Nelikymppiset ja vanhemmat lapsettomat: kaduttaako tai harmittaako se, ettei sinulla ole lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP

NAISTEN tai MIESTEN - jotka haluava lapsen, pitää tehdä se kumppanilleen selväksi ajoissa ja nainenhan voi myös sanoa, että aion jättää nyt ehkäisyn pois, koska haluan lapsen ja biologia on tulossa vastaan

- mies tekee sitten omat johtopäätöksensä.

Vierailija kirjoitti:

Kaksikymppisenä oletin että elämä kulkee opitusti, että tässä kohta naimisiin ja lapsia ja asuntolainaa :)

Kolmikymppisenä ei ollut kuin se asuntolaina ja jotenkin havahduin siihen että alkaa olemaan kiire niiden muiden kanssa,

Nelikymppisenä oli se lainakin maksettu mutta muusta ei tietoakaan, mutta asiat oli muuten aina - jos ei nyt hyvin niin kohtuullisesti. Harrastelin, seurustelin, kävin töissä. Elämä oli mukavaa.

Nyt viisikymppisenä voin katsoa taaksepäin ja todeta että tämä meni ihan hyvin näin. Olen elänyt hyvän nuoruuden ja rikkaan elämän lapsettomana. Joskus, hyvin harvakseltaan, kun on hiljaista, sitä hetkeksi hiljentyy ja miettii millaista elämä olisi ollut jos olisinkin saanut lapsia. Mutta en sanoisi että miettisin surullisena tai haikeana. Ei minua valintani kaduta. Nykyisin en enää edes tahtoisi, kyllä se on nuoren miehen hommaa sanoi presidenttimme mitä tahansa.

Tässä on tietysti se etten ole koskaan sen erityisemmin haaveillut lapsista. Oletin vain että kyllä niitä johonkin väliin siunautuu, ja mennään siitä sitten, mutta en ole ollenkaan harmistunut siitä ettei ole.

M53

Hienosti kirjoitettu!

- ei lapsia pidä nostaa epäjumala asemaan kuitenkaan, jos niitä ei ole, vaikka lapsettomuus monille ajoittain kipeää tekeekin.  Täytyy ottaa tosiasiat vastaan ja yrittää löytää tasapaino sen kanssa, mitä on, eikä haikailla sitä, mitä ei ole.

Esikoisen sain 20-vuotiaana enkä ole koskaan lapsia katunut, montaa muuta asiaa olen. Lapset on mulle ja miehelle tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Täysin absurdi ajatus että katuisin jotain niin mahtavaa kuin omat lapseni. Esikoinen on asunut omillaan jo kuusi vuotta ja on menestynyt elämässä todella hyvin, olen hänestä erittäin ylpeä. Nuorimmaisetkin kasvavat kovaa kyytiä, ja uskon että heistäkin tulee kunnon kansalaisia.

Minun kantani lasten tekemiseen on se, että jokaisella lapsella on oikeus syntyä tähän maailmaan toivottuna. Niiden jotka eivät tunne todellista halua saada oma lapsi, ei pitäisi lapsia tehdä. Maapallolla on muutenkin liikaa ihmisiä, ja varsinkin köyhyydessä ja kurjuudessa eläviä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Olen 68-vuotias ja mieheni kuoli muutama vuosi sitten. Melkein kaikilla ystävilläni on jo lapsenlapsiakin. Nyt tuntuu kammottavalta ajatukselta että tulevaisuudessa olen todella yksin ja mahdollisesti täysin vieraiden armoilla.

Lapsettomuus tuntui aikoinaan vapaudelta, mutta nyt se vain korostaa yksinäisyyttäni.

Laiminlöitkö ystävyyssuhteiden rakentamisen ja vaalimisen parisuhteesi aikana? Miksi et ottaisi ystäviesi lapsia omaan elämääsi? AP

Ystävien lapsilla on omat elämänsä - puoliso, lapset, omat vanhemmat ja sukulaiset, ystävät.. harvalla siinä enää aikaa on jotain omien vanhempien ystäviä käydä tervehtimässä.

