Uudessa suhteessa olevat yhteishuoltajat: ajankäytöstä

Sille miehelle voi sanoa, että tarvitsee omaa aikaa, koska sen lapsiviikon on 24/7 "kiinni" lapsissa siksi, että sitä toista huoltajaa ei silloin ole paikalla. Lapsettomalla viikolla eletään aikuisen elämää eikä siihen kuulu toisessa roikkuminen.

Heh heh. Me totaaliyksinhuoltajat vältytään näköjään  tuollaisiltakin ongelmilta. Uusi suhde? No ehkä juu sitten viisikymppisenä, kun lapset ovat lähteneet kotoa.

Minä tarvitsen hyvin paljon omaa aikaa, mutta kun rakastuin, niin halusin olla miehen kanssa koko viikon.

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsen hyvin paljon omaa aikaa, mutta kun rakastuin, niin halusin olla miehen kanssa koko viikon.

Niin minäkin halusin alussa, mutta kun suurin rakastuminen on hiipunut, huomaan jälleen kaipaavani enemmän omaa aikaa. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Heh heh. Me totaaliyksinhuoltajat vältytään näköjään  tuollaisiltakin ongelmilta. Uusi suhde? No ehkä juu sitten viisikymppisenä, kun lapset ovat lähteneet kotoa.

Minulla oli jo ihan ennen kolmekymmentä uusi suhde. Ei mitään ongelmia kun mies halusi olla osa perhettä.

T ex totaalisesti

Aplle. Eikö se ole vähän loppusoiton alkua jos ei ajankäyttö mene yksiin? Ratkaisuna on että jompi kumpi joustaa siitä mitä haluaa.

Selität miehelle miltä sinusta tuntuu ja mitä tarvitset ja sitten kuuntelet häntä. Saatte asiasta sovun tai ette.

Mä liputan etäsuhteen puolesta :) Se sopii erinomaisesti tähän elämäntilanteeseen. Joka toinen viikko lasten kanssa ja joka toinen arjet ihan omaa elämää ja viikonloput laadukasta parisuhdeaikaa. Toimii.

Vierailija kirjoitti:

Te vuoroviikkovanhemmat jotka olette uudessa suhteessa mutta ette asu yhdessä: kuinka paljon vietätte aikaa uuden kumppaninne kanssa? Minulla nyt se tilanne että uusi mies haluaisi viettää yhdessä enemmän aikaa kuin itse haluaisin. Molemmilla on lapset vuoroviikoin, samantahtisesti. Itse haluaisin "vapaaviikolla" hengähtää ja olla paljon itsekseni kotona (tyyliin viikottain ainakin yhden illan ja yön, mieluummin kaksi), mutta mies haluaisi että oltaisiin koko ajan eli käytännössä joka ilta ja yö yhdessä samassa paikassa, jomman kumman luona.

Minusta tuntuu että olen häntä kohtaan ikävä ja epäreilu (ja siitä myös syyllistetään) kun en halua olla kaikkea liikenevää aikaa yhdessä. Toisaalta tiedän, että hyvin voidakseni tarvitsen itse paljon tilaa ja omaa rauhaa. Millaisia tilanteita ja ajatuksia teillä on?

Minun uusi miesystävä olisi halunnut olla yhdessä kaiken aikaa, minä tarvitsin aikaa myös itselle. Meillä on kompromissi että pidän aina viikon aikana pari iltaa ihan vain omiin harrastuksiin, asiointiin, kotona yksin oleiluun. Kun hän ymmärsi että olen väsynyt ja kireä kun en saa yhtään levätä (ja kun pidin puoleni) on mennyt ihan ok.

Sinun olisi korkea aika löytää omat rajasi ja mitä haluat ja tarvitset, ja pitää niistä kiinni ja puolesi. Et voi mennä läpi elämän aina miellyttämällä kulloistakin miestä vastoin mitä oikeasti haluat.

