Olen jotenkin irti ihmisistä. En osaa kaivata, en tunne tarvetta kertoa asioitani. Muita samanlaisia?

Osaisko joku kommentoida tätä aihetta? Ap.

Ei kuulosta ihan tavalliselta. Yleensä ihmiset haluavat jauhaa lähinnä itsestään ja omista asioistaan. 

Et ole kyllä mikään tuppisuu jos ystäviä ja puolisokin on..

Ihan tavallista mielestäni tuo ajattelu ja käytös.

En minäkään tykkää puhua omista asioistani muille ihmisille, viihdyn ja olen myös aina viihtynyt paremmin yksin kuin ihmisten seurassa.

Minä olen jossakin määrin samanlainen. Monet ovat esimerkiksi ihmetelleet miten minä pystyn olemaan niin luontevasti jonkun ihmisen seurassa, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vaikkapa vuoteen. Pystyn olemaan erossa ihmisistä sen vaikuttamatta mihinkään sen suuremmin. Luulen, että lapsuusajasta lähtien tapahtuneet useat muutot ovat vaikuttaneet tällaiseen piirteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Et ole kyllä mikään tuppisuu jos ystäviä ja puolisokin on..

Ihan tavallista mielestäni tuo ajattelu ja käytös.

En ole ollenkaan tuppisuu enkä introvertti, olen puhelias ja viihdyn ihmisten seurassa erittäin hyvin. Mutta kun en ole ihmisten seurassa, en edes muista heitä. Menetän ystäviä, kun en tule ajatelleeksi ottaa heihin yhteyttä. Rakastan puolisoani, mutta en tunne ikävää häntä kohtaan kun hän on pois. Elämässäni on tapahtunut isoja asioita, mutta en ole kokenut mitään tarvetta edes kertoa niistä kenellekään, saati puhua jotenkin enemmän niistä asioista. Moni ystäväni ei tiedä minusta mitään. Kerron aina jos he kysyvät tietenkin, mutta en tunne mitään tarvetta puhua itsestäni mitään jos kukaan ei kysy. Esimerkiksi naimisiinmenoni, en tullut ajatelleeksi että siitä voisi mainita jollekin, mies toki tiesi kun oli läsnä :) , mutta esimerkiksi äitini tai ystäväni ei tienneet. Ap. 

Tunsin yhden jätkän joka oli tuollainen (?), sosiaalinen, mutta ei kuulemma tuntenut melkein koskaan ikävää keneenkään. Yritin kysellä siitä tarkemmin, kun kiinnosti, mutta ei se oikein sanonut enempää.

Mä ajattelen, että se kertoo siitä että ihmisellä on hyvä flow :) ja osaa viihdyttää itseään rikkaalla mielellään.

Mun mielestä on rasittavaa, kun kysellään kuulumisia. Joutuu jotenkin miettimään, että mitä nyt tapahtuikaan (noloa kun ei muista) ja siis kun se aika meni jo, niin onko sillä kauheasti väliä, jos ei tapahtunut mitään kovin maailmaa muuttavaa?

Mulla on ihmisiä ikävä joskus, yleensä vain silloin, kun on jotenkin epätasapainoinen olo, itkuinen esim. hormonien vuoksi. Silloin kun tunnen itseni normaaliksi, mulla on hyvä olla yksin, vaikka saatankin miettiä että olis ihan kiva nähdä jotakuta tiettyä.

Koska olet oman mielesi illuusio. Koko todellisuutemme on illuusiota. Mielemme on projektio. Luot kaiken draaman elämässäsi ja kaikki tilanteet sekä ihmiset. Elämme unessa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jossakin määrin samanlainen. Monet ovat esimerkiksi ihmetelleet miten minä pystyn olemaan niin luontevasti jonkun ihmisen seurassa, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vaikkapa vuoteen. Pystyn olemaan erossa ihmisistä sen vaikuttamatta mihinkään sen suuremmin. Luulen, että lapsuusajasta lähtien tapahtuneet useat muutot ovat vaikuttaneet tällaiseen piirteeseen.

Minäkin luulen, että lapsuudessani on joku syy siihen, että olen tällainen. Ja minäkin pystyn olemaan jonkun vanhan tutun seurassa kuin olisin nähnyt hänet eilen, vaikka emme olisi tavanneet 20 vuoteen. En ole kaivannut häntä yhtään, mutta jos kohtaan hänet nyt niin hän tuntuu minusta kuin hän olisi aina ollut elämässäni. Minä en ole kylläkään muuttanut usein, edes lapsena, mutta kasvoin jotenkin vähän vailla huomiota, opin jo lapsena hoitamaan itse omat asiani eikä ketään (esim. vanhempiani) kiinnostanut mitä elämässäni tapahtuu. Siksi varmaan yllätyn aina kun joku kysyy kuulumisiani. Ap.

Olen miettinyt usein että mikä minussa on vikana, mutta sinä osasit laittaa sen sanoiksi!