Ei harmita. En ole koskaan osannut kuvitellakaan, että minulla olisi lapsia. Minulta puuttuu joku geeni=)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut ihan kivaa nähdä, millainen tytär/poika mulla voisi olla.

Tiedän, että vanhemmaksi kasvetaan ja että lapsi tulee perheeseen ja sopeutuu sen tyyliin. Että oman lapsensa voi kasvattaa sellaiseksi, mikä itseä miellyttää. Siitä ei tarvitse tulla sellaista likaisessa toppapuvussa kirkuvaa, pilttinaamaista takkutukkaa. 

Siskon lapsi on aika ihana ja kuvittelen, että tuollainen voisi omanikin olla. En vain ole saanut, koska ei ole miestä ja ikääkin on 43, joten ei ne riskit ainakaan vähene.

N43

Luuletko siis oikeasti, että nämä sinun mielestäsi huonotapaiset lapset on tahallaan kasvatettu sellaisiksi kuin he ovat, ja että heidän ei-toivottava käyttäytymisensä ja ulkomuotonsa on vain vanhempien kyvyttömyyden seurausta? Olisi varmaan tullut aika karu herätys todelliseen vanhemmuuteen sinulla. :D AP

En luule mitään, vaan tiedän että lapsen vastenmielinen ulkonäkö (likaisuus, tyylittömyys, takkuinen tukka) johtuu vanhempien laiskuudesta. Olen inhonnut tuollaisia Citymarket-penskoja. Ei-toivottava käytös taas johtuu vanhempien kyvyttömyydestä kasvattaa, opettaa ja olla jämäköitä auktoriteetteja.

Ilman hyvin hoidettua siskon lasta luulisin, että kaikki lapset ovat kamalia. Näin selvennyksenä.

N43

Olen nyt 47 v. ja jäin lapsettomaksi reilu vuosi sitten. Mies lopetti lapsettomuushoidot viime hetkellä. Hän on minua 10 v nuorempi, joten mikäs kiire hänellä. Ei ollut vielä valmis isäksi.  Erohan siitä tuli saman tien. Olisi voinut hieman aikaisemmin ilmoittaa kantansa asiaan. Lääkäri sanoi, että meillä oli hyvät mahdollisuudet saada lapsia, tosin luovutetuilla munasoluilla.

Sanoisin kaikille sen, että mieli voi muuttua vanhemmiten ja niin se teki minullakin. En nuorempana halunnut lapsia, vasta sitten kun tapasin ex-mieheni, tuntui että aika on sopiva perheelle. Mies ei vain ollut samaa mieltä. Nyt suren kovasti sitä, että en saa koskaan omaa lasta ja hoidan sukulaislapsia sen minkä ehdin. Ehkä joskus olen sinut asian kanssa. Miehistä en ole välittänyt eron jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP

Olipas todella ikävä ja epäempaattinen kommentti. Sanoisitko noin ikänsä tupakoineelle, kun tämä olisi kuolemassa keuhkosyöpään? Ihan kaikkea, mikä mieleen juolahtaa, ei tarvitse sylkeä ulos, edes internetissä. Vaikka se olisi sinusta kuinka totta.

Edelliselle lapsettomalle sympatiaa.

Lapsettomaksi jättäytyminen ja kehkosyöpään kuoleminen ovat minusta vähän mauton rinnastus. AP

Siinä on samaa se, että henkilöt ovat (sinun mielestäsi) itse aiheuttaneet tilanteensa. Sanotaan sitten abstraktimmalla tasolla: onko sinusta ok mennä hieromaan heidän omaa vastuutaan heidän naamaansa, kun he ovat tilanteestaan äärimmäisen onnettomia?

