Toivossa ei ole hyvä elää.

Minulla on puoliso, joka on jo useamman vuoden ajan sairastanut masennusta ja hänellä on muitakin psyykkisiä ongelmia. Hyvinä hetkinä elämä on mukavaa ja vaikutamme varmaankin ihan normaalilta perheeltä, mutta aina kun "normaaliin" elämään uskaltaa tottua, sitä seuraa väistämättä romahdus, jolloin mieheeni ei saa kukaan mitään kontaktia. Tätä tapahtuu keskimäärin kerran kuukaudessa ja romahtaminen kestää päiviä. Joskus on pidempiä parempia jaksoja, mutta sitten on näitä aikoja, jolloin elämä on pelkkää masennusta ja puhumattomuutta, joka on kaikkein pahinta. Nytkin koko helmikuu on ollut enimmäkseen tällaista rämpimistä. Terapiassa mies käy, mutta mielestäni siitä ei ole ollut apua. Elämä on hyvää vain silloin kun jaksan itse pitää innostavaa ilmapiiriä yllä. Jos minulla on huono päivä, siitä seuraa automaattisesti miehen masennusjakso. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä paremman tulevaisuuden jatkuva toivominen on pettymysten takia aivan hirveää. Onko aika luovuttaa?