Lue keskustelun säännöt.
Mies ei osannut tukea minua - onko typerä syy erota?
09.05.2018 |
Olen seurustellut mieheni kanssa noin 4 vuotta. Meillä sujui ihan hyvin ja mukavan tasaisesti parisuhteessamme niin kauan, kunnes menetin perheenjäseneni yllättäen viime syksynä ja olisin kaivannut tukea asiaan. En kuitenkaan koe, että olisin sitä oikeastaan saanut, vaan minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua eikä mielestäni edes suuremmin yrittänyt. Mitään pahaa hän ei suoranaisesti sanonut eikä tehnyt asiaan liittyen, ja ymmärsi kyllä sen, jos en jaksanut ajoittain oikein huolehtia osuuttani esim. kotitöistä. Tai en tiedä kuinka hyvin ymmärsi sen mielessään, mutta ainakaan ei koskaan siitä mitään sanonut, vaan hoiti ne vaan itse mukisematta. Ihmisiä on varmasti erilaisia, mutta itse olen sellainen, jolle murheista ja huolista puhuminen on erittäin tärkeää ja se merkittävin tapa niitä käsitellä. Koen, että se tässä tapauksessa onnistui vain parin läheisen ystäväni kanssa, jotka täysin oma-aloitteisesti tekivät selväksi haluavansa tukea ja olevansa valmiita kuuntelemaan minua aina, vaikka keskellä yötä. Lisäksi he oma-aloitteisesti huomioivat minua syksyn ja talven mittaan sellaisilla suhteellisen pienillä, mutta mieltä lämmittävillä eleillä ja patistelivat minua välillä kanssaan esimerkiksi lenkille, kun en itse meinannut saada aikaiseksi. Mies ei mitään vastaavaa tehnyt eikä keskustelu asiasta hänen kanssaan oikein sujunut, joten aika nopeasti näistä kahdesta ystävästäni tuli ne ihmiset, joiden puoleen aloin kääntymään automaattisesti enkä enää edes yrittänyt tukeutua mieheeni. Olisin kuitenkin toivonut, että nimenomaan hän olisi ollut se suurin tukijani, sillä mielestäni parisuhteessa se pitäisi olla niin. Vaikka arvostan suunnattomasti ystäviäni ja heidän tukeaan, silti harmitti joutua aina soittamaan heille ja itkemään puhelimessa tai pyytämään tapaamaan minua sen sijaan, että olisin voinut mennä oman mieheni kainaloon ja avautua hänelle.
Yritin miehelle silloin viime vuoden puolella tästä asiasta pari kertaa jotakin mainita, mutta hän ei siihen sanonut pahemmin juuta eikä jaata. Nyt olen jo päässyt pahimman järkytyksen ja ahdistuksen yli mitä perheenjäseneni kuolema aiheutti, vaikka edelleen ikävä on kova ja välillä iskee sellainen voimakas paha olo. Silti edelleen minua vaivaa se miten asiat menivät mieheni kanssa. Elämässä kuitenkin väistämättä tulee vastoinkäymisiä vastaan vielä uudelleenkin ja minulle yksi hyvän parisuhteen merkki olisi kyllä se, että se kumppani on silloin tukena ja turvana. Tämän vuoksi myös ero on pyörinyt mielessä ja on mietityttänyt, onko tämä suhde nyt kuitenkaan sitten sitä mitä haluan ja "riittävän hyvä". Toisaalta taas ajatus erostakin tuntuu pahalta, koska rakastan miestäni ja tiedän, että hänkin minua. Ja kuten alussa tuli ilmi, parisuhteessamme on tätä asiaa lukuun ottamatta kaikki ok ja on aina ollutkin. Miehessäkään ei muuta vikaa ole, vaan hän on kiltti, rehellinen, kunnollinen, fiksu ja hauska ihminen, joka ei koskaan ole tahallaan satuttanut minua millään tavalla. Kuitenkin se, että parisuhteemme on ollut niin tasaisen hyvä ja kummankaan elämässä ei aiemmin sen aikana tapahtunut mitään radikaalia on mahdollistanut sen, etten ole tiennyt aikaisemmin tätä puolta miehestäni vaan luulin, että hän todellakin osaisi tukea minua ja keskustella myös tuon kaltaisista asioista kanssani.
Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Olisiko tuo ihan typerä syy erota ja olenko vain ylireagoija? Vai onko suhteeseen jääminen virhe ja tyytymistä tuttuun ja turvalliseen "ihan jees"-tyyliseen vaihtoehtoon?