Tilanteeni on sama kuin sinulla ap, mikään ei sinänsä ole vialla mutta joku on silti vähän vinossa.

Vierailija kirjoitti:

Tunsin yhden jätkän joka oli tuollainen (?), sosiaalinen, mutta ei kuulemma tuntenut melkein koskaan ikävää keneenkään. Yritin kysellä siitä tarkemmin, kun kiinnosti, mutta ei se oikein sanonut enempää.

Mä ajattelen, että se kertoo siitä että ihmisellä on hyvä flow :) ja osaa viihdyttää itseään rikkaalla mielellään.

Mun mielestä on rasittavaa, kun kysellään kuulumisia. Joutuu jotenkin miettimään, että mitä nyt tapahtuikaan (noloa kun ei muista) ja siis kun se aika meni jo, niin onko sillä kauheasti väliä, jos ei tapahtunut mitään kovin maailmaa muuttavaa?

Mulla on ihmisiä ikävä joskus, yleensä vain silloin, kun on jotenkin epätasapainoinen olo, itkuinen esim. hormonien vuoksi. Silloin kun tunnen itseni normaaliksi, mulla on hyvä olla yksin, vaikka saatankin miettiä että olis ihan kiva nähdä jotakuta tiettyä.

Rikas mielikuvitus minulla varmaan on kyllä, ja tosiaan viihdyn hyvin yksinkin, useamman viikon matkallakin. Mutta en minäkään muistele juuri menneitä tapahtumia, yritän elää hetkessä ja siksi joku "mitä teit viime kesänä" on minusta todella epäkiinnostava aihe. Kiinnostavampi kysymys on vaikka, että mitä ajattelet juuri nyt. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt usein että mikä minussa on vikana, mutta sinä osasit laittaa sen sanoiksi!

Tilanteeni on sama kuin sinulla ap, mikään ei sinänsä ole vialla mutta joku on silti vähän vinossa.

Kiitos sinulle, noin minäkin tunnen. En koe että elämässäni on mikään vialla, mutta tosiaan jokin silti vähän vinossa. En oikein osaa määritellä edes että kärsinkö tästä piirteestäni. Haluaisin kyllä ikävöidä, haluaisin kaivata. Haluaisin tuntea halua kertoa asioistani. Ap.

Joo, mulla vähän sama.

Toivon kyllä usein, että puolisoni ikävöi minua ja toivon usein, että ystäväni kertovat ja haluavat kertoa minulle asioitaan. Eli en halua että läheiseni ovat minua kohtaan sellaisia millainen itse olen. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jossakin määrin samanlainen. Monet ovat esimerkiksi ihmetelleet miten minä pystyn olemaan niin luontevasti jonkun ihmisen seurassa, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vaikkapa vuoteen. Pystyn olemaan erossa ihmisistä sen vaikuttamatta mihinkään sen suuremmin. Luulen, että lapsuusajasta lähtien tapahtuneet useat muutot ovat vaikuttaneet tällaiseen piirteeseen.

Minäkin luulen, että lapsuudessani on joku syy siihen, että olen tällainen. Ja minäkin pystyn olemaan jonkun vanhan tutun seurassa kuin olisin nähnyt hänet eilen, vaikka emme olisi tavanneet 20 vuoteen. En ole kaivannut häntä yhtään, mutta jos kohtaan hänet nyt niin hän tuntuu minusta kuin hän olisi aina ollut elämässäni. Minä en ole kylläkään muuttanut usein, edes lapsena, mutta kasvoin jotenkin vähän vailla huomiota, opin jo lapsena hoitamaan itse omat asiani eikä ketään (esim. vanhempiani) kiinnostanut mitä elämässäni tapahtuu. Siksi varmaan yllätyn aina kun joku kysyy kuulumisiani. Ap.

Minäkin koen joidenkin ihmisten tavallaan olevan elämässäni, vaikka eivät varsinaisesti olekaan. Ehkä he ovat vaikuttaneet elämääni ja ovat sydämessäni ja siksi koen näin. Koen tämän jotenkin erikoiseksi ominaisuudeksi.

En myöskään osaa automaattisesti jaaritella omista asioistani, kysyttäessä kerron kyllä.

Mulla on samaa. Lapsuus oli traumaattinen, uskonlahkoon kuuluva perhe, jota ei juuri minun persoonani kiinnostanut. Koulussa kiusattiin uskon takia. Olen joutunut opettelemaan ihan tietoisesti sen, että jaan itseästäni muille. En tottunut siihen lapsena, koska en ikinä kelvannut muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jossakin määrin samanlainen. Monet ovat esimerkiksi ihmetelleet miten minä pystyn olemaan niin luontevasti jonkun ihmisen seurassa, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vaikkapa vuoteen. Pystyn olemaan erossa ihmisistä sen vaikuttamatta mihinkään sen suuremmin. Luulen, että lapsuusajasta lähtien tapahtuneet useat muutot ovat vaikuttaneet tällaiseen piirteeseen.

