Taas meni hermot äitiini, energiasyöppöön - ja nyt on huono fiilis kun kivahdin puhelimessa

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmillekin on laitettava rajat ja säännöt. Ja parempi jos keskustelee ne ajoissa selviksi ennen omaa lopullista pimahtamista . Jos tunnekuohuissaan siten uskaltaa sanoa  jotain palautetta toisen käytöksestä, koko hyvä asia peittyy oman liiallisen tunnelatauksen alle.

Pelisäännöt siis selviksi ja ajoissa. Ja  vanhemmille voi  antaa palautetta siitä, miltä hänen oma käytöksensä tuntuu toisesta. Vääränlainen häveliäisyys ei palvele ketään. Olen itse jo eläkkeellä oleva äiti, jonka poika kyllä sanoo tarvittaessa minulle suorat sanat. Toisaalta annan palautetta omalle vanhalle äidilleni, jos hän ei käyttäydy raamien rajoissa. Hän kun ei ole mikään muistisairas höhheli, vaikka ikää on. Meillä kaikilla on hyvät välit, ja viihdymme toistemme kanssa ehkä juuri tämän suorasanaisuuden ansiosta. On muuten eroa sillä, oletko suora vai tahditon. Tahdittomuutta ei pidä sallia itselle eikä toiselle.

Ei tämä kaikkien kanssa onnistu. Yleensähän nuo ongelmat syntyvät juuri siksi, että noilla äideillä ei ole kapasiteettia ottaa vastaan minkäänlaista kritiikkiä, saati motivaatiota muuttua, eikä ymmärrystäkään. Yrität ja mikään ei siitä parane. Nähty on ja siinä kannattaa vain ns. "pelastaa itsensä". Ikävä kyllä. Ja tehdä surutyö, että omasta äidistä oli enemmän haittaa kuin iloa.

t.kristallikissa

Äitini on vielä alle 60, mutta tehnyt kuolemaa viimeiset 10 vuotta. Aina jos on vaikka joku nuha niin saa kuulla, että saa nähdä mitenköhän pitkään tässä enää elää ja toivottavasti kuolema korjaa ennen kuin on ihan seniili. Todella raskasta olla hänen kanssaan pitempiä aikoja. Välimatkan takia nähdään harvoin ja kun käyn olen siellä monta päivää putkeen. Noiden reissujen jälkeen on aina ihana tulla omaan kotiin...

Iäkkäämmät ei tosiaan jaksa kuunnella muiden juttuja, olen huomannut. Monista tulee omituisia höpöttäjiä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mullakin samanlaisia tunteita on. Tosin äitini on aina ollut sellainen, joka selostaa kaikki murheensa ainoalle lapselleen. Kuulosti niin tutulle toi syyllisyyden tunne. Tavallaan ajattelee, että ei äidillä ole oikeutta tunkea kaikkea kokemaansa mun niskaan kun ei minun kuulumisia pahemmin kysele. Sitten samaan aikaan aikaan tuntuu, että on itse julma kun ei jaksa kuunnella kaikkea, ja mitä jos äiti hetken päästä kuolisi.

Sinä et ole vielä irrottanut henkistä napanuoraasi äidistäsi. Minulle aina sanotaan niin, mutta minä kyllä ymmärrän, että äitini kuoleminen jos meillä oli huonot välit ei ole minun syyni, eivätkä ne huonot välitkään ole. Niitä kannattaa työstää, niin ymmärtää, että ei ole vastuussa molempien puolesta siitä millaiset ne välit ovat, vain omasta puolestaan, ja jos ei enää keksi mitään, minkä tekisi paremmin parantaakseen välejä, niin se on äitisi valinta kuolla ilman kaikensyleilevää rakkauttasi. Ikäväähän se on, mutta vanhemmat nyt ovat muutenkin sanonko mitä. Eivät ainakaan mitään enkeleitä monesti.