On parempi olla ilman miestä kuin suhteessa jossa et voi olla oma itsesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsen hyvin paljon omaa aikaa, mutta kun rakastuin, niin halusin olla miehen kanssa koko viikon.

Niin minäkin halusin alussa, mutta kun suurin rakastuminen on hiipunut, huomaan jälleen kaipaavani enemmän omaa aikaa. -Ap

Tuo on normaalia ja tervettä. Että parisuhde voi kehittyä ja kestää, pitää antaa tilaa toisilleen ja olla erilliset ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh heh. Me totaaliyksinhuoltajat vältytään näköjään  tuollaisiltakin ongelmilta. Uusi suhde? No ehkä juu sitten viisikymppisenä, kun lapset ovat lähteneet kotoa.

Minulla oli jo ihan ennen kolmekymmentä uusi suhde. Ei mitään ongelmia kun mies halusi olla osa perhettä.

T ex totaalisesti

Aplle. Eikö se ole vähän loppusoiton alkua jos ei ajankäyttö mene yksiin? Ratkaisuna on että jompi kumpi joustaa siitä mitä haluaa.

Selität miehelle miltä sinusta tuntuu ja mitä tarvitset ja sitten kuuntelet häntä. Saatte asiasta sovun tai ette.

Ei kai sitä ajakäyttöä tarvitse niin jakaa, että joka hetki täytyy jakaa toisen kanssa? Mutta siis siinä mielessä joo lopun alkua, jos toinen on läheisriippuvainen.

Itsellä kaksi edellistä parisuhdetta kaatui juuri siihen kun koko ajan oli syyllinen olo, kun toinen syyllistää siitä, että minulla on tarve olla joskus ihan itsenikin kanssa. Ja sitten kun olen yksin niin ei siitä voi nauttia, kun tietää, että toinen on siitä surullinen/suuttunut.

Miksi miehillä ei ole omaa elämää? Äitiäkö kaipaavat? Mielestäni parisuhteessa ikäänkuin kuljetaan samalla kadulla kohti samaa päämäärää. Välillä kiinni toisissamme ja välillä kauempana toisistamne, toisiamme tukien, yhteistä tietä kulkien, mutta yksilöinä kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te vuoroviikkovanhemmat jotka olette uudessa suhteessa mutta ette asu yhdessä: kuinka paljon vietätte aikaa uuden kumppaninne kanssa? Minulla nyt se tilanne että uusi mies haluaisi viettää yhdessä enemmän aikaa kuin itse haluaisin. Molemmilla on lapset vuoroviikoin, samantahtisesti. Itse haluaisin "vapaaviikolla" hengähtää ja olla paljon itsekseni kotona (tyyliin viikottain ainakin yhden illan ja yön, mieluummin kaksi), mutta mies haluaisi että oltaisiin koko ajan eli käytännössä joka ilta ja yö yhdessä samassa paikassa, jomman kumman luona.

Minusta tuntuu että olen häntä kohtaan ikävä ja epäreilu (ja siitä myös syyllistetään) kun en halua olla kaikkea liikenevää aikaa yhdessä. Toisaalta tiedän, että hyvin voidakseni tarvitsen itse paljon tilaa ja omaa rauhaa. Millaisia tilanteita ja ajatuksia teillä on?

Minun uusi miesystävä olisi halunnut olla yhdessä kaiken aikaa, minä tarvitsin aikaa myös itselle. Meillä on kompromissi että pidän aina viikon aikana pari iltaa ihan vain omiin harrastuksiin, asiointiin, kotona yksin oleiluun. Kun hän ymmärsi että olen väsynyt ja kireä kun en saa yhtään levätä (ja kun pidin puoleni) on mennyt ihan ok.

Sinun olisi korkea aika löytää omat rajasi ja mitä haluat ja tarvitset, ja pitää niistä kiinni ja puolesi. Et voi mennä läpi elämän aina miellyttämällä kulloistakin miestä vastoin mitä oikeasti haluat.

On parempi olla ilman miestä kuin suhteessa jossa et voi olla oma itsesi.

