Lue keskustelun säännöt.
Sairaalloinen hiljaisuus
Hiljainen
01.03.2018 |
Olen sairaalloisen hiljainen ihminen. En osaa keskustella ollenkaan. Olen ujo ja pelkään sosiaalisia tilanteita, mutta selviän kuitenkin esim. kaupassa asioinnista, virallisista puheluista ja muista sellaisista. Mutta ihan tavallinen juttelu harrastuksista, mielenkiinnon kohteista, ajankohtaisista asioista jne ei onnistu millään.
Nuo asioinnit ja sellaiset on minulle helpompia, kun niissä on selkeä kaava mitä noudattaa. Small talk ja syvempi keskustelu taas on ihan hirveän vaikeaa. En vaan keksi mitään sanottavaa, tai jos jotain tuleekin mieleen, niin ajattelen että se on ihan typerää eikä millään tavalla kiinnostavaa. Olen aina niin jännittynyt ja jumissa oman pääni sisällä etten yksinkertaisesti saa sanottua mitään. Näin on ihan kaikkien kanssa, myös läheisimpien perheenjäsenten.
Kaipaan epätoivoisesti läheisyyttä ihmisten kanssa, mutta on kamalan vaikea tutustua toisiin jos ei pysty puhumaan kunnolla. Haluaisin kyllä jakaa itseäni ja ajatuksiani muiden kanssa, mutta en vaan pysty. On hirveän noloa olla näin hiljainen.
Ainoa tilanne missä pystyn puhumaan suhteellisen vapaasti on terapia. Kävin kolme vuotta psykoterapiaa masennuksen vuoksi, ja nyt käyn juttelemassa psyk. polilla. Olen kertonut tästä miten vaikeaa keskusteleminen on minulle ja kuinka kärsin siitä, mutta kukaan ammattilaisista ei ole uskonut minua koska heille kyllä pystyn puhumaan.
Olisin valmis tekemään töitä tämän ongelmani päihittämiseksi, mutta en tiedä miten sitä ryhtyä purkamaan. Yritän kyllä puskea itseäni sanomaan edes jotain, ja välillä se onnistuukin, mutta sitten jälkeenpäin iskee hirveä häpeäntunne.
Mistä tähän voisi löytää apua? Vai onko tyydyttävä kärsimään hiljaisuudesta loppuelämä? Ja onko täällä kenties kohtalontovereita? Saa kysellä kysymyksiä jos jotakuta kiinnostaa, sekin vähän helpottaa että saan kertoa ongelmastani.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa aina eniten jos on useampia ihmisiä. Olen itsekin hiljainen, mutta pystyn omasta mielestäni paremmin keskustelemaan kahdestaan jonkun kanssa kun joukon kesken. Joukossa muutun ihan omituikseksi, en tunnista edes itseäni! Menen ihan lukkoon :o Ihan ahdistavaa!
Sama juttu, kahdestaan juttu kulkee ihan hyvin mutta isommassa joukossa mietin ihan hirveästi että mitä voisi sanoa enkä lopulta sano mitään ja sitten joku vielä huomauttaa että hei sä et ole sanonut sanaakaan viimesen 30 minsan aikana.
Olen myös saanut kommentin että olen ihan erilainen kahdestaan kuin ryhmässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä että sulla ei ole ongelmaa puhua terapeutille mutta muille on. Mikä kilpi muissa ihmisissä mitä hänellä ei selvästikään ole? Onko joku pettänyt pahasti sun luottamuksen?
Ajattele kaikki ihmisiä terapautteina niin alkaa juttuhanat luistaa :)
Jotenkin vaan ajattelen että kaikki muut tuomitsevat kaikkea sanomaani ja tekemääni, ja jos sanon jotain väärin, he tekevät pilkkaa minusta ja hylkäävät minut. Eihän (hyvä) terapeutti koskaan tekisi niin. Sehän on hänen työtään kuunnella minua.
Terapiassa minun tarvitsee vain kertoa ongelmistani ja tunteistani. Muiden ihmisten kanssa pitää keksiä jotain mielenkiintoista ja ajankohtaista sanottavaa. Tuntuu että minussa mielenkiintoista on vain "synkkä" puoleni, eikä sen näyttäminen ihmisille ole kovin hyvä ajatus. Olin masentunut niin pitkään että siitä tuli osa identiteettiäni, ja nyt kun en ole enää masentunut, en oikein tiedä kuka olen.
