Lue keskustelun säännöt.
Sairaalloinen hiljaisuus
Hiljainen
01.03.2018 |
Olen sairaalloisen hiljainen ihminen. En osaa keskustella ollenkaan. Olen ujo ja pelkään sosiaalisia tilanteita, mutta selviän kuitenkin esim. kaupassa asioinnista, virallisista puheluista ja muista sellaisista. Mutta ihan tavallinen juttelu harrastuksista, mielenkiinnon kohteista, ajankohtaisista asioista jne ei onnistu millään.
Nuo asioinnit ja sellaiset on minulle helpompia, kun niissä on selkeä kaava mitä noudattaa. Small talk ja syvempi keskustelu taas on ihan hirveän vaikeaa. En vaan keksi mitään sanottavaa, tai jos jotain tuleekin mieleen, niin ajattelen että se on ihan typerää eikä millään tavalla kiinnostavaa. Olen aina niin jännittynyt ja jumissa oman pääni sisällä etten yksinkertaisesti saa sanottua mitään. Näin on ihan kaikkien kanssa, myös läheisimpien perheenjäsenten.
Kaipaan epätoivoisesti läheisyyttä ihmisten kanssa, mutta on kamalan vaikea tutustua toisiin jos ei pysty puhumaan kunnolla. Haluaisin kyllä jakaa itseäni ja ajatuksiani muiden kanssa, mutta en vaan pysty. On hirveän noloa olla näin hiljainen.
Ainoa tilanne missä pystyn puhumaan suhteellisen vapaasti on terapia. Kävin kolme vuotta psykoterapiaa masennuksen vuoksi, ja nyt käyn juttelemassa psyk. polilla. Olen kertonut tästä miten vaikeaa keskusteleminen on minulle ja kuinka kärsin siitä, mutta kukaan ammattilaisista ei ole uskonut minua koska heille kyllä pystyn puhumaan.
Olisin valmis tekemään töitä tämän ongelmani päihittämiseksi, mutta en tiedä miten sitä ryhtyä purkamaan. Yritän kyllä puskea itseäni sanomaan edes jotain, ja välillä se onnistuukin, mutta sitten jälkeenpäin iskee hirveä häpeäntunne.
Mistä tähän voisi löytää apua? Vai onko tyydyttävä kärsimään hiljaisuudesta loppuelämä? Ja onko täällä kenties kohtalontovereita? Saa kysellä kysymyksiä jos jotakuta kiinnostaa, sekin vähän helpottaa että saan kertoa ongelmastani.
Kommentit (39)
Vähän samaa ongelmaa mulla. En nyt jaksa oikein kirjoitella aiheesta enempää, mutta yksinäinen olen kyllä koska suhteita ei kehity. Jonkin tasoinen small talk onnistuu mutta ystävyyden kehittymiseen vaadittaisiin jotain vähän enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin kerran 2 kertaa treffeillä yhden naisen kanssa joka oli niin hiljainen että se alkoi vaivaamaan.
On ikävää kun miehenä saat kysyä kaikki kysymykset ja toinen lähinnä vain kysyy saman kysymyksen takaisin mutta ei keksi omia kysymyksiä. Keskustelu ei ole soljuvaa vaan yksipuolista.
Olen pahoillani. Minulla on ollut samanlaista, ehkä ei ihan noin pahana. Tutustuin ihmisiin harrastuksissa, joissa tehtiin asioita puhumisen sijasta. Pikku hiljaa alkoi keskusteluakin syntyä, esim. yhteisillä harrastusmatkoilla, kun oltiin pitkään yhdessä.
Täällä on toinen ihan samanlainen. Yksi tosi iso ongelma on se, että on vaikea löytää paikkoja, missä voisi ylipäätään päästä tekemisiin toisten ihmisten kanssa. Minulla ei ole ystäviä tai kavereita. Menisin mielelläni esimerkiksi harrastuksiin, mutta olen taide- ja taito-osaamiseltani niin rajoittunut, että sopivia harrastuksia on tosi niukasti.
Nautin kyllä ihmisten kanssa olemisesta, mutta on vaikea löytää paikkoja, joissa hiljaisempi ihminen voisi olla muiden kanssa niin, ettei se olisi jotenkin kiusallista. Ehkä pahin paikka oli se, kun minulta alettiin eräässä vertaistukiryhmässä tivaamaan, miksi en puhu enempää... :( Haaveilen siitä, että saisin kaverin, vaikka se taitaa olla mahdoton toive.
Minulla on samoja ongelmia. Olen kärsinyt paniikista, sosiaalisista peloista ja ahdistuksesta koko ikäni. Nykyään on ehkä vähän mennyt helpommaksi, mutta 10 vuotta sitten olin melkein mykkä. Edelleen olen ryhmässä hiljainen, mutta kahden kesken juttelen jo enemmän.
