Lue keskustelun säännöt.
Nelikymppiset ja vanhemmat lapsettomat: kaduttaako tai harmittaako se, ettei sinulla ole lapsia?
19.04.2018 |
Olen kolmikymppinen mies ja jonossa vasektomiaan. Kiinnostaisi kuulla vanhemmilta palstalaisilta, minkälaisia ajatuksia teillä on lapsettomuudesta. Sekä vapaaehtoisesti että ilman omaa valintaa lapsettomaksi jääneet voivat kommentoida.
Kommentit (83)
Ei harmita. Ei ola kumpikaan haluttu lapsia eikä mieli ole muuttunut. Vaimo silloin tällöin murehtii äidiltään jääneiden korujen yms. kohtalosta ja miettii adoptiota mutta ei erityisen vakavasti.
M48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei harmita.
Olen vapaa. Lapset eivät ole mikään vanhuuden turva ja tae ja sitä ennen ne vievät vapaa-ajan, vapauden ja rahat.
Eivät tosiaan ole vanhuuden turva. Minulla on sukulaisia vanhustyössä ja he kyllä ovat kertoneet, miten asia oikeasti on. AP
Ei harmita yhtään. Enemmänn varmaan harmittaisi jos olisin tehnyt lapsia. Emme ole kumpikaan mitään perheihmisiä mieheni kanssa.
Olin nuorena tosi lapsirakas, joten olisin kuvitellut että harmittaisi. Outoa etten edes arjessa ajattele asiaa, eikä sitä mitenkään auta katuakaan koska kelloa ei saa taaksepäin - vielä olisi tosin teoreettinen mahdollisuus alkaa Janet Jacksoniksi. Tämä vain meni näin. Lisäksi en ole yrittänyt tulla parisuhteessa raskaaksi, joten en ole kokenut lapsettomuuden pettymystäkään. Harkitsin lapsen hankkimista ns. sopimussuhteella vielä nelikymppisenä, mutta olisin ollut lapsen kanssa tätä mahdollista perheen ulkopuolista isää lukuunottamatta täysin yksin, vanhemmat kuolleet ja sukulaiset ja perheelliset ystävät muualla. Lisäksi aloin pelkäämään kaikkia maailman pahuuksia, jos olisin hankkinut vain yhden lapsen.
N47
Ei harmita. Takana vahinkoraskaus, joka meni onneksi kesken (en edes tiennyt olevani raskaana). En voisi kuvitellakaan elämääni lapsen/lasten kanssa - mulla on koira ja sekin jo rajoittaa joskus ihan liikaa. (olen N43)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä hyötyä sitä olisi katua. Se olisi vain elämän tuhlausta.
Ei todellakaan harmita. En ole koskaan edes harkinnut lapsia.
N48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
25-vuotiaana, valmistuneena ja työpaikan saaneena kuvittelin silloisen avovaimoni kanssa, että lapset ovat luonnollinen osa elämää. Sitten tuli ero ja tajusin, etten edes halua lapsia. Onneksi löysin kolmekymppisenä samoin ajattelevan vaimon.
Olemme edelleen, 20 vuotta myöhemmin valintaamme oikein tyytyväisiä.
Vierailija kirjoitti:
Olen entistä tyytyväisempi että en tehnyt lapsia kun katson millaiseksi friikkisirkukseksi Suomi on ajautunut.
Muslimit, homot ja trangenderit pitää ennen niin hyvää maata pilkkanaan.
Mahtaa sinua ahdistaa elää tällaisessa maassa. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.
Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?
Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.
Ei, olisi outoa että yhtäkkiä asia pyörisi intensiivisesti mielessä kun ei ole ensimmäiseen 30-40 ikävuoteen ajatellut asiaa. Ne jotka luulee, että harmittaisi vaan peilaa omaa tunnemaailmaansa välillä minuun: totta kai niitä jotka haluaa lapsia harmittaisi jäädä lapsettomaksi. Jännästi aikuiset ihmiset ei osaa erottaa välillä omia tunteitaan toisten tunteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No vähän alkaa tympiä työssäkäynti. Miksi käyn päivittäin tässä tylsässä työssä? Mihin tätä rahaa ja materiaa oikein kerää, kun ei ole muita kuin hömelö veljenpoika kärkkymässä perinnöksi. Aion kuluttaa niin paljon kuin voin ja testamentata loput lääketieteelliseen tutkimukseen.
En osaa sanoa, että harmittaako. Miksi en osaa? En pohdi lapsettomaksi jäämistä enää, vaan toimin. Yritän siis tulla raskaaksi. Olen yli 40 vuotta. Jos onnistun viemään raskauden loppuun saakka, ei ehkä harmita, mutta en ole varma, että harmittaako sekään, jos jään lapsettomaksi. Riippuu niin miehestä. Aloite lapsen saamiseen tuli mieheltäni. Itselleni ihan sama, mutta koska aika käy vähiin, niin päätin, että yritetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen entistä tyytyväisempi että en tehnyt lapsia kun katson millaiseksi friikkisirkukseksi Suomi on ajautunut.
Muslimit, homot ja trangenderit pitää ennen niin hyvää maata pilkkanaan.
Samaa mieltä vaikka minulla on kyllä lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.
Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?
Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.
Olen ihan hirvittävän pahoillani :(
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.
Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?
Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.
Mun kaverilleni kävi just näin. Olivat miehensä kanssa yhdessä yli 10 vuotta, mutta kihloihin- tai naimisiinmenosta ei saanut puhua. Miestä ei myöskään kiinnostanut lapset. Oli hyvä kuulemma olla vaan näin ja nautiskella elämästä kaksin. Kun ikää tuli 40, mies yht'äkkiä otti ja lähti nuoremman mukaan. Heti kohta naimisiin ja lapsi alulle. Kaverini taas on sinkkumarkkinoiden jäännöserä. Edelleen katkera, koska ei enää löydä kiinnostavaa miestä, eikä saa toivomaansa lastakaan. Yhdessä ollaan roikuttu illanvietossa, mutta tosi on, että kaikki kivat miehet on joko varattuja tai vähän luonnevikaisia. Eikä siellä enää tämänikäisiä näe.
Olen niin raivoissani tuolle miehelle ja suren kaverini kohtaloa. :'-(
Epäreilua!!!!
Kaduttaa jonkin verran. Nyt on jo myöhäistä tehdä lapsia. Minulla oli syynä se, etten löytänyt mieleistäni kumppania. Mietin kolmekymppisenä myös munasolujen luovuttamista, mutta harmikseni sekin jäi. Minulta olisi saanut hyvät geenit.
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.
Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?
Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.
Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP
Kaduttaa. Olen 68-vuotias ja mieheni kuoli muutama vuosi sitten. Melkein kaikilla ystävilläni on jo lapsenlapsiakin. Nyt tuntuu kammottavalta ajatukselta että tulevaisuudessa olen todella yksin ja mahdollisesti täysin vieraiden armoilla.
Lapsettomuus tuntui aikoinaan vapaudelta, mutta nyt se vain korostaa yksinäisyyttäni.
Ei harmita.
Olen vapaa. Lapset eivät ole mikään vanhuuden turva ja tae ja sitä ennen ne vievät vapaa-ajan, vapauden ja rahat.