Jaa, no onhan niitä kokemuksia. Lapsena kiusattiin ja nuorena muutaman kerran pojat torjui kovin julmasti. Se häpeä on iskostunut tosi syvälle.
Ap; vaikea sanoa näin netin välityksellä, mutta saattaisi olla myös Selektiivinen mutismi?
Siitä löytyy tietoa, jos kiinnostaa ja voit ehkä tunnistaa itsesi?
Se on kyllä yleisempää lapsilla ja nuorilla, menee yleensä ohi aikuistuessa.
Et oo vaan löytänyt hyviä kuuntelijoita. Kaikilla ois jotain sanottavaa, jos vaan kuunneltais... Terapeutti on kuuntelija-tai ainakin pitäisi olla. Sen tähden heille on helpompi puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt lue heti kaikkia aiempia vastauksia, mutta mulla on kokemusta tuontyyppisestä ihmisestä läheisenä. Yksi asia pisti silmään viestissäsi: haluaisit jakaa itsestäsi muille ja minä minä. Tyypillistä. Mitä, jos kiinnostuisit muista? Keskity muihin, kysy ja kuuntele, ei tarvitse paljoa puhua.
Kukaan ei jaksa mykkää, joka vain odottaa tilaisuutta päästä jakamaan itseään muille. Mitä jos ajattelisit välillä, ettet ehkä ole maailman keskipiste, meitä on täällä paljon muitakin. Mykän kanssa on tylsää ja paha olla. Joutuu tekemään kaikki työt ja viihdyttämään eikä sekään kelpaa. Mitä, jos vaan opettelisit osallistumaan ja huomioimaan muut? Vai sekö sinun mielestäsi on epäkiinnostavaa, se kuva nyt tuli. Keskityt mieluummin itseesi, se on monien jännitäjien ongelma.
Kysy kuinka voit, mitä kuuluu, mitä tehtäis, paleleeko, onko nälkä. Ja mitä mieltä olet siitä, siitä ja siitä. Ja kuuntele vastaus! voi olla, että se on sinusta mielenkiinnotonta, jos muitten asiat ei sinua kiinnosta. Tarvitset asennemuutosta!
28, ymmärrän pointtisi ja tuo auttaa minuakin monesti. On kuitenkin vaikeaa päästä ihmisiä lähelle, jos keskittyy vain kysymysten esittämiseen. Silloin kun on paljon porukkaa paikalla, keskustelu polveilee erilaisten heittojen ja vitsien kautta eteenpäin. Harvemmin puhutaan henkilökohtaisista asioista, vaan ajankohtaisista asioista ja kulttuurista. On vaikeaa päästä mukaan, jos ei ole mitään mielessä jännityksen takia. On ikävää, jos mukana ei saa olla rennosti kuuntelemassa, vaan sitä kritisoidaan kommentoimalla, "Maija on ihan hiljaa!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen muuten erittäin vapautunut ja small talk sujuu hienosti, olenhan ollut paljon tekemisissä amerikkalaisten kanssa.
Sen sijaan työpaikallani on paljon hiljaisia ja ahdistuneita ihmisiä, joiden seurassa itsekin ahdistun, koska he odottavat jatkuvasti minulta sitä hauskaa jutustelua, eivätkä itse anna mitään vastineeksi.
Ei vaan aina jaksa...
Arkojen suomalaisten pitäisi pitää seuraa vilkkaille ulkomaalaisille tai yksinäisille, puheliaille vanhuksille, niin saavat hyväksyntää, oppivat itsekin avoimiksi ja ovat vielä hyödyksikin.
Matkustelkaa ihmiset ja tavatkaa muitakin, kun tuppisuusuomalaisia.
Ja löytyyhän Karjalasta ja Savosta erittäin vilkkaita suomalaisiakin ihmisiä, etsikää heidän seuraansa, niin vapaudutte itsekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos miettisit niitä ihmisiä joita tapaat, heidän elämäänsä ja kiinnostuksen kohteita. Mikä teillä on yhteistä? Mikä heissä sinua kiinnostaa, mistä haluaisit jutella, mitä "jakaa"? Kysy heiltä siitä, ei siinä ole mitään tylsää ja pinnallista, se on normaalia kanssakäymistä.
