Nelikymppiset ja vanhemmat lapsettomat: kaduttaako tai harmittaako se, ettei sinulla ole lapsia?

Olisi ollut ihan kivaa nähdä, millainen tytär/poika mulla voisi olla.

Tiedän, että vanhemmaksi kasvetaan ja että lapsi tulee perheeseen ja sopeutuu sen tyyliin. Että oman lapsensa voi kasvattaa sellaiseksi, mikä itseä miellyttää. Siitä ei tarvitse tulla sellaista likaisessa toppapuvussa kirkuvaa, pilttinaamaista takkutukkaa. 

Siskon lapsi on aika ihana ja kuvittelen, että tuollainen voisi omanikin olla. En vain ole saanut, koska ei ole miestä ja ikääkin on 43, joten ei ne riskit ainakaan vähene.

N43

Ei. Mutta oli jokunen vuosi ennen neljänkympin ikää jolloin kadutti ja ahdisti, suorastaan panikoitti. Vanhalle erakkoluonteelle iski pakonomainen vauvakuume kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ja myös kuume saada perinteinen parisuhde, vaikka olin aina halunnut ennen elää yksin. 

No, onneksi olin ruma ja lihava, joten kukaan mies ei minua huolinut, kovasta hakemisesta huolimatta, joten lapsi jäi tekemättä. Vauvakuume meni lopulta ohi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, enkä enää ole vuosiin halunnut puolisoa enkä lasta ollenkaan, nyt ikää 44. Tiedän että minun luonteelleni on parempi yksin.

Vierailija kirjoitti:

No vähän alkaa tympiä työssäkäynti. Miksi käyn päivittäin tässä tylsässä työssä? Mihin tätä rahaa ja materiaa oikein kerää, kun ei ole muita kuin hömelö veljenpoika kärkkymässä perinnöksi. Aion kuluttaa niin paljon kuin voin ja testamentata loput lääketieteelliseen tutkimukseen.

Saattaa olla, että vanhana, kun eläkkeesi on puolet palkastasi, tarvitset kalliita lääkkeitä ja haluat, että joku tulee ja vaihtaa paskavaippasi vähän useammin. Käärinliinoissa ei tarvitse olla taskuja, vaikkei perijöitä olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Olen 68-vuotias ja mieheni kuoli muutama vuosi sitten. Melkein kaikilla ystävilläni on jo lapsenlapsiakin. Nyt tuntuu kammottavalta ajatukselta että tulevaisuudessa olen todella yksin ja mahdollisesti täysin vieraiden armoilla.

Lapsettomuus tuntui aikoinaan vapaudelta, mutta nyt se vain korostaa yksinäisyyttäni.

Moni on yksinäinen, vaikka on lapsiakin. Välit saattavat olla poikki tai lapset asuvat toisella puolella maailmaa. Kannattaa siis panostaa ystävyyssuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut ihan kivaa nähdä, millainen tytär/poika mulla voisi olla.

Tiedän, että vanhemmaksi kasvetaan ja että lapsi tulee perheeseen ja sopeutuu sen tyyliin. Että oman lapsensa voi kasvattaa sellaiseksi, mikä itseä miellyttää. Siitä ei tarvitse tulla sellaista likaisessa toppapuvussa kirkuvaa, pilttinaamaista takkutukkaa. 

Siskon lapsi on aika ihana ja kuvittelen, että tuollainen voisi omanikin olla. En vain ole saanut, koska ei ole miestä ja ikääkin on 43, joten ei ne riskit ainakaan vähene.

N43

Miksi kellään olisi kirkuvaa, pilttinaamaista takkutukkaa, jos kiltin lapsen kasvattaminen olisi helppoa? Voiko erityislapsen tai vammaisenkin kasvattaa normaaliksi?

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Olen 68-vuotias ja mieheni kuoli muutama vuosi sitten. Melkein kaikilla ystävilläni on jo lapsenlapsiakin. Nyt tuntuu kammottavalta ajatukselta että tulevaisuudessa olen todella yksin ja mahdollisesti täysin vieraiden armoilla.

