelijän kanssa.
Olen 99 % varma. Tunnen kuitenkin myös miehen perheen, jossa kaikilla on erittäin lämpimät välit keskenään ja heidänkin kauttaan varmaan olisi tullut ilmi tuollaiset asiat. Etenkin hänen siskonsa kanssa ollaan hyviä ystäviä ja puhuttu paljon heidän lapsuudestaan yms, joka on selvästi ollut onnellinen. Ja on miehenikin menneisyydestään minulle kertonut, ei ole tullut ilmi mitään suuria murheita. Perheessä selvästi ollut asiat hyvin ja kavereita, harrastuksia yms on riittänyt.
Jotenkin olen tosi hämmentynyt tästä miten mieheni käyttäytyi suruni hetkellä, koska en koe, että hän olisi tunnekylmä tai että hän olisi myöskään "perussuomalainen mies", siis sellainen "jöröjukka", joka ei tunteitaan näytä. Nimittäin hän on aina osannut ja halunnut osoittaa positiiviset tunteensa minua kohtaan - kehuja, rakkauden tunnustuksia ja kosketuksia on riittänyt niin kahden kesken kuin hyvän maun rajoissa julkisestikin, ei ole koskaan siis häpeillyt tunteidensa näyttämistä tms.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sinähän sen itse määrittelet mikä on hyvä syy erota ja mikä huono.
Pitää vain ottaa huomioon se, että kaikki eivät ole yhtä hyviä puhumaan ja ilmaisemaan tunteitaan. Tai lohduttamaan/tukemaan sanallisesti. Me ollaan ainakin ihan elävä esimerkki siitä, molemmat huonoja puhumaan ikävistä asioista, ihan ollaan jouduttu sitä erikseen opettelemaan. Sama on esim. surussa toisen tukemisen kanssa. Silti pidetään itseämme hyvänä pariskuntana, tiedetään nämä asiat omina ja toisen heikkouksina ja jos ei sanaa tule suusta niin sitten tuetaan sanattomasti muilla teoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin miettiä, että oletteko oikeasti läheisiä? Tunnetko, että hän on "sielunkumppanisi"?
Voiko kaikista omista muista murheista, tunteista ja ongelmista puhua vuorovaikutteisesti?
Tuetteko toisianne arkielämässä muuten?Vai perustuuko ihan hyvä suhde arkipäivän sujumiselle ja tekemiselle?
Tämä on juuri se juttu, jota olen itsekin tuon myötä alkanut miettiä ja kyseenalaistaa. Aiemmin ajattelin, että olemme oikeasti läheisiä, mutta enää en ole siitä niin varma. Arkemme on tosiaan sujunut ihan hyvin ja meillä on ollut yhdessä mukavaa ja hauskaa, mutta mitään suuria murheita ja ongelmia ei tosiaan ole aiemmin tarvinnut käsitellä, koska sellaisia ei ole tullut vastaan. Olen tämän myötä vasta havahtunut tajuamaan kuinka vähän muutaman vuoden aikana on loppujen lopuksi tarvinnut keskustella mistään tunteista tai ongelmista, jotka ovat koskeneet jompaakumpaa tai molempia. Syvällisiä keskusteluja on siis kyllä käyty ja niissä olen kokenut mieheni ihan hyväksi keskustelijaksi, mutta ne ovat olleet muista aiheista kuin meihin liittyvistä jutuista ja useinhan kai sellaisista on helpompi puhua kun eivät ole henk.koht. asioita.
Ap
Ei tunteista opi puhumaan jos niistä täytyy opetella puhumaan vasta kun asiat on vaikeita. Kuulostaa kyllä muutenkin hiukan omituiselta että tunteista ei olisi ollut mitään puhuttavaa neljään vuoteen kun ei ole ollut mitään ongelmia. Miten hän on tukenut sinua kun olet väsynyt tai kun olet ollut jostakin asiasta innoissasi, entä miten sinä tuet häntä vastaavissa hyvinkin arkisissa tunteissa?