Kommentit (117)
Ei todellakaan ole aihetta eroon. Löysit pikku "vian" puolisostasi. Hän ei olekaan täydellinen. Sinä ilmeisesti olet? Ainakin vaatimukset miehelle on täysin ylimitoitetut. Tuolla menolla sinua odottaa yksinäinen vanhuus.
Joskus sitä joutuu seisomaan omilla jaloillaan vaikka onkin parisuhteessa. Puoliso on itsenäinen ihminen eikä sinun jatkeesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kokemus, mies ei osaa tukea vaikeuksissa. Liittyipä ne minuun tai lapsiin. Ei ole kyse siitä, ettei välitä, ei vaan osaa. Hän yrittää ajatella positiivisesti (mun näkökulmasta kieltää ongelmat viimeiseen asti)ja ei jotenkin osaa keskustella vaikeista asioista tai tehdä niiden eteen mitään yleensä. Tällä on menty lapsen vakava sairaus, ongelmat lähisukulaisten kanssa, oma sairaus ja miehenkin sairaus. Välillä olen miettinyt eroa ja sen miehellekin sanonut, koska on ollut äärettömän raskasta kantaa kaikki murheet pääosin yksin ja hoitaa asiat niihin liittyen itse.
Emme ole eronneet, ja olen onnellinen avioliitossani ja mies on hyvä isä ja rakastan miestäni kovasti, olen opetellut kestämään vaikeuksia yksin, mulla ei oikein ole sellaisia ystäviä, joille viitsisin huoliani purkaa. Mulle tämä ei ole siis ollut ylitsepääsemätön asia, johtuen siitä että mieheni on aidosti pahoillaan siitä, ettei osaa toimia toisin. Eli ei ole välinpitämätön kuitenkaan ja yrittää parhaansa. Jokaisessa on puutteensa, ja täydellistä puolisoa ei varmasti ole olemassa.
Miehesi kuullostaa muuten oikein hyvältä puolisolta, epäilen ettei vaihtamalla parane. Aika moni mies menee sanattomaksi murheiden edessä, ei ole puhumisen mallia eikä edes tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
No miten nuoria sitä ollaan?
Mies teki enemmän kotitöitä tukeakseen sinua. Se oli ehkä se, mitä hän osasi.
Oletko itse mennyt hänen kainaloonsa itkemään ja vain pyytänyt läsnäoloa.
Kuolemasta voi olla vaikea puhua. Mies ei ole mikään ystävätär - puhu heidän kanssaan, jotka osaavat sen.
Kuvitteletko löytäväsi miehen, joka osaisi paremmin tukea surussa?
Entäs jos vaihdat miestä ja kuolee lisää perheenjäseniä ja huomaatkin, ettei uusi mies edes niitä kotitöitä tee puolestasi?
Taidat itse olla täydellinen ihminen, joka reagoi oikein joka tilanteessa - olisi hauska kerran tavata sellainen, kun en ennen ole nähnytkään.
Kaikki kuolevat ennen pitkää, muiden on tarkoitus jatkaa elämäänsä, kunnes oma vuoro koittaa.
Olen 28-vuotias, mies 30-vuotias. Ja ei, en todellakaan ole täydellinen ihminen enkä missään kohtaa niin väittänytkään. En myöskään odottanut/odota, että mieheni olisi. En kaivannut häneltä täydellistä käytöstä tukijana, mutta kaipasin edes jotain yritystä tukea. Yhtään kertaa hän ei kysynyt vointiani, tehnyt mitään piristävää/lohduttavaa elettä saati käynyt ensimmäistäkään kunnon keskustelua asiasta kanssani. Itse olisin varmasti toiminut toisin jos olisi toisin päin ollut, ja ihan aina jos hän on vaikka ollut kuumeessa ja sen takia maannut peiton alla voimassa huonosti (niin kuin minä tuolloin ahdistuksen ja surun vuoksi), olen käynyt kyselemässä mikä olo, silittelemässä, hakenut kaupasta hänen lempiherkkujaan yms - sellaisia pieniä juttuja.
Ja kuten mainitsin aloitusviestini lopulla, otin kyllä asian (siis tämän että kaipaisin tukea) puheeksi hänen kanssaan parikin kertaa. Hän ei reagoinut siihen oikein mitenkään eikä myöskään muuttanut käyttäytymistään, joten luovutin siinä tilanteessa ja aloin tukeutua vain näihin ystäviini.