Ei, kunhan he ottavat itse vastuun valintojensa seurauksista. Tuo kommentoimani nainen ei niin tehnyt, ja sama ongelma on aika monella muullakin naisella, joka katkerana syyttää puolisoaan lapsettomuudestaan. Se on epärehellistä. AP

Vierailija kirjoitti:

Ei harmita yhtään. Kummilapset riittää. Tykkään enempi eläimistä kuin lapsista, joten mielummiin koira kuin lapsi =)

Mulle kummiudesta koitui stressiä. Koko ajan oli odotuksia (tietynlaisia lahjoja), ja kummius väritti suhteen lapsen vanhempiin. En pitänyt pojasta. Onneksi kummius jäi historiaan avioerossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi ollut ihan kivaa nähdä, millainen tytär/poika mulla voisi olla.

Tiedän, että vanhemmaksi kasvetaan ja että lapsi tulee perheeseen ja sopeutuu sen tyyliin. Että oman lapsensa voi kasvattaa sellaiseksi, mikä itseä miellyttää. Siitä ei tarvitse tulla sellaista likaisessa toppapuvussa kirkuvaa, pilttinaamaista takkutukkaa. 

Siskon lapsi on aika ihana ja kuvittelen, että tuollainen voisi omanikin olla. En vain ole saanut, koska ei ole miestä ja ikääkin on 43, joten ei ne riskit ainakaan vähene.

N43

Luuletko siis oikeasti, että nämä sinun mielestäsi huonotapaiset lapset on tahallaan kasvatettu sellaisiksi kuin he ovat, ja että heidän ei-toivottava käyttäytymisensä ja ulkomuotonsa on vain vanhempien kyvyttömyyden seurausta? Olisi varmaan tullut aika karu herätys todelliseen vanhemmuuteen sinulla. :D AP

En luule mitään, vaan tiedän että lapsen vastenmielinen ulkonäkö (likaisuus, tyylittömyys, takkuinen tukka) johtuu vanhempien laiskuudesta. Olen inhonnut tuollaisia Citymarket-penskoja. Ei-toivottava käytös taas johtuu vanhempien kyvyttömyydestä kasvattaa, opettaa ja olla jämäköitä auktoriteetteja.

Ilman hyvin hoidettua siskon lasta luulisin, että kaikki lapset ovat kamalia. Näin selvennyksenä.

N43

Ei sekään aina auta jos sattuu olemaan jästipäinen lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP

Olipas todella ikävä ja epäempaattinen kommentti. Sanoisitko noin ikänsä tupakoineelle, kun tämä olisi kuolemassa keuhkosyöpään? Ihan kaikkea, mikä mieleen juolahtaa, ei tarvitse sylkeä ulos, edes internetissä. Vaikka se olisi sinusta kuinka totta.

Edelliselle lapsettomalle sympatiaa.

Lapsettomaksi jättäytyminen ja kehkosyöpään kuoleminen ovat minusta vähän mauton rinnastus. AP

Siinä on samaa se, että henkilöt ovat (sinun mielestäsi) itse aiheuttaneet tilanteensa. Sanotaan sitten abstraktimmalla tasolla: onko sinusta ok mennä hieromaan heidän omaa vastuutaan heidän naamaansa, kun he ovat tilanteestaan äärimmäisen onnettomia?

Ei, kunhan he ottavat itse vastuun valintojensa seurauksista. Tuo kommentoimani nainen ei niin tehnyt, ja sama ongelma on aika monella muullakin naisella, joka katkerana syyttää puolisoaan lapsettomuudestaan. Se on epärehellistä. AP

Kyllähän hän kirjoitti, että tilanne oli osittain hänen omaa syytään. Ja on joka tapauksessa julmaa kommentoida noin toiselle, joka on onneton.

Vierailija kirjoitti:

Ei, olisi outoa että yhtäkkiä asia pyörisi intensiivisesti mielessä kun ei ole ensimmäiseen 30-40 ikävuoteen ajatellut asiaa. Ne jotka luulee, että harmittaisi vaan peilaa omaa tunnemaailmaansa välillä minuun: totta kai niitä jotka haluaa lapsia harmittaisi jäädä lapsettomaksi. Jännästi aikuiset ihmiset ei osaa erottaa välillä omia tunteitaan toisten tunteista.