Negatiivisista tunteista ei juurikaan ole ollut puhuttavaa. Olemme molemmat tasaisia, rauhallisia ihmisiä, joilla ei huonoja päiviä pahemmin ole eivätkä suhteeseemme ole kuuluneet myöskään riidat - pari kertaa vuodessa vähän kinasteltu jostain arkisesta asiasta. Jos jompikumpi on ollut jostakin erityisen innoissaan ja iloinen, toinen on siinä kyllä intoillut mukana ja kannustanut ja tsempannut esim. uuden työn suhteen. Ja miehellä ei myöskään ole ongelmaa osoittaa positiivisia tunteitaan minua kohtaan, usein sanoo rakastavansa tai kehuu minua jollain tavalla. Ongelma näköjään koskee siis vain negatiivisia tunteita ja nimenomaan sellaisia isompia ja vakavampia, väsymyksessä nyt emme ole kumpikaan kokeneet tarpeelliseksi toista hirveästi tukea - korkeintaan tekee toisen puolesta jonkun jutun, ettei toisen tarvitse vaivautua jos on uupunut.
Ap
Minua kyllä rasittaisi ihminen joka tukeutuu minuun vain hädän hetkellä mutta ei ole kiinnostunut olemaan tukenani arjessa, ymmärtämään minua silloin kun olen väsynyt kun jokin asia töissä on mennyt huonosti tai aiheuttanut harmia.
Ja mitenhän siinä jos on väsynyt sitten kuuluisi tukea? Eikö silloin juuri osoiteta tukea ja ymmärrystä tekemällä toisen puolesta asioita, jotta hänen ei tarvitse vaivautua niitä väsyneenä tekemään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin miettiä, että oletteko oikeasti läheisiä? Tunnetko, että hän on "sielunkumppanisi"?
Voiko kaikista omista muista murheista, tunteista ja ongelmista puhua vuorovaikutteisesti?
Tuetteko toisianne arkielämässä muuten?Vai perustuuko ihan hyvä suhde arkipäivän sujumiselle ja tekemiselle?
Tämä on juuri se juttu, jota olen itsekin tuon myötä alkanut miettiä ja kyseenalaistaa. Aiemmin ajattelin, että olemme oikeasti läheisiä, mutta enää en ole siitä niin varma. Arkemme on tosiaan sujunut ihan hyvin ja meillä on ollut yhdessä mukavaa ja hauskaa, mutta mitään suuria murheita ja ongelmia ei tosiaan ole aiemmin tarvinnut käsitellä, koska sellaisia ei ole tullut vastaan. Olen tämän myötä vasta havahtunut tajuamaan kuinka vähän muutaman vuoden aikana on loppujen lopuksi tarvinnut keskustella mistään tunteista tai ongelmista, jotka ovat koskeneet jompaakumpaa tai molempia. Syvällisiä keskusteluja on siis kyllä käyty ja niissä olen kokenut mieheni ihan hyväksi keskustelijaksi, mutta ne ovat olleet muista aiheista kuin meihin liittyvistä jutuista ja useinhan kai sellaisista on helpompi puhua kun eivät ole henk.koht. asioita.
Ap
Parisuhteessa on niin kauan helppoa kunnes tulee vastoinkäymisiä. Niin se vain on. Toisesta paljastuu aina jotain sellaista, mitä ei olisi osannut kuvitella tai mikä ei vastaa omia odotuksia. Jos toista rakastaa ja kenties on jo päättänyt tahtovansa rakastaa, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin kertoa, miten toivoo toisen reagoivan ja tukevan seuraavalla kerralla. Se on sitä, kun kasvetaan lähemmäs toisia ja opetellaan elämään yhdessä.
Ja kuten joku jo aiemmin sanoikin, parisuhteessa ei voi odottaa, että toinen täyttäisi kaikki tarpeet. Toisaalta on myös kohtuutonta odottaa, että miehestä kuoriutuisi tulevien vastoinkäymisten kohdalla superempaattinen ja herkkä keskustelukumppani. Pyri paremminkin opettamaan miehellä muutama juttu, mitä toivot hänen tekevän, kun sinä olet surullinen.