Mitä tulee siihen kuvittelenko löytäväni miehen, joka osaisi tukea paremmin niin ehkä. Kyllä minä tiedän parisuhteita, joissa osataan tukea toista ja keskustella vaikeista, kipeistäkin asioista. Tiedostan toki kuitenkin, että tämä on vain yksi ominaisuus ja miehessäni on monta hyvää puolta. Eikä hyvää miestä ja suhdetta koskaan ole helppo löytää, se taitaa olla selvä juttu.
Ap
En tykkäisi tuollaisesta välinpitämättömyydestä... ehkä mies ei välitä tarpeeksi. Itse en varmaan voisi jatkaa suhdetta.
Ihan perusjuttu: parisuhde ei voi täyttää kaikkia tarpeitamme! Ole onnellinen, että sulla kuitenkin on ne ystävätkin jotka tukivat. Kun tilanne on tasaantunut, puhu miehesi kanssa tästä. Mielellään sillain ilman syyllistämistä: mitä hän ajatteli tilanteesta, sun reaktiosta ja sitten kerro oma näkökulmasi. Toiset vaan on empaattiempia, miehesi on saattanut ajatella että tukee parhaiten antamalla sulle ja surulle tilaa. Aika kohtuutonta olisi musta päättää toimiva parisuhde ton perusteella, kun miehes kuitenkin on selvästi yrittänyt. Toiset on parempia tekeen kuin puhuun
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin miettiä, että oletteko oikeasti läheisiä? Tunnetko, että hän on "sielunkumppanisi"?
Voiko kaikista omista muista murheista, tunteista ja ongelmista puhua vuorovaikutteisesti?
Tuetteko toisianne arkielämässä muuten?
Vai perustuuko ihan hyvä suhde arkipäivän sujumiselle ja tekemiselle?
Tukea on monenlaista. Myös se hiljainen läsnäolo ja arkisten asioiden hoitaminen kun toinen ei jaksa on tukemista.
Kokemuksesi siitä ettei miehesi "tukenut riittävästi" on äärimmäisen subjektiivinen.
Oletko aivan varma ettet projisoi lapsuutesi pettymyksiä tai hylätyksi tulemisen tunteita mieheesi? Tämä kommenttisi pistää silmään: "minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua". Tällainen tuntemus kun ei tule tyhjästä ja heti alussa sille tuskin oli perustetta eli tuntemuksesi vaikuttaa kokemuksien kautta opitulta (lapsuudessa) ennakko-odotukselta.
Toisen surun kohtaaminen on myös vaikeaa useimmille. Se, että joku kuuntelee hiljaa eikä sano mitään ei tarkoita etteikö henkilö ymmärtäisi suruasi.
Terapeuttia tai vanhempaa puolisosta ei saa eikä suhteen kuulu sellaiseksi muodostua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me miehet emme vaan osaa oikein käsitellä tuollaisia tukemisia, joissa ei voi konkreettisesti korjata jotain tai hoitaa asiaa kuntoon. Ei sitä tiedä, mitä toisen päässä liikkuu, varsinkaan jos ei se sitä kerro. Ja sittenkin on vaikea mennä tarjoamaan apua ja tukea, kun ei ole sellaiseen tottunut eikä välttämättä itse ole apua kaivannut. Kun omat vanhempani kuolivat, en kaivannut mitään keskusteluja tai olkapäätä, vaan surin ja mietin asiaa itsekseni ja sitten asia haipui mielestä pois. Ei kokonaan, mutta niin ettei häiritsekään. Puoliso taas toivoo vastaavassa tapauksessa paljon enemmän ymmärrystä, lohdutusta ja kuuntelemista.
Ihmiset ja heidän toiveensa ja tapansa ovat erilaisia, mutta ei tuo nyt ainakaan mikään syy erolle ole.
Vierailija kirjoitti:
Eikö hän itkenyt edes kuultuaan uutisen? Lähtisin siitä, että suru on yhteinen. Kotitöiden jakamiseen sen vaikutus on tietysti perhekohtainen.
Ei itkenyt. Tosin en nyt sitä välttämättä koe ongelmana, sillä tiedän, ettei hän itke helposti. Mutta jotain muuta myötätunnon osoitusta olisin kaivannut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miten nuoria sitä ollaan?
Mies teki enemmän kotitöitä tukeakseen sinua. Se oli ehkä se, mitä hän osasi.
Oletko itse mennyt hänen kainaloonsa itkemään ja vain pyytänyt läsnäoloa.