t.kristallikissa

Tai siis eihän se siis tavallaan ole tuollaisen vanhemman "valinta" kuolla huonoissa väleissä lapsensa kanssa, mutta mikä oikeus vanhemmalla on siitä syyllistää lapsi? Sehän siinä on, että vanhempi on ollut se pska auktoriteteetti, joka on istuttanut sen syyllisyyden lapsen niskaan, jottei joutuisi kohtaamaan sitä itsessään. Ehkä inhimillistä, mutta silti väärin lasta kohtaan.

t.kristallikissa

Eli hyvät uutiset ovat: teidän ei tarvitse muuttaa äitiänne, koska se olisi hirveän vaikeaa, vaan te voitte käsitellä syyllisyytenne siitä, että välit ovat huonot ja vastuuttaa siitä myös äitejänne.

Huonot uutsiet ovat, että se että oppii vastuuttamaan vanhempaansa tämän virheistä ei ole aivan helppo prosessi, mutta se kyllä kannattaa, koska palkintona on ihana vapaus muiden vääristä ja vahingollisista odotuksista.

t.kristallikissa

Tai sanotaanko nyt vielä niin, että minusta muiden vastuuttaminen omilta osiltaan asioista, joissa on ongelmia ei ole kovin vaikea prosessina, mutta tuen löytäminen sille on vaikeaa. Ihmisten mielestä meidän kaikkien tulisi syyttää aivan kaikesta vain itseämme, mikä tavallaan antaa illuusion omasta kaikkivoipaisuudestamme, mutta tekee myös ns. väärästä syyllisyydestä vapautumisesta mahdotonta.

t.kristallikissa

On selvää, että jotkut ihmiset osuvat kiristämään hermoja helpommin kuin toiset, ja mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän tunteita ja reaktioita he yleensä herättävät.

SILTI ajattelen, että tunnetaitojen opettelusta on hyötyä. Kun ihminen haluaa 'valittaa' hänen perimmäinen tarpeensa on hyvin inhimillinen: tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tätä me kaikki kaipaamme tavalla tai toisella. Se ei tarkoita, että toimii 'terapeuttina'. Jos tunteen suostuu ottamaan vastaan, voi olla, että se toiselle riittää ja sitten hänen ei tarvitse tavallaan vaatia koko ajan kovemmin sitä. Etenkin jos kuulija jotenkin torjuu tai väittää vastaan.

Vaikkapa näin: Äitisi valittaa, että hänellä on ihottuma ja on huolissaan siitä. Voi vain toistaa kuulleensa tämän: Sua huolettaa se ihottuma.  Ja tauko (=kuuntelua).  Tähän äitisi saattaa sanoa: niin joo, voisinkin tilata lääkärin niin siitäkin huolesta pääsee. Ja näin on mahdollista, että hyvin pienelläkin panostuksella saa annettua sen kuullyksi tulemisen kokemuksen ja sitten päästään eteenpäin ja sen hetkinen puheenaihe ratkeaa. Tai vaikka "Sua harmittaa, että naapuri parkkeerasi pihatielle". Tällä sun ei tarvitse  etkä oikeastaan edes saa itse ottaa kantaa asiaan, ei neuvoa, ei tulkita, ei moittia eikä yhtyä naapurin haukkumiseen, kerroit vain kuulleesi hänen puheensa?

Mitä mieltä olet? Oletko kokeillut? Jos et, voisitko kokeilla parin seuraavan puhelun ajan?

Kylläpä tämä aloitukseni herätti keskustelua... Myötätuntoa, samoja kokemuksia ja myös vastakkaisia mielipiteitä, hyvä niin. 