Ihanaa että löytyy samanlaisia kuin itse olen. Nyt olen saanut tavallaan neuvoteltua yhden oman ajan illan "miesviikolle", mutta tuntuu että siitäkin pitää joka viikko erikseen pikkaisen vääntää. Kaksi iltaa olisi se jota tavoittelen, mutta siihen tuntuu olevan jotenkin pitkä matka. Totta, että täytyy pitää puolensa vain entistä paremmin. Tiedän ja tunnen kyllä, mitä tarvitsen, mutta ehkä en sitten ole uskaltanut pitää siitä kiinni tarpeeksi. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Mä liputan etäsuhteen puolesta :) Se sopii erinomaisesti tähän elämäntilanteeseen. Joka toinen viikko lasten kanssa ja joka toinen arjet ihan omaa elämää ja viikonloput laadukasta parisuhdeaikaa. Toimii.

Etäsuhde, siis miehesi asuu jossakin kaukana? Tämä sopisi minullekin oikein hyvin :) Mutta vaikea päästä samaan tilanteeseen, kun asutaan samassa kaupungissa ja siten liian lähekkäin. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te vuoroviikkovanhemmat jotka olette uudessa suhteessa mutta ette asu yhdessä: kuinka paljon vietätte aikaa uuden kumppaninne kanssa? Minulla nyt se tilanne että uusi mies haluaisi viettää yhdessä enemmän aikaa kuin itse haluaisin. Molemmilla on lapset vuoroviikoin, samantahtisesti. Itse haluaisin "vapaaviikolla" hengähtää ja olla paljon itsekseni kotona (tyyliin viikottain ainakin yhden illan ja yön, mieluummin kaksi), mutta mies haluaisi että oltaisiin koko ajan eli käytännössä joka ilta ja yö yhdessä samassa paikassa, jomman kumman luona.

Minusta tuntuu että olen häntä kohtaan ikävä ja epäreilu (ja siitä myös syyllistetään) kun en halua olla kaikkea liikenevää aikaa yhdessä. Toisaalta tiedän, että hyvin voidakseni tarvitsen itse paljon tilaa ja omaa rauhaa. Millaisia tilanteita ja ajatuksia teillä on?

Minun uusi miesystävä olisi halunnut olla yhdessä kaiken aikaa, minä tarvitsin aikaa myös itselle. Meillä on kompromissi että pidän aina viikon aikana pari iltaa ihan vain omiin harrastuksiin, asiointiin, kotona yksin oleiluun. Kun hän ymmärsi että olen väsynyt ja kireä kun en saa yhtään levätä (ja kun pidin puoleni) on mennyt ihan ok.

Sinun olisi korkea aika löytää omat rajasi ja mitä haluat ja tarvitset, ja pitää niistä kiinni ja puolesi. Et voi mennä läpi elämän aina miellyttämällä kulloistakin miestä vastoin mitä oikeasti haluat.

On parempi olla ilman miestä kuin suhteessa jossa et voi olla oma itsesi.

Ihanaa että löytyy samanlaisia kuin itse olen. Nyt olen saanut tavallaan neuvoteltua yhden oman ajan illan "miesviikolle", mutta tuntuu että siitäkin pitää joka viikko erikseen pikkaisen vääntää. Kaksi iltaa olisi se jota tavoittelen, mutta siihen tuntuu olevan jotenkin pitkä matka. Totta, että täytyy pitää puolensa vain entistä paremmin. Tiedän ja tunnen kyllä, mitä tarvitsen, mutta ehkä en sitten ole uskaltanut pitää siitä kiinni tarpeeksi. -Ap

Se on muuten jännä, miten miehet tunkevat seuraan, vaikka tietävät toisen haluavan olla yksin. Minusta se on outoa, mutta monelle miehelle tyypillistä.