Kuolemasta voi olla vaikea puhua. Mies ei ole mikään ystävätär - puhu heidän kanssaan, jotka osaavat sen.
Kuvitteletko löytäväsi miehen, joka osaisi paremmin tukea surussa?
Entäs jos vaihdat miestä ja kuolee lisää perheenjäseniä ja huomaatkin, ettei uusi mies edes niitä kotitöitä tee puolestasi?
Taidat itse olla täydellinen ihminen, joka reagoi oikein joka tilanteessa - olisi hauska kerran tavata sellainen, kun en ennen ole nähnytkään.
Kaikki kuolevat ennen pitkää, muiden on tarkoitus jatkaa elämäänsä, kunnes oma vuoro koittaa.
Olen 28-vuotias, mies 30-vuotias. Ja ei, en todellakaan ole täydellinen ihminen enkä missään kohtaa niin väittänytkään. En myöskään odottanut/odota, että mieheni olisi. En kaivannut häneltä täydellistä käytöstä tukijana, mutta kaipasin edes jotain yritystä tukea. Yhtään kertaa hän ei kysynyt vointiani, tehnyt mitään piristävää/lohduttavaa elettä saati käynyt ensimmäistäkään kunnon keskustelua asiasta kanssani. Itse olisin varmasti toiminut toisin jos olisi toisin päin ollut, ja ihan aina jos hän on vaikka ollut kuumeessa ja sen takia maannut peiton alla voimassa huonosti (niin kuin minä tuolloin ahdistuksen ja surun vuoksi), olen käynyt kyselemässä mikä olo, silittelemässä, hakenut kaupasta hänen lempiherkkujaan yms - sellaisia pieniä juttuja.
Ja kuten mainitsin aloitusviestini lopulla, otin kyllä asian (siis tämän että kaipaisin tukea) puheeksi hänen kanssaan parikin kertaa. Hän ei reagoinut siihen oikein mitenkään eikä myöskään muuttanut käyttäytymistään, joten luovutin siinä tilanteessa ja aloin tukeutua vain näihin ystäviini.
Mitä tulee siihen kuvittelenko löytäväni miehen, joka osaisi tukea paremmin niin ehkä. Kyllä minä tiedän parisuhteita, joissa osataan tukea toista ja keskustella vaikeista, kipeistäkin asioista. Tiedostan toki kuitenkin, että tämä on vain yksi ominaisuus ja miehessäni on monta hyvää puolta. Eikä hyvää miestä ja suhdetta koskaan ole helppo löytää, se taitaa olla selvä juttu.
Ap
Mies kuulostaa normaalilta 30-vuotiaalta, ei häiriintyneeltä tai laiminlyövältä. Miten kerroit hänelle tarpeistasi ja vähättelikö hän niitä?
Mitä miehesi siis olisi pitänyt käytännössä tehdä? Jos olette läheisiä ja rakastatte toisianne niin luulisi sen tukemisen tulevan ihan luonnostaan. Kuulostaa aika oudolta jos sanoit asiasta ja hän ei ollut moksiskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset kehittyvät kovin eri tahtia. Ilmeisesti miehesi empatiakyky ei ole kovin kehittynyt vielä - voi olla että hän kirii jossain vaiheessa, esim. jos saatte lapsia - se on monille hyville miehille valtava kasvun sykäys. Jos rakastat häntä kovin, ole kärsivällinen - kun hän ei tee mitään pahaakaan, on vain puutteellinen kyky tässä.
Vierailija kirjoitti:
Aloin miettiä, että oletteko oikeasti läheisiä? Tunnetko, että hän on "sielunkumppanisi"?
Voiko kaikista omista muista murheista, tunteista ja ongelmista puhua vuorovaikutteisesti?
Tuetteko toisianne arkielämässä muuten?Vai perustuuko ihan hyvä suhde arkipäivän sujumiselle ja tekemiselle?