Usein sanon äidilleni ( kun on käyty läpi hänen ystävänsä syöpä, omat oireet ja surkeat ilmat ) että puhuttaisiinko nyt jostain vähän iloisimmista asioista ja sitten hän itsekin naurahtaa että joo, puhutaan vaan. Silti aina, joka kerta, yli puolet puhelusta on valittamista, surkuttelua ja pahoinvointia. Itsekin joskus huolestun mikä äidilläni on kun kertoo oireistaan, mutta sitten vaan totean että mene lääkäriin... ( minulla on ollut yleistä ahdistumishäiriötä ja vatvon ja valvon omia ja muidenkin asioita vähän liikaa ) , no sitten alkaa valitus siitä miten kaikki maksaa ja hänellä, eläkeläisellä ei ole varaa, vaikka hyvin onkin. Harva eläkeläinen saa parista sijoitusasunnosta vuokratuloja eläkkeen päälle. 

Äidille ei saa KOSKAAN sanoa mistään - jos kivahdan ( ja valitettavasti se menee siihen eittämättä jossain vaiheessa vaikka yritän purra hammasta ja sietää sitä valitusta ) niin sitten tulee itku miten kiittämätön olen jne.  Tiedän että hän haluaa vain hyvää lapsilleen ja lapsenlapset ovat hänelle kaikki kaikessa... olisi kiva tietää valittaako hän samalla lailla ystävilleen, ikätovereilleen, vai olenko minä joku likasanko jolle puretaan KAIKKI, ihan kaikki.  Lapsilleni hän onneksi on erittäin hyvä isoäiti ja tykkää touhuta asioita...  tosin usein valittaa minulle, miten hän ei jaksa enää samalla lailla kuin ennen. no, eihän kukaan 70v jaksa samalla lailla asioita kuin 50v - se on selvää! 

No, tämä oli tällaista vuodatusta... oli pakko purkaa jonnekin kun äidille näitä asioita ei voi sanoa. Hän loukkaantuisi perinpohjaisesti ja sitten alkaisi marttyyrimainen valitus siitä miten hän on huono ihminen joka vaan haluaa kaikille hyvää jne. Äiti ei ymmärrä että en jaksa niitä negatiivisia puheluita... ei ole ymmärtänyt eikä tule ymmärtämäänkään.  On vain jaksettava purra hammasta.... olen iloinen kuitenkin siitä että on elossa ja vielä järjissään. Äitini osaa olla livenä varsin ihana ja hauska ihminen, puhelimessa en jaksaisi puhua hänen kanssaan käytännössä koskaan. mikä siinä onkin että puhelut ovat niin raskaita, olleet jo vuosia ja pahemmaksi menee vaan.  ap

Siis suurin osa tarinoista vois olla mun suusta!! Negatiivinen, valittaja, marttyyri, ei kiinnosta lapsen asiat vaan kaikkien kaverin kissan kummien asiat. En muista koska on kysynyt multa, että mitä kuuluu.

Ainoa mitä joskus kysyy, että oletteko terveitä ollut. Jos erehdyn sanomaan että oli vähän esim flunssaa, niin sen päiväinen vouhotus, kun oon ollut vähissä vaatteissa ja itteni sairastuttanut ja flunssahan on suunnilleen kuolemaksi. Itsehän olen siis yli 40 ja äitini mielestä edelleen täysin kykenemätön esim pukeutumaan talvisäähän.

Kadehdin sellaisia äiti-tytär suhteita, missä kumpikin on aikuinen ja pitää toisiaan tasavertaisina aikuisina ja on mahdollisuus puhua asiasta kuin asiasta. Meillä ei sellaista suhdetta ole koskaan ollut. Viime vuosina en juuri ole enää puhunut omista asioistani koska vastaanotto on aina tuomitseva ihan kaikkeen.

Ja kuolemaa tosiaan hän on tehnyt viimeiset 10 vuotta, on yli 70 tällä hetkellä ja kuitenkin suhteellisen terve. Yritän kaikkeni, että en ala tuossa iässä samanlaiseksi marttyyriksi. Tuntuu että hän syyttää kaikkia muita siitä, mitä omassa elämässään ei ole saanut tehtyä. Mun on vaikee hyväksyä että aikuinen täysjärkinen ihminen ei halua ottaa vastuuta omasta elämästään ja heittäytyy monessa asiassa täysin muiden varaan.