Vaikka tässä on varmasti perää, ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen kuullut keski-ikäisen naisen surevan ja katuvan nuorena tekemäänsä aborttia. Hän ei saanut lapsia myöhemmin.

Myös olen kuullut oman sukulaiseni katuvan sitä ettei hankkinut lapsia.

Kyllä ihmisten mielet saattavat muuttua ja he ymmärtävät tehneensä ratkaisuja sellaisilla perusteilla jotka vanhempana huomaavat kestämättömiksi.

Turhaahan sellainen katumus tietenkin on.

Minulla samankaltainen kokemus kuin 12:lla. Menimme naimisiin ollessani 27v ja sovittiin, että jätämme ehkäisyn pois sitten kun asuntomme valmistuu. Asuntomme valmistui ja sitten mies halusikin odottaa ylennykseensä asti. Ylennys tuli ja sitten hän ehdotti, että jos säästettäisiin vielä vähän. Säästöt karttuivat ja mies halusi vielä matkustaa siellä ja täällä. Kymmenen avioliittovuoden jälkeen erosimme, sillä mies ei halunnutkaan lasta, vaikka oli tosissaan sitä kymmenen vuotta vakuutellut Asiat voisi olla vielä valmiimmin -verukkeidensa lomasta. Minä itkin kymmenen vuoden ajan ja aina lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että ainakin se ja se asia on hoidettu, kun lapsi vihdoin tulee. Nyt minulla on ikää 38 vuotta enkä usko löytäväni miestä, joka edes haluaisi isäksi tai aviomieheksi, muuta kuin "ehkä sitten joskus". Voin tosin vielä tulla raskaaksi ja olenkin miettinyt josko maksaisin jollekin valioyksilölle s.permasta. Silloin lapsellani vaan ei välttämättä olisi isää elämässään. 

Mä olen miettinyt, että kävisin iskemässä jostain komeimman ja raamikkaimman yksilön, joka ei olisi änkyräkännissä ja joka saisi edes yhden järkevän lauseen sanottua lyhyen keskustelun aikana - ja toivoisin että se olisi kuitenkin sen verran tyhmä, että saisin siltä "panoksen" sopivia geenejä. Miestä en halua enää näiden kokemusten jälkeen, mutta lapsen voisin tehdä, jos siis vielä saisin. Olen 37.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, olisi outoa että yhtäkkiä asia pyörisi intensiivisesti mielessä kun ei ole ensimmäiseen 30-40 ikävuoteen ajatellut asiaa. Ne jotka luulee, että harmittaisi vaan peilaa omaa tunnemaailmaansa välillä minuun: totta kai niitä jotka haluaa lapsia harmittaisi jäädä lapsettomaksi. Jännästi aikuiset ihmiset ei osaa erottaa välillä omia tunteitaan toisten tunteista.

Vaikka tässä on varmasti perää, ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen kuullut keski-ikäisen naisen surevan ja katuvan nuorena tekemäänsä aborttia. Hän ei saanut lapsia myöhemmin.

Myös olen kuullut oman sukulaiseni katuvan sitä ettei hankkinut lapsia.

Kyllä ihmisten mielet saattavat muuttua ja he ymmärtävät tehneensä ratkaisuja sellaisilla perusteilla jotka vanhempana huomaavat kestämättömiksi.

Turhaahan sellainen katumus tietenkin on.

No, nämä tuttavasi ovat halunneet sisimmässään lapsia, ja siksi heitä harmittaa. Jos ei halua lapsia, ja varmistaa sterilisaatiolla, ettei niitä vahingossakaan tule, ei kyllä kadu lapsettomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut perheen jo nuorena, mutta mieheni halusi matkustella ja keskittyä luomaan uraa. Hänen mielestään "meillähän on hyvä just näin" ja minä myötäilin, vaikka ajatus lapsettomuudesta satutti. Työnsin tunteeni ja haaveeni syrjään ja keskityin töihin ja matkusteluun, ystäviin ja mieheen. Kunnes hän lähti toisen matkaan. Mies, jolle annoin parhaat vuoteni, jätti minut viikkoa ennen 42v syntypäivääni... Erosta kaksi vuotta aikaa ja edelleen nousee kyyneleet silmiin ja raivo nousee pintaan.