Tämä on juuri se juttu, jota olen itsekin tuon myötä alkanut miettiä ja kyseenalaistaa. Aiemmin ajattelin, että olemme oikeasti läheisiä, mutta enää en ole siitä niin varma. Arkemme on tosiaan sujunut ihan hyvin ja meillä on ollut yhdessä mukavaa ja hauskaa, mutta mitään suuria murheita ja ongelmia ei tosiaan ole aiemmin tarvinnut käsitellä, koska sellaisia ei ole tullut vastaan. Olen tämän myötä vasta havahtunut tajuamaan kuinka vähän muutaman vuoden aikana on loppujen lopuksi tarvinnut keskustella mistään tunteista tai ongelmista, jotka ovat koskeneet jompaakumpaa tai molempia. Syvällisiä keskusteluja on siis kyllä käyty ja niissä olen kokenut mieheni ihan hyväksi keskustelijaksi, mutta ne ovat olleet muista aiheista kuin meihin liittyvistä jutuista ja useinhan kai sellaisista on helpompi puhua kun eivät ole henk.koht. asioita.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sait tukea, et vain sellaista johon olet tottunut. Ota tai jätä, mutta itse ottaisin.
Minä menin keskustelemaan kahdelle ammattiauttajalle, eivätkä hekään tajunneet. Joten en nyt pitäisi ihan kauheana syntinä, vaikkei puoliso ymmärtäisi. Se, jos hän suhtautuu vähätellen tai ivallisesti suruun, on paha asia, taitamattomuus ei.
Mulla oli sama juttu. Kun puhuin miehelle joistain elämäni vaikeista tilanteista, hän saattoi unohtaa ne heti. Esimerkiksi yhden läheiseni kuoleman hän unohti. Kysyi vaan, että ai onko sekin kuollut, vaikka aisiasta olin kertonut. Läheiseni ei siis kuollut suhteemme aikana vaan aikaisemmin, mutta minusta tuo on sitä ettei välitä tarpeeksi. Tai on muuten vaan tunnevammainen.
Mitä tarkoitat käytännössä?
Kun puhuit ja itkit, kävelikö se pois?
Vai lähtikö peräti ulos ja jätti sut yksin?
Vaihtoiko puheenaihetta, vähätteli, etc?
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli sama juttu. Kun puhuin miehelle joistain elämäni vaikeista tilanteista, hän saattoi unohtaa ne heti. Esimerkiksi yhden läheiseni kuoleman hän unohti. Kysyi vaan, että ai onko sekin kuollut, vaikka aisiasta olin kertonut. Läheiseni ei siis kuollut suhteemme aikana vaan aikaisemmin, mutta minusta tuo on sitä ettei välitä tarpeeksi. Tai on muuten vaan tunnevammainen.
Minusta tämä ei kuulosta näillä tiedoilla yhtään samalta kuin ap:n tilanne.
Vierailija kirjoitti:
Oletko aivan varma ettet projisoi lapsuutesi pettymyksiä tai hylätyksi tulemisen tunteita mieheesi? Tämä kommenttisi pistää silmään: "minulle tuli heti alkuun tunne, että hän ei osannut tukea minua". Tällainen tuntemus kun ei tule tyhjästä ja heti alussa sille tuskin oli perustetta eli tuntemuksesi vaikuttaa kokemuksien kautta opitulta (lapsuudessa) ennakko-odotukselta.
Tarkoitin sillä sitä, että se tunne tuli minulle oikeastaan heti jo siinä vaiheessa, kun kerroin miehelleni puhelimessa mitä oli tapahtunut ja hän sanoi "voi ei". Siinä oikeastaan kaikki mitä hän sai sanottua. Ymmärrän kyllä, ettei ole helppo löytää sanoja tuollaisessa tilanteessa, mutta olisin toivonut silti, että olisi esim. kysynyt haluanko hänen tulevan heti kotiin (oli kaverinsa luona käymässä noin 100 km päässä), sanonut jotain kannustavaa tyyliin yhdessä selvitään kyllä, kertonut rakastavansa minua (kertoo sen muutenkin yleensä aina niin miksei sitten tuollaisessa tilanteessa) tms. En usko, että asialla on mitään tekemistä lapsuuteni kanssa, koska siellä nimenomaan olen oppinut tällaiseksi, jolle puhuminen on tärkeä asia ja se tapa käsitellä murheita - niin meillä lapsuudessakin tehtiin ja aina kannustettiin avoimesti puhumaan kaikesta.
Ap
Ihan satasella täydellistä ihmistä ei ole olemassa, joten sun tarvitsee miettiä, onko tuo oikeasti niin iso ja tärkeä asia, että rakkaasta ihmisestä haluat erota. Minun mielestä se ei ole, mutta en olekaan sinä. On tyhmää vetää esiin kortti, ettei kaikilla edes ole kumppania, tai edes ystäviä, mutta silti ehkä kannattaa miettiä, mitä kaikkea hyvää sinulla on, äläkä keskity negaan.
Kaikkea hyvää teille molemmille.