Minulla sairaalloisesta hiljaisuudesta selviytyminen lähti käyntiin ehkä yhdellä työpaikalla, jossa oli todella hyvä henki ja lähin työkaverini oli sellainen ihana "mummuhahmo", oikein sellainen herttainen ja äidillinen. Aloin vähitellen puhua enemmän.
Ehkä sinäkin pääsisit vähitellen ulos kuorestasi, jos löytäisit hyvän työyhteisön tai mukavia ihmisiä ympärillesi. Hyvä voisi olla myös joku harrastus, jossa tekeminen on pääasia. Vaikutat myös hyvältä kirjoittajalta, joten olisiko mahdollista, että löytäisit samalta paikkakunnalta netin kautta kavereita? Entä oletko töissä? Ja jos olet, niin onko siellä ketään mukavaa työkaveria?
Minullekin on tuttua tuo, että sanomisiaan vatvoo ja miettii pitkään jälkikäteen, mutta pitäisi kai yrittää opetella unohtamaan sellaiset ajatukset. Eihän sitä itsekään mieti jonkun toisen sanomisia viikkotolkulla.
Sellainenkin on auttanut minua, että olen antanut itselleni luvan olla hiljainen. Olen aina ollut hiljainen ja en voi uskoa, että koskaan muuttuisin todella puheliaaksi. Enää en yritä ajatella, että minun pitäisi olla jonkun muun lainen. Ennen en lähtenyt kotoani minnekään, mutta sitten jotenkin päätin, että voin lähteä minne vaan, mutta en ota mitään stressiä siitä, saanko sanottua siellä mitään. Yritän myös ajatella, että jos en kelpaa jollekin tällaisena, en tarvitse sellaisen ihmisen seuraa.
Tsemppiä sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkäätkö jotain tiettyä tapahtuvan, jos puhut muille? Tuomitsemista? Myötähäpeää?
Onko menneisyydessä kokemuksia, että puhumiseesi tai ylipäätään sinuun olisi suhtauduttu jotenkin epämiellyttävästi? Miten sinuun suhtauduttiin koulussa ja kotona?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin olen hiljainen. Mun tapaani olla ja keskustella on aina kummasteltu. Mua pidetään myös vähä-älyisenä (kuulen ja nään sekä aistin siinä missä toisetkin). Hyväksyvässä ympäristössä olen puhelias ja iloinen. Usein mut tuomitaan ennen kuin oikea minäni on tullut esille.
Yksi mies jonka tapasin muutaman kerran puhui tuskin mitään. Oli kiusallista yrittää väkisin pitää keskustelua yllä. Kysymyksiinkin hän vastasi yleensä vain: "En tiedä."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menen jumiin arvostelutilanteissa. Silloin kuullostan seniililtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut nauttivat small talk -tilanteista, mutta minulle ne ovat uuvuttavia ja jopa hieman vastenmielistä. Pyrin niistä nopeasti pois. Suurin osa mokauksista, joita olen myöhemmin joutunut häpeämään (minulla myös on taipumusta tuohon jälkeenpäin häpeämiseen), on tapahtunut small talk -tilanteissa. Vuorovaikutus on niissä pintapuolista, nopeaa ja osapuolet arvioivat toisiaan ulkonaisten seikkojen perusteella, koska eivät (vielä) tunne toisiaan.
Syvällisemmissä keskusteluissa kannattaa puhua sellaisista asioista, joista oikeasti on kiinnostunut ja joista on jokin mielipide. Olen ujo, ja minulla ainakin se, että aloittaa puhumisen aiheesta, jota pitää kiinnostavana ja tärkeänä, vähentää itsetarkkailua ja sitä myöten itsesensuuria. Toinenkin osapuoli joutuu keskittymään puheenvuoron sisältöön sen sijaan, että tarkkailisi minua.
Teen usein niin, että ihan rohkeasti aloitan kysymällä toisen näkemystä johonkin asiaan, joka itseäni kiinnostaa. Siitä keskustelu lähtee käyntiin. Aiheen ei tarvitse olla kauhean turvallinen, arkinen ja säädyllinen. Eivät ihmiset mene rikki siitä, jos heiltä kysyy vaikka jonkin filosofisemman kysymyksen. Kun samalla hymyilee ja on huumorintajuinen, tilanne vapautuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ahdistaa aina eniten jos on useampia ihmisiä. Olen itsekin hiljainen, mutta pystyn omasta mielestäni paremmin keskustelemaan kahdestaan jonkun kanssa kun joukon kesken. Joukossa muutun ihan omituikseksi, en tunnista edes itseäni! Menen ihan lukkoon :o Ihan ahdistavaa!
Aika jännä että sulla ei ole ongelmaa puhua terapeutille mutta muille on. Mikä kilpi muissa ihmisissä mitä hänellä ei selvästikään ole? Onko joku pettänyt pahasti sun luottamuksen?
Ajattele kaikki ihmisiä terapautteina niin alkaa juttuhanat luistaa :)
AIka outoa.