Taas meni hermot äitiini, energiasyöppöön - ja nyt on huono fiilis kun kivahdin puhelimessa

Mullakin on ihan helvetin raskas äiti. Voin paremmin kun ei enää soitella usein.

Voisitko itse vähentää yhteydenpitoa?

Mulla sama. Munkin äiti on just tollainen. Maailman negatiivisin ihminen.

Sama homma täällä. Ja meininki ei ole muuttunut miksikään vaikka äitini tietää että minulla on hankala sairaus itselläni tai vaikeuksia elämässä. Olen ollut äitini terapeutti jo lapsesta lähtien.

Onko teillä aina ollut raskasta? Kun mielestäni äiti ei ennen ollut tuollainen... viimeisten vuosien ajan joka puhelu on lähinnä valitusta elämän kauheudesta, joko on huono ilma ( liian kuuma, liian kylmä, liian paljon lunta ), lääkärissä käynti on ollut kallista tai on kummallisia oireita ja mitä se nyt lie. Olisi kiva puhua kevyistä aiheista mitä voimme jopa tehdä kun näemme mutta puhelut ovat yleensä tosi tosi raskaita 😞

No mun molemmat vanhemmat muuttui tuollaisiksi täytettyään 70. Molemmat on terveitä ja elämässä kaikki ihan hyvin, mutta nyt vaan puhutaan siitä kun ollaan niin vanhoja, on ties mitä ummetusta ja sydämentykytystä ja vilunväristystä jne. Mitään suunnitelmia ei enää tehdä, koska "ei sitä tiedä kuinka kauan enää hengissä ollaan". Puheet on sellaisia että ihan kuin elämä olisi ohi eikä enää ole mitään mitä odottaa, eikä mitään mistä innostua. En tiedä miksi tuollaiseksi pitää heittäytyä. Monet vanhemmatkin ihmiset elävät oikein hyvää ja mielenkiintoista elämää. Vähän aikaa sitten hermostuin ja kerroin yhdeksänkymppisestä joka juoksi maratonin. Suuttuivat. 

Tuollainen äitini oli myös. Riideltiin niin maan perusteellisesti viimeinen viikko ennen kuin hän kuoli yllättäen. On ollut lievästi sanoen huono omatunto siitä saakka. Perusterve 7-kymppinen saattaa myös kupsahtaa milloin tahansa, kannattaa muistaa se.

Itse lähden lietsomaan huolta ja ehdotan onkohan nyt persesyöpä.

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen äitini oli myös. Riideltiin niin maan perusteellisesti viimeinen viikko ennen kuin hän kuoli yllättäen. On ollut lievästi sanoen huono omatunto siitä saakka. Perusterve 7-kymppinen saattaa myös kupsahtaa milloin tahansa, kannattaa muistaa se.

No tätä minäkin mietin että en tosiaan halua erota äitini ( tai kenenkään ) kanssa riidoissa juuri tuon takia tai muutenkaan. Mutta äitille ei saa sanoa mistään, kaikkeen on marttyyrin asenne. Tuntuu olevan kovin yleistä tuon ikäisten keskuudessa. Tosin anoppini on ihan toista maata... vaikka muuten ei nyt mitään ylimpiä ystäviä ollakaan, ihailen hänen asennettaan elämään. Ei koskaan valita turhista! Ap

Minulla on myös raskas äiti. Joskus soittaa muka kysyäkseen mitä minulle kuuluu, mutta selittää aivan tauotta ummet ja lammet omasta ja kavereidensa ja kavereidensa kavereiden sekä niiden lasten ongelmista. Se on kuin vyöry ja alkaa ärsyttää aivan hirveästi! Joskus myös valittaa, että joku hänen kaverinsa puhuu liikaa! Aivan uskomatonta..

Ihmisen nyt vaan ei ole hyvä yksin. Tätähän ei nykyään kuulu muistella, koska muodinluojat vaatii muuta. Mutta seitsemänkymppisellä on vähän tosiasioiden kieltoa mukana, jos ei lainkaan ala mietityttää vanhuus ja avuttomuuden lisääntyminen.

Tossa vaiheessa saisi ruveta miettimään jotain perhehoitoratkaisuja jo. Jos ei kerran omin avuin pysy pirteys yllä.

Anoppi on tuollainen. Todella rasittava ja raskas. En ikinä soita hänelle, hän aina soittaa minulle. Yleensä annan hänen jorinoiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska muuten hukkuisin vitutukseen. Yleensä vaan tekstailemme. Pääasiassa hän puhuu poikansa kanssa, joka ei myöskään haluaisi keskustella äitinsä kanssa, koska samoin kun sinä, pitää häntä hirveän ahdistavana ja sanoo että hänelle tulee puheluista huono fiilis. Aina on joku pielessä.

Mitä suurimmalle osalle ihmisistä ( naisista ?) tapahtuu tuosss 60+ iässä? Joskus olen puhunut tästä ystävälleni ja hänellä on täysin sama tilanne... ollaankin molemmat puhuttu että meistä ei sitten tule tuollaisia parinkymmenen vuoden päästä. Jos tulee niin lähisukulaiset tai ketkä vaan sen havaitsevat saavat kyllä pitää kunnon saarnan asiasta. Ap

Vanhemmillekin on laitettava rajat ja säännöt. Ja parempi jos keskustelee ne ajoissa selviksi ennen omaa lopullista pimahtamista . Jos tunnekuohuissaan siten uskaltaa sanoa  jotain palautetta toisen käytöksestä, koko hyvä asia peittyy oman liiallisen tunnelatauksen alle.