Jos puhuminen ei ole tuttua, harjoittele! Voitko harjoitella jonkun läheisen kanssa? Harjoittele peilin edessä, mitä haluaisit sanoa? Kokeile, ajattele muita paikalle ja ole ihminen heille! Mieti etukäteen kotona jotain kivoja aloituksia.
Kun ei se vaan mene niin, että joko jaat itseäsi mulle tai kyselet. Vaan se yhteys luodaan, sitä pidetään yllä ja syvennetään, jos kaikki ovat siihen halukkaita ja valmiita. Small talk on se avain. Voi puhua säästä ja sitten kertoa vaikka, mikä sää on itselle kiinnostavin, mieluisin tms. Siinä mielessä on hyvä jakaa jotain itsestäänkin: omia kokemuksia ja näkemyksia, ei mitään pinnallista turhaa puhetta, vaan yhteyden luominen muihin omalla persoonallisella tavallasi.
Ei tarvi mennä kaavojen mukaan, mieti aloitus omista lähtökohdistasi. Aika pian voi pyytää toiselta apua jossain pikku asiassa se tekee vaikutuksen. Kysyä neuvoa ja mielipidettä, kukapa ei tarvitsi. Edelleen kysy ja kuuntele. Jaa toki itsestäsi jotain henkilökohtaista. Ole kiinnostunut muista. Jos et, ole yksin. ei muut ole vain sinu tarpeitasi varten.
Ei ole tarkoitus, että jaat muille ja he ehkä sinulle. Ajatusten vaihtaminen on jo jotain, vaikka ei niitä ehkä kannata vaihtaa kokonaan pois. Pointti: kun yhteys lähtee alkuun vaikka smaal talkista, se voi kehittyä mihin tahansa. Syväksi yhteydeksi muihin ihmisiin, pinnalliseksi höpötykseksi, joka sekin voi olla hauskaa tai joksikin muuksi. Ota selvää, nyt olet jo alkuun negatiivinen. Ole avoin, anna tilaisuus.
28
Hiljainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samoja ongelmia. Olen kärsinyt paniikista, sosiaalisista peloista ja ahdistuksesta koko ikäni. Nykyään on ehkä vähän mennyt helpommaksi, mutta 10 vuotta sitten olin melkein mykkä. Edelleen olen ryhmässä hiljainen, mutta kahden kesken juttelen jo enemmän.
Minulla sairaalloisesta hiljaisuudesta selviytyminen lähti käyntiin ehkä yhdellä työpaikalla, jossa oli todella hyvä henki ja lähin työkaverini oli sellainen ihana "mummuhahmo", oikein sellainen herttainen ja äidillinen. Aloin vähitellen puhua enemmän.
Ehkä sinäkin pääsisit vähitellen ulos kuorestasi, jos löytäisit hyvän työyhteisön tai mukavia ihmisiä ympärillesi. Hyvä voisi olla myös joku harrastus, jossa tekeminen on pääasia. Vaikutat myös hyvältä kirjoittajalta, joten olisiko mahdollista, että löytäisit samalta paikkakunnalta netin kautta kavereita? Entä oletko töissä? Ja jos olet, niin onko siellä ketään mukavaa työkaveria?
Minullekin on tuttua tuo, että sanomisiaan vatvoo ja miettii pitkään jälkikäteen, mutta pitäisi kai yrittää opetella unohtamaan sellaiset ajatukset. Eihän sitä itsekään mieti jonkun toisen sanomisia viikkotolkulla.
Sellainenkin on auttanut minua, että olen antanut itselleni luvan olla hiljainen. Olen aina ollut hiljainen ja en voi uskoa, että koskaan muuttuisin todella puheliaaksi. Enää en yritä ajatella, että minun pitäisi olla jonkun muun lainen. Ennen en lähtenyt kotoani minnekään, mutta sitten jotenkin päätin, että voin lähteä minne vaan, mutta en ota mitään stressiä siitä, saanko sanottua siellä mitään. Yritän myös ajatella, että jos en kelpaa jollekin tällaisena, en tarvitse sellaisen ihmisen seuraa.
Tsemppiä sinulle!