Lapsettomuus tuntui aikoinaan vapaudelta, mutta nyt se vain korostaa yksinäisyyttäni.

Laiminlöitkö ystävyyssuhteiden rakentamisen ja vaalimisen parisuhteesi aikana? Miksi et ottaisi ystäviesi lapsia omaan elämääsi? AP

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut ihan kivaa nähdä, millainen tytär/poika mulla voisi olla.

Tiedän, että vanhemmaksi kasvetaan ja että lapsi tulee perheeseen ja sopeutuu sen tyyliin. Että oman lapsensa voi kasvattaa sellaiseksi, mikä itseä miellyttää. Siitä ei tarvitse tulla sellaista likaisessa toppapuvussa kirkuvaa, pilttinaamaista takkutukkaa. 

Siskon lapsi on aika ihana ja kuvittelen, että tuollainen voisi omanikin olla. En vain ole saanut, koska ei ole miestä ja ikääkin on 43, joten ei ne riskit ainakaan vähene.

N43

Luuletko siis oikeasti, että nämä sinun mielestäsi huonotapaiset lapset on tahallaan kasvatettu sellaisiksi kuin he ovat, ja että heidän ei-toivottava käyttäytymisensä ja ulkomuotonsa on vain vanhempien kyvyttömyyden seurausta? Olisi varmaan tullut aika karu herätys todelliseen vanhemmuuteen sinulla. :D AP

Kaksikymppisenä oletin että elämä kulkee opitusti, että tässä kohta naimisiin ja lapsia ja asuntolainaa :)

Kolmikymppisenä ei ollut kuin se asuntolaina ja jotenkin havahduin siihen että alkaa olemaan kiire niiden muiden kanssa,

Nelikymppisenä oli se lainakin maksettu mutta muusta ei tietoakaan, mutta asiat oli muuten aina - jos ei nyt hyvin niin kohtuullisesti. Harrastelin, seurustelin, kävin töissä. Elämä oli mukavaa.

Nyt viisikymppisenä voin katsoa taaksepäin ja todeta että tämä meni ihan hyvin näin. Olen elänyt hyvän nuoruuden ja rikkaan elämän lapsettomana. Joskus, hyvin harvakseltaan, kun on hiljaista, sitä hetkeksi hiljentyy ja miettii millaista elämä olisi ollut jos olisinkin saanut lapsia. Mutta en sanoisi että miettisin surullisena tai haikeana. Ei minua valintani kaduta. Nykyisin en enää edes tahtoisi, kyllä se on nuoren miehen hommaa sanoi presidenttimme mitä tahansa.

Tässä on tietysti se etten ole koskaan sen erityisemmin haaveillut lapsista. Oletin vain että kyllä niitä johonkin väliin siunautuu, ja mennään siitä sitten, mutta en ole ollenkaan harmistunut siitä ettei ole.

M53

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut ihan kivaa nähdä, millainen tytär/poika mulla voisi olla.

Tiedän, että vanhemmaksi kasvetaan ja että lapsi tulee perheeseen ja sopeutuu sen tyyliin. Että oman lapsensa voi kasvattaa sellaiseksi, mikä itseä miellyttää. Siitä ei tarvitse tulla sellaista likaisessa toppapuvussa kirkuvaa, pilttinaamaista takkutukkaa. 

Siskon lapsi on aika ihana ja kuvittelen, että tuollainen voisi omanikin olla. En vain ole saanut, koska ei ole miestä ja ikääkin on 43, joten ei ne riskit ainakaan vähene.