Oma mieheni on epäempaattisuuden huipentuma. On luonteeltaan mukava, luotettava, reilu, oikeudenmukainen ja kiltti, mutta ei oikeastaan empaattinen. Olen hänelle joutunut tässä vuosien varrella sanallistamaan useaan kertaan, miten haluan hänen toimivan, kun itseäni esimerkiksi itkettää eli ei saa jättää yksin, Viimeksi eilen otimme pienesti yhteen, kun alkoi ärsyttää toisen ratkaisukeskeisyys, vaikka itse olisin sillä hetkellä tarvinnut vain kuuntelijaa. Näistä asioista hänelle voi aina onneksi huomauttaa.
Hyvän miehen tunnistaa siitä, että vaikka hän ei suoraan vastaisi tarpeitasi, hän on valmis yrittämään omalta osaltaan muutosta vuorovaikutustaidoissa ja sinun kohtaamisessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten nuoria sitä ollaan?
Mies teki enemmän kotitöitä tukeakseen sinua. Se oli ehkä se, mitä hän osasi.
Oletko itse mennyt hänen kainaloonsa itkemään ja vain pyytänyt läsnäoloa.
Kuolemasta voi olla vaikea puhua. Mies ei ole mikään ystävätär - puhu heidän kanssaan, jotka osaavat sen.
Kuvitteletko löytäväsi miehen, joka osaisi paremmin tukea surussa?
Entäs jos vaihdat miestä ja kuolee lisää perheenjäseniä ja huomaatkin, ettei uusi mies edes niitä kotitöitä tee puolestasi?
Taidat itse olla täydellinen ihminen, joka reagoi oikein joka tilanteessa - olisi hauska kerran tavata sellainen, kun en ennen ole nähnytkään.
Kaikki kuolevat ennen pitkää, muiden on tarkoitus jatkaa elämäänsä, kunnes oma vuoro koittaa.
Olen 28-vuotias, mies 30-vuotias. Ja ei, en todellakaan ole täydellinen ihminen enkä missään kohtaa niin väittänytkään. En myöskään odottanut/odota, että mieheni olisi. En kaivannut häneltä täydellistä käytöstä tukijana, mutta kaipasin edes jotain yritystä tukea. Yhtään kertaa hän ei kysynyt vointiani, tehnyt mitään piristävää/lohduttavaa elettä saati käynyt ensimmäistäkään kunnon keskustelua asiasta kanssani. Itse olisin varmasti toiminut toisin jos olisi toisin päin ollut, ja ihan aina jos hän on vaikka ollut kuumeessa ja sen takia maannut peiton alla voimassa huonosti (niin kuin minä tuolloin ahdistuksen ja surun vuoksi), olen käynyt kyselemässä mikä olo, silittelemässä, hakenut kaupasta hänen lempiherkkujaan yms - sellaisia pieniä juttuja.
Ja kuten mainitsin aloitusviestini lopulla, otin kyllä asian (siis tämän että kaipaisin tukea) puheeksi hänen kanssaan parikin kertaa. Hän ei reagoinut siihen oikein mitenkään eikä myöskään muuttanut käyttäytymistään, joten luovutin siinä tilanteessa ja aloin tukeutua vain näihin ystäviini.
Mitä tulee siihen kuvittelenko löytäväni miehen, joka osaisi tukea paremmin niin ehkä. Kyllä minä tiedän parisuhteita, joissa osataan tukea toista ja keskustella vaikeista, kipeistäkin asioista. Tiedostan toki kuitenkin, että tämä on vain yksi ominaisuus ja miehessäni on monta hyvää puolta. Eikä hyvää miestä ja suhdetta koskaan ole helppo löytää, se taitaa olla selvä juttu.