Minäkin luulen, että lapsuudessani on joku syy siihen, että olen tällainen. Ja minäkin pystyn olemaan jonkun vanhan tutun seurassa kuin olisin nähnyt hänet eilen, vaikka emme olisi tavanneet 20 vuoteen. En ole kaivannut häntä yhtään, mutta jos kohtaan hänet nyt niin hän tuntuu minusta kuin hän olisi aina ollut elämässäni. Minä en ole kylläkään muuttanut usein, edes lapsena, mutta kasvoin jotenkin vähän vailla huomiota, opin jo lapsena hoitamaan itse omat asiani eikä ketään (esim. vanhempiani) kiinnostanut mitä elämässäni tapahtuu. Siksi varmaan yllätyn aina kun joku kysyy kuulumisiani. Ap.

Minäkin koen joidenkin ihmisten tavallaan olevan elämässäni, vaikka eivät varsinaisesti olekaan. Ehkä he ovat vaikuttaneet elämääni ja ovat sydämessäni ja siksi koen näin. Koen tämän jotenkin erikoiseksi ominaisuudeksi.

En myöskään osaa automaattisesti jaaritella omista asioistani, kysyttäessä kerron kyllä.

Itsekin koen tuon jotenkin erikoiseksi ominaisuudeksi. Tai mielestäni ainakin vaikkapa ystäväni ei ole tuollaisia. Puolisoni on ehkä hieman tuollainen, mutta kukaan eksistä ei ole. Olen välillä yrittänyt puhua ihmisille tästä "olen irti ihmisistä" -aiheesta, ja suurin osa ei ymmärrä yhtään mitä tarkoitan edes. Kiva, että täältä löytyy sentään joku joka ymmärtää mistä on kyse. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt usein että mikä minussa on vikana, mutta sinä osasit laittaa sen sanoiksi!

Tilanteeni on sama kuin sinulla ap, mikään ei sinänsä ole vialla mutta joku on silti vähän vinossa.

Kiitos sinulle, noin minäkin tunnen. En koe että elämässäni on mikään vialla, mutta tosiaan jokin silti vähän vinossa. En oikein osaa määritellä edes että kärsinkö tästä piirteestäni. Haluaisin kyllä ikävöidä, haluaisin kaivata. Haluaisin tuntea halua kertoa asioistani. Ap.

Sama. Pidän ihmisistä ympärilläni mutta viihdyn yksinkin, en osaa tuoda itseäni tykö. Ehkä tämä someaika lisää ahdistusta, pitäisi olla tiliä ja blogia joka paikkaan, ja päivitellä omia kuulumisia. En osaa "tyrkyttää" itseäni. Pystyn olemaan aika luontevasti vieraassakin seurassa, (vaikka itse sanonkin) olen kuullut kavereilta illanviettojen jälkeen kuinka uudet tuttavuudet olivat sanoneet että olen todella mukavaa seuraa, en kuitenkaan osaa viedä noita tuttavuuksia eteenpäin. Näin on sinänsä ihan hyvä mutta joskus tulee olo että jään jostain paitsi.

Samaistun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt usein että mikä minussa on vikana, mutta sinä osasit laittaa sen sanoiksi!

Tilanteeni on sama kuin sinulla ap, mikään ei sinänsä ole vialla mutta joku on silti vähän vinossa.

Kiitos sinulle, noin minäkin tunnen. En koe että elämässäni on mikään vialla, mutta tosiaan jokin silti vähän vinossa. En oikein osaa määritellä edes että kärsinkö tästä piirteestäni. Haluaisin kyllä ikävöidä, haluaisin kaivata. Haluaisin tuntea halua kertoa asioistani. Ap.

Sama. Pidän ihmisistä ympärilläni mutta viihdyn yksinkin, en osaa tuoda itseäni tykö. Ehkä tämä someaika lisää ahdistusta, pitäisi olla tiliä ja blogia joka paikkaan, ja päivitellä omia kuulumisia. En osaa "tyrkyttää" itseäni. Pystyn olemaan aika luontevasti vieraassakin seurassa, (vaikka itse sanonkin) olen kuullut kavereilta illanviettojen jälkeen kuinka uudet tuttavuudet olivat sanoneet että olen todella mukavaa seuraa, en kuitenkaan osaa viedä noita tuttavuuksia eteenpäin. Näin on sinänsä ihan hyvä mutta joskus tulee olo että jään jostain paitsi.

Edelleen sama :) . Minäkin pystyn olevaan hyvin luontevasti täysin uudessa ja tuntemattomassa seurassa ja tutustumaan tuntemattomiin ihmisiin todella helposti, ja minulle kommentoidaan usein, että miten seurassani on harvinaisen rento ja mukava olla ja miten helppo minuun on tutustua. Vaikka en ehkä ole kertonut itsestäni mitään, silti ihmiset kokee että ovat tutustuneet minuun ja tykkäävät minusta heti. Mutta minä unohdan heidät kun menen viereiseen huoneeseen. En tahallani, haluaisin muistaa. Ap.