Nyt siinä makuuhuoneessa, jossa minä iltaisin mieheni nukahdettua itkin lapsenkaipuuta, nukkuu miestäni yli 10 vuotta nuorempi nainen, joka odottaa hänen lastaan. Ja minun hedelmällisyyteni vetelee viimeisiään. Miten se nainen sai mieheni mielen muuttumaan? Mitä hänellä oli, mitä minulla ei?

Pahinta tässä on kuitenkin se, että tilanne on osittain oma vikani. Mitäs annoin miehen päättää. Olisi pitänyt seurata omia unelmia ja jättää mies heti kun hän teki selväksi, ettei halua isäksi.

Kyllähän tuo tilanne on täysin oma vikasi. Elämässä pitää tavoitella sitä, mikä omasta mielestä on hyvää ja tärkeää – ei muiden mielestä. Voit kyllä olla muuten lasten elämässä läsnä ja vaikuttaa seuraavaan sukupolveen esimerkiksi vapaaehtoistyön avulla. Suomessa on jatkuva pula aikuisista vapaaehtoisista. AP

Olipas todella ikävä ja epäempaattinen kommentti. Sanoisitko noin ikänsä tupakoineelle, kun tämä olisi kuolemassa keuhkosyöpään? Ihan kaikkea, mikä mieleen juolahtaa, ei tarvitse sylkeä ulos, edes internetissä. Vaikka se olisi sinusta kuinka totta.

Edelliselle lapsettomalle sympatiaa.

Lapsettomaksi jättäytyminen ja kehkosyöpään kuoleminen ovat minusta vähän mauton rinnastus. AP

Siinä on samaa se, että henkilöt ovat (sinun mielestäsi) itse aiheuttaneet tilanteensa. Sanotaan sitten abstraktimmalla tasolla: onko sinusta ok mennä hieromaan heidän omaa vastuutaan heidän naamaansa, kun he ovat tilanteestaan äärimmäisen onnettomia?

Ei, kunhan he ottavat itse vastuun valintojensa seurauksista. Tuo kommentoimani nainen ei niin tehnyt, ja sama ongelma on aika monella muullakin naisella, joka katkerana syyttää puolisoaan lapsettomuudestaan. Se on epärehellistä. AP

Kyllähän hän kirjoitti, että tilanne oli osittain hänen omaa syytään. Ja on joka tapauksessa julmaa kommentoida noin toiselle, joka on onneton.

Tilanne on kokonaan hänen syytään.

Rehellisyys on minulle tärkeämpi arvo kuin myötäsukaisuus. AP

up

Ajattelen näin: jos olisin lasta oikeasti halunnut, niin kai sitten olisin yrittänyt hankkia sitä jonkun naisen kanssa, koska miehenähän en voi a) tulla vahingossa raskaaksi ja b) tulla raskaaksi tarkoituksellakaan.

Lapsen hankkiminen miehellä liittyy siis (biologisista  syistä) aina naisiin.

Koska minulla taas on ollut sukupuolisia suhteita lähinnä vain miehiin ,eli seurustelukumppanini ovat olleet pääsääntöisesti miehiä, eivätkä mitkään naistuttavuuteni (joita minulla  kyllä on ollut melkein enemmän kuin miestuttavuuksia) ole edenneet kenenkään naistuttavani kanssa kummankaan taholta mihinkään kaskinäiseen seksuaaliseen yhdessäoloon, eikä kumpikaan ole sitä halunnutkaan, niin mitä todellisuudessa kokonaan  olematonta minä sitten edes voisin katua. 