Ap
Miehesi varmaan piti sitä tukemisena, että otti kantaakseen sinunkin osuuttasi kotitöistä. Sääli ettet sinä näytä tämän viestin perusteella antavan sille eleelle vähäisintäkään arvoa. Sanot kuitenkin, ettei hän ole yhtään kertaa tehnyt mitään piristävää tai lohduttavaa elettä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin miettiä, että oletteko oikeasti läheisiä? Tunnetko, että hän on "sielunkumppanisi"?
Voiko kaikista omista muista murheista, tunteista ja ongelmista puhua vuorovaikutteisesti?
Tuetteko toisianne arkielämässä muuten?Vai perustuuko ihan hyvä suhde arkipäivän sujumiselle ja tekemiselle?
Tämä on juuri se juttu, jota olen itsekin tuon myötä alkanut miettiä ja kyseenalaistaa. Aiemmin ajattelin, että olemme oikeasti läheisiä, mutta enää en ole siitä niin varma. Arkemme on tosiaan sujunut ihan hyvin ja meillä on ollut yhdessä mukavaa ja hauskaa, mutta mitään suuria murheita ja ongelmia ei tosiaan ole aiemmin tarvinnut käsitellä, koska sellaisia ei ole tullut vastaan. Olen tämän myötä vasta havahtunut tajuamaan kuinka vähän muutaman vuoden aikana on loppujen lopuksi tarvinnut keskustella mistään tunteista tai ongelmista, jotka ovat koskeneet jompaakumpaa tai molempia. Syvällisiä keskusteluja on siis kyllä käyty ja niissä olen kokenut mieheni ihan hyväksi keskustelijaksi, mutta ne ovat olleet muista aiheista kuin meihin liittyvistä jutuista ja useinhan kai sellaisista on helpompi puhua kun eivät ole henk.koht. asioita.
Ap
Ei tunteista opi puhumaan jos niistä täytyy opetella puhumaan vasta kun asiat on vaikeita. Kuulostaa kyllä muutenkin hiukan omituiselta että tunteista ei olisi ollut mitään puhuttavaa neljään vuoteen kun ei ole ollut mitään ongelmia. Miten hän on tukenut sinua kun olet väsynyt tai kun olet ollut jostakin asiasta innoissasi, entä miten sinä tuet häntä vastaavissa hyvinkin arkisissa tunteissa?
Negatiivisista tunteista ei juurikaan ole ollut puhuttavaa. Olemme molemmat tasaisia, rauhallisia ihmisiä, joilla ei huonoja päiviä pahemmin ole eivätkä suhteeseemme ole kuuluneet myöskään riidat - pari kertaa vuodessa vähän kinasteltu jostain arkisesta asiasta. Jos jompikumpi on ollut jostakin erityisen innoissaan ja iloinen, toinen on siinä kyllä intoillut mukana ja kannustanut ja tsempannut esim. uuden työn suhteen. Ja miehellä ei myöskään ole ongelmaa osoittaa positiivisia tunteitaan minua kohtaan, usein sanoo rakastavansa tai kehuu minua jollain tavalla. Ongelma näköjään koskee siis vain negatiivisia tunteita ja nimenomaan sellaisia isompia ja vakavampia, väsymyksessä nyt emme ole kumpikaan kokeneet tarpeelliseksi toista hirveästi tukea - korkeintaan tekee toisen puolesta jonkun jutun, ettei toisen tarvitse vaivautua jos on uupunut.
Ap
Minua kyllä rasittaisi ihminen joka tukeutuu minuun vain hädän hetkellä mutta ei ole kiinnostunut olemaan tukenani arjessa, ymmärtämään minua silloin kun olen väsynyt kun jokin asia töissä on mennyt huonosti tai aiheuttanut harmia.
Ja mitenhän siinä jos on väsynyt sitten kuuluisi tukea? Eikö silloin juuri osoiteta tukea ja ymmärrystä tekemällä toisen puolesta asioita, jotta hänen ei tarvitse vaivautua niitä väsyneenä tekemään?