Vierailija kirjoitti:

Teidät äitinne taitavat olla yksinäisiä, kaipaavat teitä, lapsiaan. Kaipuu vaan purkautuu valituksena. Varmasti valituksen takana on äitinne toive olla lähellä teitä, läheisimmissä väleissä.

Tosiasia on että vanhemme kaikki. Kerran sinäkin ap olet iäkäs äiti, jolle omat lapset tiuskivat, koska heille ei ole aikaa. Liian kiire keskittyä omaan itseensä.

Kun olit lapsi, äitisi hoiti sinua. Kun äitisi vanhenee, sinusta tulee hänen hoivaajansa. Näin käy meille kaikille, päädymme hoivaamaan omia ikääntyneitä vanhempiamme. Kannattaisi miettiä nyt kun äiti vielä on melko hyvässä kunnossa ja selviää yksin, että hän muuttaisi lähelle teitä palvelutaloon. Jos jotain sattuu, sitten se alkaa olla myöhäistä ja kaikki on vaikeampaa.

Hieno ajatus mutta jotkut äidit ovat vaan sairaita. Mun äiti on jollain tapaa persoonallisuushäiriöinen, se ei toimi niinkuin normaali ihminen. Se saa mielihyvää siitä että mulla menee huonosti. Ja vanhetessaan käytös vaan pahenee!

Mitä luulet, otanko sen tohon lähelle palvelutaloon kun aikansa käy vähiin?

Ja se unohtui sanoa, hänelle ei voi esittää mitään kritiikkiä hänen käytöksestään. Täysi marttyyrinrooli heti päälle ja alkaa itkua vääntää ja sanoo kuinka hyvä ja kiltti äiti hän on aina ollut. Ja osaa tosiaan syyllistämisen jalon taidon. Joka ainoa kerta jotenkin tekee selväksi sen että oon kelvoton tytär. Oon toisinaan miettinyt, että pitäisköhän mun mennä johonkin ammattilaiselle juttelemaan, että olenko mä tosiaan se paha ihminen vai kuvittelenko vaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama. Munkin äiti on just tollainen. Maailman negatiivisin ihminen.

Ei voi sun äiti olla maailman negatiivisin, mun on :)

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on suht koht ok, pieninä annoksina, mutta esim kaupungille tai kauppakeskukseen meneminen on ihan kamalaa. Hän valittaa jatkuvasti, on kylmä, on kuuma, kiroilee kovaan ääneen että saan hävetä hänen puolestaan. Vähän yli 70 hänkin.

Tuli tuosta kauppakeskuksesta mieleen, että minun äitini on täyttää kohta 70 ja on maailman rasittavin "ostoskaveri". Hänen seurassaan ei voi ostaa mitään, ettei hän sanoisi, että "kai sen voi ostaa jos on ylimääräistä rahaa". Tuo lause on maailman ärsyttävin sillä hän tietää, että meillä on rahasta tiukkaa ja mikäli harkitsen jonkun Asian ostamista niin silloin olen säästänyt sitä varten tai todellakin sen tarvitsen.

Itse hän on maailman pihein ja negatiivisin ihminen. Ihmetelköön vaan miksi yleensä shoppailen ilman hanta.

Kommenttien 51/53 kirjoittaja tässä vielä hei. :)

Tuli vielä mieleen se, että mulle hän on tosiaan katkera ja valittaa kaikesta, mutta kun esim mun mies tai joku ns. ulkopuolinen henkilö on paikalla, niin hän on täynnä hunajaa. Eli on ihan täysin eri persoona , lirkuttelee ja juttelee mukavia, on ihan normaali ja puhuu järkeviä. Senkin takia mulla on välillä täysin mielisairas olo, että miten voi esittää noin. Ja mulle on sitten näin.