Kiitos tsempistä. Käyn kuntouttavassa työtoiminnassa vanhustyöpajalla. Siellä joutuu pakostikin tekemisiin ja puhumaan ihmisten kanssa, minkä takia sinne hakeuduinkin, jotta saisin altistusta. Se on hyvin haastavaa mutta jotenkuten pärjään. On siellä yksi työkaveri joka vaikuttaa mukavalta, hänen kanssaan olen vähän sanoja vaihtanut, mutta voisin jutella enemmänkin jos vaan uskallan.
Viime kuukausina olen myös tapaillut erästä miestä. Olemme ihastuneet toisiimme ja hänen kanssaan minulla on todella mukavaa, tosin en ymmärrä miten hän minun seurastani voi nauttia kun olen tällainen. Niin kovasti haluaisin olla rento ja jutella vapautuneesti hänen seurassaan mutta joku mielessäni estää minua. Se onkin se motivoiva tekijä minkä vuoksi haluan parantaa itseäni, haluan pystyä nauttimaan hänen seurastaan täysin rinnoin.
Tuohan kuulostaa lupaavalta, että olet löytänyt miehenkin, jota tapailet ja olette ihastuneet. Toivottavasti hän näkee sen hyvän ja rakastamisenarvoisen, mitä sinussa on. Itselläni on nimenomaan pelko, ettei kukaan täyspäinen ja kiva, tosissaan otettava mies voi kiinnostua minusta, tai että kiinnostus lopahtaa, kun hän huomaa, millainen olen. Ystäviksi olen kelvannut ihmisille, voihan ystäviä olla luvalla useita, mutta että kelvata jollekin ainoaksi puolisoksi ja pitemmäksi aikaa... Siinä on elämäni itkut. Olen jo aika lailla luovuttanut kaikkien pettymysten jälkeen. Toivon sinulle parempaa onnea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Inhoan hiljaisten olematonta"seuraa" - eikö ole mitään kurssia vaikka työväenopistolla, jolla nynnyistä saadaan puheliaita ja siten rentoa ja mieluista puhekaveria??
Vierailija kirjoitti:
Inhoan hiljaisten olematonta"seuraa" - eikö ole mitään kurssia vaikka työväenopistolla, jolla nynnyistä saadaan puheliaita ja siten rentoa ja mieluista puhekaveria??
Joo ei se aina synkkää kaikkien kanssa. Hiljaisimpia helpottaa, jos kokee, että hyväksyt heidät. Vähitellen ajan kanssa saattavat antaa itsestään paljonkin, mutta sun asenteesi tuskin auttaa. Eivät kaikki omasta mielestään puheliaatkaan välttämättä niin puheliaita ole, vaan ovat sitä vain tietyssä seurassa. Samoin se on meillä hiljaisilla, mutta vaatii ehkä enemmän lämmittelyä. Ehkä voit tarjota drinksun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä että sulla ei ole ongelmaa puhua terapeutille mutta muille on. Mikä kilpi muissa ihmisissä mitä hänellä ei selvästikään ole? Onko joku pettänyt pahasti sun luottamuksen?
Ajattele kaikki ihmisiä terapautteina niin alkaa juttuhanat luistaa :)
Terapeutille maksetaan siitä että sille puhutaan, se on vähän niin ku sen homma. Lisäksi terapeutti tietää jo eka sekunnista, että henkilöllä on ongelma. Näinhän ei yleensä ole normikanssakäymisessä. Terapeutti on ammatillisesti tekemisissä asiakkaan kanssa, siinä ei ole muuhun sosiaaliseen elämään kuuluvaa potentiaalia ystävystymiseen, pariutumiseen jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä että sulla ei ole ongelmaa puhua terapeutille mutta muille on. Mikä kilpi muissa ihmisissä mitä hänellä ei selvästikään ole? Onko joku pettänyt pahasti sun luottamuksen?
Ajattele kaikki ihmisiä terapautteina niin alkaa juttuhanat luistaa :)
Terapeutille maksetaan siitä että sille puhutaan, se on vähän niin ku sen homma. Lisäksi terapeutti tietää jo eka sekunnista, että henkilöllä on ongelma. Näinhän ei yleensä ole normikanssakäymisessä. Terapeutti on ammatillisesti tekemisissä asiakkaan kanssa, siinä ei ole muuhun sosiaaliseen elämään kuuluvaa potentiaalia ystävystymiseen, pariutumiseen jne.