Tuosta kommentista päätellen sinä et sitä kuitenkaan osaisi joten turhaan edes vaivaudu kertomaan miten. Tosin en usko että sinä olisit minun puolisoni tai joku muu läheinen joten en edes sitä tukea sinulta odota. Läheisen ihmisen osaavat kyllä keskustella kanssani joissakin tilanteissa.
Mieheni meni jotenkin blokkiin vanhempieni kuoltua yllättäen. Sanoi rehellisesti, ettei osaa käsitellä näitä asioita. En edes harkinnut eroa, kun muuten on todella hyvä mies. Ihmiset käsittelevät kuolemaa eri tavalla. Sain kuitenkin henkistä tukea hyvältä ystävältäni. Ja mies tuki käytännön asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?Vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti. Tuntui myös hieman ottavan etäisyyttä ja välttelevän tilanteita, joissa alkaisin ehkä puhumaan ja/tai itkemään asiasta hänelle. Aika pian sitten lopetin edes "ahdistelemasta" häntä koko aiheella ja aloin tukeutua ystäviini niillä hetkillä, kun tukijaa ja kuuntelijaa tarvitsin.
Ap
Menkää terapeutille, parisuhdeleirille ym.
Onko miehelläsi traumoja? Onko hän kärsinyt menetyksiä?
Ne olisi kyllä syytä.käsitellä. Voi muuten myöhemmin tulla suuria vaikeuksia suhteessa.Voi myös olla, ettei miehellä ole vielä ehtinyt olla omia menetyksiä.
Lapsena menetti vaarinsa, joka oli ikävä asia tietenkin, mutta ei käsittääkseni kuitenkaan kovin raskas menetys hänelle. Muita menetyksiä ei ole vielä ollut eikä muutenkaan kovin suuria vastoinkäymisiä elämässä, aika onnellinen ja tasapainoinen elämä ollut pienestä pitäen. Ei siis mistään traumoistakaan ole kyse.
Ap
Lapselle vaarin kuolema ei ehkä ole kovin syvällinen tai pitkäaikainen suru, jos hänestä kuitenkin ovat huolehtineet omat vanhemmat eikä vaari.
Olet täydellinen ylireagoija. Tuo olisi tosiaankin typerä syy erota, katuisit loppuelämäsi jos sen tekisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen ajatus, että tuon takia pitäisi erota. Parisuhteen vahvuushan on nimenomaan se, että puolisot täydentävät toisiaan. Jos molemmat olisivat samanlaisia keskustelevia, huolehtivia, tunteikkaita yms, niin mahtaisko se toimia.
Mulla mies enemmän herkkis, joka kaipaa ymmärrystä ja huolenpitoa. Minä taas olen se etäinen ja tunteeton - näin voin kuvitella mieheni ajattelevan silloin, kun hän kaipaa tukea. Jos olisin mieheni kaltainen, niin uskon, ettei se toimisi ollenkaan. Mies ei siedä yhtään, jos huomaa minun olevan surullinen. Se olisi hänelle kestämätön tilanne. Siksi on parempi, että olen sellainen kuin olen enkä sellainen, jollainen hän toivoisi minun olevan heinkona hetkenään.
Asioilla on puolensa.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Jaksoit kuitenkin kirjoittaa turhan ja sisällöttömän viestin!
Jos ap:n teksti on liian pitkä, miten jaksat lukea esim. kirjoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, puhu sen miehesi kanssa. Sitten katsot, muuttuuko käytös kun seuraava kriisi iskee. Jos ei muutu, lähde menemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Jaksoit kuitenkin kirjoittaa turhan ja sisällöttömän viestin!
Jos ap:n teksti on liian pitkä, miten jaksat lukea esim. kirjoja?