N43

Luuletko siis oikeasti, että nämä sinun mielestäsi huonotapaiset lapset on tahallaan kasvatettu sellaisiksi kuin he ovat, ja että heidän ei-toivottava käyttäytymisensä ja ulkomuotonsa on vain vanhempien kyvyttömyyden seurausta? Olisi varmaan tullut aika karu herätys todelliseen vanhemmuuteen sinulla. :D AP

Joo ei todellakaan mene noin että lapsi olisi "tyhjä taulu" josta tulee sellainen kuin miksi vanhemmat sen kasvattaa. Lapsilla on omat temperamenttinsa. Esim. meillä on ihan samalla kasvatuksella pienestä asti hyvin kiltti ja rauhallinen poika, ja erittäin haastava tytär. Kuin yö ja päivä luonteeltaan ja monilta ominaisuuksiltaan (perus-temperamenttipiirteiltään). 

Vierailija kirjoitti:

Kaksikymppisenä oletin että elämä kulkee opitusti, että tässä kohta naimisiin ja lapsia ja asuntolainaa :)

Kolmikymppisenä ei ollut kuin se asuntolaina ja jotenkin havahduin siihen että alkaa olemaan kiire niiden muiden kanssa,

Nelikymppisenä oli se lainakin maksettu mutta muusta ei tietoakaan, mutta asiat oli muuten aina - jos ei nyt hyvin niin kohtuullisesti. Harrastelin, seurustelin, kävin töissä. Elämä oli mukavaa.

Nyt viisikymppisenä voin katsoa taaksepäin ja todeta että tämä meni ihan hyvin näin. Olen elänyt hyvän nuoruuden ja rikkaan elämän lapsettomana. Joskus, hyvin harvakseltaan, kun on hiljaista, sitä hetkeksi hiljentyy ja miettii millaista elämä olisi ollut jos olisinkin saanut lapsia. Mutta en sanoisi että miettisin surullisena tai haikeana. Ei minua valintani kaduta. Nykyisin en enää edes tahtoisi, kyllä se on nuoren miehen hommaa sanoi presidenttimme mitä tahansa.

Tässä on tietysti se etten ole koskaan sen erityisemmin haaveillut lapsista. Oletin vain että kyllä niitä johonkin väliin siunautuu, ja mennään siitä sitten, mutta en ole ollenkaan harmistunut siitä ettei ole.

M53

Kiitos tästä vastauksesta. Siinä on jotakin, mitä voisi kutsua elämänmakuisuudeksi. AP

Olen lapsirakas ihminen ja yritimmekin ex-mieheni kanssa saada lasta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mies lähti sitten toisen naisen kanssa yrittämään lopulta. Tämä oli aluksi minulle vaikeaa hyväksyä, koska rakastin ex-miestä oikeasti ja suhteemme oli muuten ihana. Nyt mieleni on kuitenkin muuttunut täysin: olen ensinnäkin uuden, entistäkin ihanamman miehen kanssa ja toiseksi olen erittäin tyytyväinen siihen, ettei elämä minulle lapsia suonut! Tietoisesti minulla ei olisi ollut munaa tehdä näin fiksua valintaa, mutta päivä päivältä nautin vapaasta elämästäni ja olostani enemmän, enkä enää missään tapauksessa haluaisi lapsia tätä pakkaa sekoittamaan.

Saan täyttää elämäni kaikella ihanalla (miehen kanssa olemisella, seksillä pitkän kaavan mukaan, matkailulla, yhteisillä aikaa vievillä mutta inspiroivilla projekteilla, spontaaneilla irtiotoilla jne.), ja lisäksi pystyn säästämällä ja sijoittamalla kerryttämään mojovan rahasumman eläkeikää odottamaan, jolla saan ostettua itselleni hyvän hoidon sitten kun se aika koittaa.

En voisi tyytyväisempi olla.

N40

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Olen kuullut näitä tapauksia useampiakin.

Se päätös että haluaako lapsia vai ei, pitää tehdä yksin. Ikinä, siis ikinä sitä ei pidä tehdä toisen mieliksi tai kuvitellen että ollaan samoilla linjoilla hamaan loppuun asti.

Ja varsinkaan naisen ei pidä jättäytyä lapsettomaksi miehen mieliksi/ painostuksesta.

Mies voi ja usein tekeekin juuri tämän että ottaa nuoremman naisen ja hankkii lapsia tämän kanssa.