Ja terapiakäyntien tavoitteena voi olla esim. eläke, eli motiivi puhumiseen on huomattavan eri kuin arkielämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä että sulla ei ole ongelmaa puhua terapeutille mutta muille on. Mikä kilpi muissa ihmisissä mitä hänellä ei selvästikään ole? Onko joku pettänyt pahasti sun luottamuksen?
Ajattele kaikki ihmisiä terapautteina niin alkaa juttuhanat luistaa :)
Terapeutille maksetaan siitä että sille puhutaan, se on vähän niin ku sen homma. Lisäksi terapeutti tietää jo eka sekunnista, että henkilöllä on ongelma. Näinhän ei yleensä ole normikanssakäymisessä. Terapeutti on ammatillisesti tekemisissä asiakkaan kanssa, siinä ei ole muuhun sosiaaliseen elämään kuuluvaa potentiaalia ystävystymiseen, pariutumiseen jne.
Ja terapiakäyntien tavoitteena voi olla esim. eläke, eli motiivi puhumiseen on huomattavan eri kuin arkielämässä.
Ohhoh. Niinkö? Luulisin, että usein on aivan muita tavoitteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä että sulla ei ole ongelmaa puhua terapeutille mutta muille on. Mikä kilpi muissa ihmisissä mitä hänellä ei selvästikään ole? Onko joku pettänyt pahasti sun luottamuksen?
Ajattele kaikki ihmisiä terapautteina niin alkaa juttuhanat luistaa :)
Terapeutille maksetaan siitä että sille puhutaan, se on vähän niin ku sen homma. Lisäksi terapeutti tietää jo eka sekunnista, että henkilöllä on ongelma. Näinhän ei yleensä ole normikanssakäymisessä. Terapeutti on ammatillisesti tekemisissä asiakkaan kanssa, siinä ei ole muuhun sosiaaliseen elämään kuuluvaa potentiaalia ystävystymiseen, pariutumiseen jne.
Ja terapiakäyntien tavoitteena voi olla esim. eläke, eli motiivi puhumiseen on huomattavan eri kuin arkielämässä.
Ohhoh. Niinkö? Luulisin, että usein on aivan muita tavoitteita.
No mulla oli näin. :) Voi tietysti olla muitakin syitä, mut oli mikä hyvänsä syy, niin se tekee tilanteesta erilaisen kuin tavisten kanssa juttelu.
Täällä on yksi samanlainen. No joistakin asioita pystyn puhumaan, esim. jos ne liittyvät minulle läheiseen harrastukseen, mistä tiedän paljon. Mutta kaikki muu small talk on ihan järkyttävää ja ahdistavaa, tai siis lähinnä olematonta minun kohdallani. Ahdistaa, jos kaupan kassa tai joku muu vieras puhuu minulle, jäädyn enkä osaa sanoa mitään. Työttömyys ja eristyneisyys ei varmasti helpota asiaa yhtään. Haluaisin kovasti tutustua ihmisiin, mutta en vaan osaa.
Kiitos tsempistä. Käyn kuntouttavassa työtoiminnassa vanhustyöpajalla. Siellä joutuu pakostikin tekemisiin ja puhumaan ihmisten kanssa, minkä takia sinne hakeuduinkin, jotta saisin altistusta. Se on hyvin haastavaa mutta jotenkuten pärjään. On siellä yksi työkaveri joka vaikuttaa mukavalta, hänen kanssaan olen vähän sanoja vaihtanut, mutta voisin jutella enemmänkin jos vaan uskallan.
Viime kuukausina olen myös tapaillut erästä miestä. Olemme ihastuneet toisiimme ja hänen kanssaan minulla on todella mukavaa, tosin en ymmärrä miten hän minun seurastani voi nauttia kun olen tällainen. Niin kovasti haluaisin olla rento ja jutella vapautuneesti hänen seurassaan mutta joku mielessäni estää minua. Se onkin se motivoiva tekijä minkä vuoksi haluan parantaa itseäni, haluan pystyä nauttimaan hänen seurastaan täysin rinnoin.