Vierailija kirjoitti:

No nyt kun olette kupanneet äitinne lastenhoito vaatimuksillanne yms ihan loppuun , on toki aika lakata pitämästä yhteyttä tai ainakin vähentää rajusti kun " on niin raskas ihminen".

Ei ole kuule äitini tarvinnut lapsiamme hoitaa. Jos joskus on erehdytty kysymään niin vastaus on ollut, että mielelläni ottaisin, mutta niillä on täällä tylsää ja ei meillä ole mitään tekemistä ja nyt on vähän flunssaa ja .....

On ollut aina negatiivinen ja syyllistävä, eli ei olla häntä kuormitettu koskaan ja yhteyttä kyllä pidetään edelleen vaikka hammasta purren.

Vierailija kirjoitti:

Lellipentujen nyyhkyketju. Onpa todella vaikea äiti. Miettisitte mille tuntuu kun se oma äiti haukkuisi teitä? Vai onko haukkunut myös? Se on vääryys. Sellaiset paskat mutsit joutavatkin saada kilahdukset lapsilta.

t.kristallikissa

Oletko tosiaankin sitä mieltä, että mistään asiasta ei saa moittia ketään, sillä jossakin asiat on vielä huonommin?

Mikä oikeus sinulla on haukkua äitiäsi, jossakin joku äiti on lyönyt lapsiaan, eli sinulle ei ole myöskään oikeutta valittaa "pelkästä hakkumisesta"! Taidat olla lellipentu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lellipentujen nyyhkyketju. Onpa todella vaikea äiti. Miettisitte mille tuntuu kun se oma äiti haukkuisi teitä? Vai onko haukkunut myös? Se on vääryys. Sellaiset paskat mutsit joutavatkin saada kilahdukset lapsilta.

t.kristallikissa

Oletko tosiaankin sitä mieltä, että mistään asiasta ei saa moittia ketään, sillä jossakin asiat on vielä huonommin?

Mikä oikeus sinulla on haukkua äitiäsi, jossakin joku äiti on lyönyt lapsiaan, eli sinulle ei ole myöskään oikeutta valittaa "pelkästä hakkumisesta"! Taidat olla lellipentu!

No sellaisiin verrattuna ongelmani ovatkin lellipennun ongelmia. Toki ne ovat itselleni erittäin häiritseviä. Mutta en tajua miksi aloittajaa harmittaa se, että kilahtaa noin huonokäytöksiselle äidille. Aivan normaali reaktio, vaikkakin ei tietenkään toivottu, mutta turha odottaa, että se äiti muuttuisi.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Ja se unohtui sanoa, hänelle ei voi esittää mitään kritiikkiä hänen käytöksestään. Täysi marttyyrinrooli heti päälle ja alkaa itkua vääntää ja sanoo kuinka hyvä ja kiltti äiti hän on aina ollut. Ja osaa tosiaan syyllistämisen jalon taidon. Joka ainoa kerta jotenkin tekee selväksi sen että oon kelvoton tytär. Oon toisinaan miettinyt, että pitäisköhän mun mennä johonkin ammattilaiselle juttelemaan, että olenko mä tosiaan se paha ihminen vai kuvittelenko vaan.

Juu, erittäin tuttua. Itse olen ollut terapiassa ja käynyt läpi mm suhteeni äitiini. Siitä prosessista oli valtavaa hyötyä minulle. Sain työkaluja "käsitellä" äitiäni, enkä enää pohdi huonoa omaatuntoa kun en aina jaksa kuunnella ja tukea tuntuu loputtomiin.

Kuulostaa siltä, että äitisi kärsii masennuksesta. Se on vanhuksilla aika yleistä. Voisi olla hyvä käydä yhdessä sen tiimoilta lääkärissä. Masennuslääkkeet ovat ihan nykyisin hyviä ja tehokkaita. Masennuksen hoitaminen nostaa elämisen laatua ja heijastuu myös fyysiseen hyvinvointiin.