Tuskin jaksaisi maan lukea tätä ketjua vastaavaa kirjaa. Miksi pitäisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille, jotka ovat asiallisesti kommentoineet. Luin jokaisen kommentin ajatuksella läpi ja pohdiskelen nyt asiaa eri näkökulmista. Huomenna otan asian illalla puheeksi miehen kanssa, silloin meillä on hyvin aikaa siihen. Toivon niin paljon hänen osallistuvan keskusteluun ja kertovan miten itse asian nähnyt ja kokenut. Jos saamme tämän hyvin käsiteltyä, hän voi varmasti kehittyä tukijana ja minä tulla puolitiehen vastaan laskien odotuksiani ja opettelemalla ymmärtämään paremmin hänen tapaansa toimia, tukea yms. Mutta jos en taaskaan saa hänestä mitään irti niin en tiedä mitä sitten tekisin...
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Sitä pelkäsinkin, tapani mukaan kirjoitin taas liian pitkästi. Lyhyt tiivistelmä: Perheenjäseneni kuoli viime syksynä yllättäen -> mieheni ei osannut tukea minua oikein millään tavalla -> jouduin tukeutumaan kahteen läheiseen ystävääni -> vaikka voin jo paremmin niin tuo asia on jäänyt vaivaamaan minua, koska vastoinkäymisiä tulee varmasti jatkossakin ja koska mielestäni parisuhteessa olisi tärkeää, että se toinen nimenomaan on se sinun tukesi ja turvasi eivätkä ystävät, vaikka toki heidänkin tuelleen on silti paikkansa. Suhdetta takana noin 4 vuotta, muuten suhteessamme kaikki ok, aina ollutkin. Mieskin tuota lukuun ottamatta hyvä mies, ei muita vikoja siis. Nyt mietin olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Ap
En jaksa lukea. Miehet ei tue puhumalla. Jos et sitä vielä ole ymmärtänyt niin elä seurustele miehen kanssa. Jos sinua tukee joku "kaveri" mies keskellä yötä niin se on vain pesän perässä.
Eroa jos asia kerran on mielestäsi niin iso ja arvotat lässyttämisen korkeammalle kuin asioiden hiljaisen huolehtimisen. Eroa, mutta älä itke sen jälkeen enää miehen perään millään tavoin. Älä roiku eron jälkeen miehessä, vaan anna hänen mennä ja aloittaa elämänsä täysin ilman sinua, sillä noin hyvä mies ansaitsee onnen.
Pelkään kuitenkin, että mahdollisen eron jälkeen huomaatkin, että miehen hyvät puolet olivat tosi hyviä ja olit todellakin ylireagoinut.
Saathan sä erota. Mutta veikkaan että tulet katumaan katkerasti.
Et ilmeisesti kestä miehessä pientäkään virhettä, kun jo mietit eroa. Parisuhteessa tulee vaikeita aikoja, jolloin osapuolet eivät välttämättä toimikkaan ihanteellisella tavalla. Ne ajat täytyy kestää ja asiat käsitellä. Ajan mittaa pääset yli pahimmasta surustasi ja elämä normalisoituu. Et toivon mukaan enää silloin märehdi sitä, kuinka mies ei tukenutkaan sinua juuri sillä ainutlaatuisella tavalla jota juuri sinä olisit tarvinnut. Mies tuki sinua omalla tavallaan, siten kuin osasi ja pystyi. Ei ketään ole ohjelmoitu toimimaan juuri sinun tarpeitasi ajatellen.
Kannattaa tosiaan jutella asiasta hyvässä hengessä näin jälkikäteen, ja olla syyttelemättä. Jos keskustelut eivät kahdestaan mitenkään etene, niin sitten pariterapeutin johdolla. Erota ei kannata. Monet ihmiset, myös naiset, vetäytyy surevan luota eivätkä osaa/pysty auttamaan. Tuskin toimi noin häijyyttään.
Minua kyllä rasittaisi ihminen joka tukeutuu minuun vain hädän hetkellä mutta ei ole kiinnostunut olemaan tukenani arjessa, ymmärtämään minua silloin kun olen väsynyt kun jokin asia töissä on mennyt huonosti tai aiheuttanut harmia.