Mieheni on juntti, ja nyt tuntuu että ero on oikea ratkaisu

Onko kukaan ollut tilanteessa, jossa katselee miehensä juntteja tapoja vuosia vakuutellen itselleen, että on pinnallista antaa niiden vaikuttaa. Mutta sitten tulee raja vastaan esim 10 vuoden päästä ja ero tuntuu ainoalta mahdollisuudelta?

Ajattelin, että ei haittaa, ettei mieheni ole koulutettu. Hän tulee ihan eri taustasta ja piireistä kuin minä. Olen akateeminen ja tulen akateemisesta ylemmän keskiluokan kaupunkilaisperheestä. Lapsuudessani matkusteltiin, harrastettiin kulttuuria, pidettiin koti kauniina, kutsuttiin ihmisiä kylään. Juhlapyhinä katettiin kauniisti ja tehtiin hyvää ruokaa. Snobbailua jonkun mielestä, minulle se, mihin kasvoin. Opiskelukaverit tulivat samanlaisista taustoista, samoin aikaisemmat poikaystävät.

Mieheni kanssa ryhdyin yksiin, koska alkuun hän oli kiltti ja huomaavainen. Ikääkin minulla jo oli, ja tiesin saavani perheen hänen kanssaan. Se, että häneltä on jäänyt opiskelut peruskoulun jälkeen kesken mietitytti, mutta lopulta en antanut sen häiritä. Ajattelin, etten halua olla pinnallinen. Hänen taustansa on duunariperhe pieneltä paikkakunnalta.

Pitkään meni niin, etteivät eromme häirinneet. Mieheni mukautui minun tapaani elää. Sitten pikkuhiljaa, lasten myötä hän on muuttunut. Yhtäkkiä hän ei enää "jaksa hienostella". Ei kiinnosta matkustaa, harrastaa, satsata kotiin. Juhlapyhiä tai lasten tai minun synttäreitä hän ei jaksa juhlistaa. Haluaisin opettaa lapsille tapakulttuuria, mutta mies saboitoi. Meillä on jatkuvasti vääntöä esim siitä, pitääkö lapsilla olla puhtaat, oikeankokoiset ja silitetyt vaatteet. Minusta kyllä, mutta miehestä se on hienostelua. Pöytätapojen ja perinteiden vaaliminen myös. Olen alkanut miettiä, että en saa elää sellaista elämää, jota haluan elää. Olen koulutettu, hyvässä työssä ja työpaikalla ns. sivistyneiden ihmisten kanssa. Kun tulen kotiin, odottaa siellä suhteellisen saamaton mies pieruverkkareissa, sotkuisessa kodissa, johon en ole vastustuksen vuoksi jaksanut satsata pitkään aikaan. Lapsilla ei ole käytöstapoja, koska mies ei koe niitä tärkeiksi, ja se tarttuu lapsiin. En koe olevani "white trash", mutta huomaan eläväni tällaista elämää työajan ulkopuolella. Muutenkaan ei mene hyvin. Se huomaavainen mies katosi lasten myötä, eikä edes yritä tsempata.

Tuntuu, että mitä kunnianhimoisena, elämään uteliaasti ja aktiivisesti suhtautuvana teen passiivisen, kunnianhimoisen ja sottapyttyisen, kärttyisän miehen kanssa. Jota ei kiinnosta oikein mikään. Syvällisiä keskusteluja ei ole ollut koskaan, mutta alkuun miehen huomaavaisuus kompensoi tätä puutetta. Mutta nyt asun rähjäävän miehen kanssa, jolta puuttuu esim. suvaitsevaisuus. En halua, että hän siirtää kaikki ennakkoluulonsa ja rasisminsa lapsiin. Haluaisin kasvattaa lapsistani maailmaan avoimesti suhtautuvia ihmisiä, joilla olisi positiivinen suhtautuminen oppimiseen ja koulutukseen. Mutta yksin tämä on hankalaa. Olen miettinyt eroa, ja sitä, että sen myötä saisin elää omannäköistäni elämää. Mutta pinnallistahan se kai on erota näiden syiden takia?