Sinä voisit hankkia lapsen hedelmöitys hoidoilla jos sinulla on sukulaisia/ ystäviä joista saisi apua lapsenhoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Tämä olisi kyllä niin karkeroittava tilanne! Mies pakotti sinut jäämään lapsettomaksi mutta nyt itse tekeekin lapsia! Miten törkeää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP

Olipas todella ikävä ja epäempaattinen kommentti. Sanoisitko noin ikänsä tupakoineelle, kun tämä olisi kuolemassa keuhkosyöpään? Ihan kaikkea, mikä mieleen juolahtaa, ei tarvitse sylkeä ulos, edes internetissä. Vaikka se olisi sinusta kuinka totta.

Edelliselle lapsettomalle sympatiaa.

Ei harmita yhtään. Kummilapset riittää. Tykkään enempi eläimistä kuin lapsista, joten mielummiin koira kuin lapsi =)

Neljänkympin korvilla heräävä paniikinomainen lapsenkaipuu on valepukuista kuolemanpelkoa.

Naisille lapsenteko vain harvoin onnistuu siinä iässä. Miehillä ei ole fysiologista estettä eikä yleensä itsekritiikkiä, joten meillä on näitä pappaikäisiä nuoria isiä, jotka vaihtaa vaippoja lukulasit päässä ja kuvittelee olevansa nuorekkaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP

Olipas todella ikävä ja epäempaattinen kommentti. Sanoisitko noin ikänsä tupakoineelle, kun tämä olisi kuolemassa keuhkosyöpään? Ihan kaikkea, mikä mieleen juolahtaa, ei tarvitse sylkeä ulos, edes internetissä. Vaikka se olisi sinusta kuinka totta.

Edelliselle lapsettomalle sympatiaa.

Lapsettomaksi jättäytyminen ja kehkosyöpään kuoleminen ovat minusta vähän mauton rinnastus. AP

HARMITTAA - olen vihainen ja katkerakin.

Älä mene vasektomiaan, pidä ovet avoinna mielen muutokselle.  Totaalisuus voi olla shokkikin, vaikka nyt ei haluttaisi hankkia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP

Olipas todella ikävä ja epäempaattinen kommentti. Sanoisitko noin ikänsä tupakoineelle, kun tämä olisi kuolemassa keuhkosyöpään? Ihan kaikkea, mikä mieleen juolahtaa, ei tarvitse sylkeä ulos, edes internetissä. Vaikka se olisi sinusta kuinka totta.

Edelliselle lapsettomalle sympatiaa.

Lapsettomaksi jättäytyminen ja kehkosyöpään kuoleminen ovat minusta vähän mauton rinnastus. AP

Siinä on samaa se, että henkilöt ovat (sinun mielestäsi) itse aiheuttaneet tilanteensa. Sanotaan sitten abstraktimmalla tasolla: onko sinusta ok mennä hieromaan heidän omaa vastuutaan heidän naamaansa, kun he ovat tilanteestaan äärimmäisen onnettomia?

Vierailija kirjoitti:

Neljänkympin korvilla heräävä paniikinomainen lapsenkaipuu on valepukuista kuolemanpelkoa.

Naisille lapsenteko vain harvoin onnistuu siinä iässä. Miehillä ei ole fysiologista estettä eikä yleensä itsekritiikkiä, joten meillä on näitä pappaikäisiä nuoria isiä, jotka vaihtaa vaippoja lukulasit päässä ja kuvittelee olevansa nuorekkaita.

On monesti myös surua turhasta elämänpelosta ja epäluottamuksesta - ettei ole uskaltanut etsiä kunnon parisuhdetta ja tehdä lapsia.

Katumusta, ettei ole tehnyt kaikkeaan ja tilaisuus onkin yhtäkkiä ohi, naisilla tämä on myös todella totaalista biologian takia jo siinä 40v.

Suuttumusta, että on jäänyt vaille jostain elämän perusasiasta.