Minulla ei edes ole mitään erityistä suhtautumista käsitteeseen 'lapsi' tai 'lapset'.

Lapset ovat pieniä ihmisiä, jotka kasvavat pikkuhiljaa isoiksi ja saavat sitten ehkä ajastaan omia lapsia.

Tämän käsittää kyllä jokainen, eikä sellaista ihmistä olekaan joka ei tuota käsittäisi.

Kasvun käsitehän  on vain biologinen  itsestäänselvyys, noin  siis pääsääntöisesti.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, olisi outoa että yhtäkkiä asia pyörisi intensiivisesti mielessä kun ei ole ensimmäiseen 30-40 ikävuoteen ajatellut asiaa. Ne jotka luulee, että harmittaisi vaan peilaa omaa tunnemaailmaansa välillä minuun: totta kai niitä jotka haluaa lapsia harmittaisi jäädä lapsettomaksi. Jännästi aikuiset ihmiset ei osaa erottaa välillä omia tunteitaan toisten tunteista.

Vaikka tässä on varmasti perää, ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen kuullut keski-ikäisen naisen surevan ja katuvan nuorena tekemäänsä aborttia. Hän ei saanut lapsia myöhemmin.

Myös olen kuullut oman sukulaiseni katuvan sitä ettei hankkinut lapsia.

Kyllä ihmisten mielet saattavat muuttua ja he ymmärtävät tehneensä ratkaisuja sellaisilla perusteilla jotka vanhempana huomaavat kestämättömiksi.

Turhaahan sellainen katumus tietenkin on.

No, nämä tuttavasi ovat halunneet sisimmässään lapsia, ja siksi heitä harmittaa. Jos ei halua lapsia, ja varmistaa sterilisaatiolla, ettei niitä vahingossakaan tule, ei kyllä kadu lapsettomuutta.

Tottakai näin mutta jos kysytään että katuuko joku, niin kysyjällä ole telepaattisia kykyjä tietämään mitkä ovat kunkin sisimmät ajatukset.

Sitäpaitsi sterilisaation purkuja kyllä tehdään, eikö syynä liene katumus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, olisi outoa että yhtäkkiä asia pyörisi intensiivisesti mielessä kun ei ole ensimmäiseen 30-40 ikävuoteen ajatellut asiaa. Ne jotka luulee, että harmittaisi vaan peilaa omaa tunnemaailmaansa välillä minuun: totta kai niitä jotka haluaa lapsia harmittaisi jäädä lapsettomaksi. Jännästi aikuiset ihmiset ei osaa erottaa välillä omia tunteitaan toisten tunteista.

Vaikka tässä on varmasti perää, ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen kuullut keski-ikäisen naisen surevan ja katuvan nuorena tekemäänsä aborttia. Hän ei saanut lapsia myöhemmin.

Myös olen kuullut oman sukulaiseni katuvan sitä ettei hankkinut lapsia.

Kyllä ihmisten mielet saattavat muuttua ja he ymmärtävät tehneensä ratkaisuja sellaisilla perusteilla jotka vanhempana huomaavat kestämättömiksi.

Turhaahan sellainen katumus tietenkin on.

No, nämä tuttavasi ovat halunneet sisimmässään lapsia, ja siksi heitä harmittaa. Jos ei halua lapsia, ja varmistaa sterilisaatiolla, ettei niitä vahingossakaan tule, ei kyllä kadu lapsettomuutta.

Tottakai näin mutta jos kysytään että katuuko joku, niin kysyjällä ole telepaattisia kykyjä tietämään mitkä ovat kunkin sisimmät ajatukset.

Sitäpaitsi sterilisaation purkuja kyllä tehdään, eikö syynä liene katumus?

Melkein kaikki purut tehdään ihmisille, joilla on jo lapsia. Erityisen paljon katuvat naiset, joille steri tehdään sektion yhteydessä. Alkaa mieli kuitenkin tehdä sitä iltatähteä.

Lapsettomat ovat paljon varmempia päätöksestään kuin vanhemmat.