Pelisäännöt siis selviksi ja ajoissa. Ja  vanhemmille voi  antaa palautetta siitä, miltä hänen oma käytöksensä tuntuu toisesta. Vääränlainen häveliäisyys ei palvele ketään. Olen itse jo eläkkeellä oleva äiti, jonka poika kyllä sanoo tarvittaessa minulle suorat sanat. Toisaalta annan palautetta omalle vanhalle äidilleni, jos hän ei käyttäydy raamien rajoissa. Hän kun ei ole mikään muistisairas höhheli, vaikka ikää on. Meillä kaikilla on hyvät välit, ja viihdymme toistemme kanssa ehkä juuri tämän suorasanaisuuden ansiosta. On muuten eroa sillä, oletko suora vai tahditon. Tahdittomuutta ei pidä sallia itselle eikä toiselle.

Kyllä mullakin samanlaisia tunteita on. Tosin äitini on aina ollut sellainen, joka selostaa kaikki murheensa ainoalle lapselleen. Kuulosti niin tutulle toi syyllisyyden tunne. Tavallaan ajattelee, että ei äidillä ole oikeutta tunkea kaikkea kokemaansa mun niskaan kun ei minun kuulumisia pahemmin kysele. Sitten samaan aikaan aikaan tuntuu, että on itse julma kun ei jaksa kuunnella kaikkea, ja mitä jos äiti hetken päästä kuolisi.

Ei se kaikilke tapahdu. Mutta itse ainakin olen kokenut itseni raihnaiseksi jo nyt viisikymppisenä. Aiemmin saattoi sairastaa, mutta jäsenet tuntuivat silti vetreiltä, pieni tapaturmakaan ei menoa haitannut ja vaivoista toipuu nopeasti. Hämärässäkin näki lukea eivätkä lonkka ja polvet jäykistyneet, vaikka olisi töissä istunut koko päivän.

Nyt vaan on semmoinen kokonaisvaltainen heikkousfiilis. Ärsyttää sanonta, että ikä on muka vain asenne. Minusta asia ei ole niin.

Mutta minusta niille valittaville äideille voisi myös sanoa, että heidän kansaaan on raskas puhua, koska vain valittavat. Että eikö elämästä tosiaan löydy enää mitään myönteistä sanottavaa heidän mielestään. Kyllä tämän voi sanoa suoraan. Ehkä he eivät itse ole huomanneet omaa negatiivisuuttaan.

Minullakin on uskomattoman uuvuttava äiti. Soittelee minulle päivittäin puhuakseen loputtomasti vain ja ainoastaan itsestään. En muista että äitini olisi vuosiin kysynyt mitä minulle kuuluu tai jaksanut kuunnella minua keskeyttämättä omilla jutuillaan. Äitini on aina ollut valtavan itsekeskeinen ja vaikea, mutta kaikki äitini ikävimmät piirteet ovat vain voimistuneet vuosi vuodelta sen jälkeen kun hän täytti 70.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mullakin samanlaisia tunteita on. Tosin äitini on aina ollut sellainen, joka selostaa kaikki murheensa ainoalle lapselleen. Kuulosti niin tutulle toi syyllisyyden tunne. Tavallaan ajattelee, että ei äidillä ole oikeutta tunkea kaikkea kokemaansa mun niskaan kun ei minun kuulumisia pahemmin kysele. Sitten samaan aikaan aikaan tuntuu, että on itse julma kun ei jaksa kuunnella kaikkea, ja mitä jos äiti hetken päästä kuolisi.

Niin just, syyllisyydentunne 🙁sitä koen aina puheluiden jälkeen. Äitini on kyllä aina vuodattanut ongelmiaan meille lapsille mutta jotenkin nuorempana asenteeni oli ilmeisesti huolettomampi...tuntuu että itselläänkin on murheita ja huolia ihan tarpeeksi mutta en halua niillä ketään kuormittaa, varsinkaan suht iäkästä äitiäni. Äitini sitä vastoin näkee oikeudekseen purkaa kaikki huolensa minulle...jotenkin vähän nurinkurinen tilanne. Yleensä äidit ovat lapsia varten eikä toisinpäin. 😔 ap

Minun äitini on suht koht ok, pieninä annoksina, mutta esim kaupungille tai kauppakeskukseen meneminen on ihan kamalaa. Hän valittaa jatkuvasti, on kylmä, on kuuma, kiroilee kovaan ääneen että saan hävetä hänen puolestaan. Vähän yli 70 hänkin.

Minä soitan hyvin harvoin aikuiselle lapselleni, ehkä kaksi kertaa vuodessa. Asuu perheineen kaukana, ja nähdään ehkä kerran vuodessa tai harvemmin. Haluaisin soittaa, ja jutella niin kuin ennen, mutta ei se enää onnistu. Hän on muuttunut sulkeutuneeksi ja vihaiseksi. Tiedän miltä hänen elämänsä näyttää ulospäin, mutta pystyn aistimaan, että kaikki ei ole hyvin. En uskalla soittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä soitan hyvin harvoin aikuiselle lapselleni, ehkä kaksi kertaa vuodessa. Asuu perheineen kaukana, ja nähdään ehkä kerran vuodessa tai harvemmin. Haluaisin soittaa, ja jutella niin kuin ennen, mutta ei se enää onnistu. Hän on muuttunut sulkeutuneeksi ja vihaiseksi. Tiedän miltä hänen elämänsä näyttää ulospäin, mutta pystyn aistimaan, että kaikki ei ole hyvin. En uskalla soittaa.

Olet varmaan minun äitini. Olen omien lasteni myötä tajunnut, mitä on rakastaa omia lapsia, ja samalla tajunnut, että sinä et ole rakastanut minua koskaan. Jos olisit rakastanut, et olisi toiminut niin kuin toimit. Päällisin puolin olet asioista huolehtinut, mutta henkisesti olen ollut täyain yksin - aina.

En vain jaksa enää sinua. En edes rakasta.