Kysyt siltä mieheltäsi, että "ei kai sullakaan ole kiva olla minun seurassa silloin, kun en halua olla kanssasi?" 😀

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä liputan etäsuhteen puolesta :) Se sopii erinomaisesti tähän elämäntilanteeseen. Joka toinen viikko lasten kanssa ja joka toinen arjet ihan omaa elämää ja viikonloput laadukasta parisuhdeaikaa. Toimii.

Etäsuhde, siis miehesi asuu jossakin kaukana? Tämä sopisi minullekin oikein hyvin :) Mutta vaikea päästä samaan tilanteeseen, kun asutaan samassa kaupungissa ja siten liian lähekkäin. -Ap

Sitten selkeästi aina sovit ajoissa sen seuraavan viikon illoista, sanot että ensi viikolla mä pidän keskiviikkona ihan omaa aikaa, mutta nähdään sitten taas torstaina. Ei se ole välimatkakysymys vaan kunnioittamiskysymys.

Jos yksi tai kaksi iltaa viikossa on miehelle liikaa ja hylkäämistä, niin hän on liian tarvitseva ja takertuva sinulle, ja sinun kannattaa päästää hänet harjoittelemaan itsenäistä elämää. Sinulla ei ole varaa ja voimia ottaa ketään hoidettavaa vaan aikuinen, itsenäinen kumppani.

Tämä koskee myös sitä että hän protestoi, murjottaa, manipuloi, syyllistää, draamailee ja osoittaa mieltä vapaaillastasi. Se on manipulointia ja kontrollointia, henkistä väkivaltaa, eikä kuulu terveeseen parisuhteeseen. Hän joko oppii siitä ulos aika pian kuin kypsä ihminen tai sinun on parempi päättää tuo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä liputan etäsuhteen puolesta :) Se sopii erinomaisesti tähän elämäntilanteeseen. Joka toinen viikko lasten kanssa ja joka toinen arjet ihan omaa elämää ja viikonloput laadukasta parisuhdeaikaa. Toimii.

Etäsuhde, siis miehesi asuu jossakin kaukana? Tämä sopisi minullekin oikein hyvin :) Mutta vaikea päästä samaan tilanteeseen, kun asutaan samassa kaupungissa ja siten liian lähekkäin. -Ap

Sitten selkeästi aina sovit ajoissa sen seuraavan viikon illoista, sanot että ensi viikolla mä pidän keskiviikkona ihan omaa aikaa, mutta nähdään sitten taas torstaina. Ei se ole välimatkakysymys vaan kunnioittamiskysymys.

Jos yksi tai kaksi iltaa viikossa on miehelle liikaa ja hylkäämistä, niin hän on liian tarvitseva ja takertuva sinulle, ja sinun kannattaa päästää hänet harjoittelemaan itsenäistä elämää. Sinulla ei ole varaa ja voimia ottaa ketään hoidettavaa vaan aikuinen, itsenäinen kumppani.

Tämä koskee myös sitä että hän protestoi, murjottaa, manipuloi, syyllistää, draamailee ja osoittaa mieltä vapaaillastasi. Se on manipulointia ja kontrollointia, henkistä väkivaltaa, eikä kuulu terveeseen parisuhteeseen. Hän joko oppii siitä ulos aika pian kuin kypsä ihminen tai sinun on parempi päättää tuo.

Kiitos tästä! -Ap

Pidä ap puolesi ja kommunikoi selkeästi mutta ystävällisesti. Loppujen lopuksi molemmat voivat paremmin ja suhde kestää, kun rajat ja säännöt on käyty selkeästi läpi ja molemmat ovat niiden kanssa sinut. Silloin molemmilla on rento ja hyvä olla, kun tiedetään missä mennään eikä tarvitse koko ajan vääntää ja lukea rivien välistä.

Jos rajasi eivät sovi jollekulle niin hän on sinulle väärä.

Mun mies halusi alkurakastumisen huumassa muuttaa heti yhteenkin. Onneksi en antanut periksi. Nyt kun on kolme vuotta oltu yhdessä, niin hän myöntää itsekin, että tarvitsee välillä omaa rauhaa kotona.