Miksi lapsettomuudesta kärsivät eivät hanki lapsia muilla keinoilla?

Koska haluan, että lapset kantavat puolisoni ja omiani geenejä. Omia, en vierasta alkuperää olevia, ketä tahansa lasta.

Huostaanotetuilla ja sen jälkeen sijoitetulla lapsilla yleensä biologiset vanhemmat ja parhaassa tapauksessa muu suku säilyvät edelleen lapsen elämässä ja niiden kanssa on tehtävä yhteistyötä. Eli lapsen mukana tulee myös hänen verkostonsa. Eli ainakin huostaanotetuilla lapsilla yleensä on vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Koska haluan, että lapset kantavat puolisoni ja omiani geenejä. Omia, en vierasta alkuperää olevia, ketä tahansa lasta.

Tämä näin.

Ja kyllähän monet lapsia adoptoivatkin.

Et kyllä tunnu kovin syvällisesti ymmärtävän lapsettomuuden tuskaa.

Myös adoptioneuvonnassa käydään läpi lapsettomuushoitohistoria. Ketään ei pakoteta hoitoihin, mutta se on osa adoptioprosessia, että lapsettomuus on jollain tavoin käsitelty, ja tavallisesti se on silloin käsitelty, kun ei tarvitse enää jossitella. Osa adoptioon luovuttavista maista ei edes anna lapsia adoptoitavaksi perheellle, jolla ei ole lääkärintodistusta lapsettomuudesta ja hoidoista. Tällä halutaan välttää se, että rikkaat länsimaalaiset käyttäisivät adoptiota keinona, kun eivät itse viitsi olla raskaana tai synnyttää.

Vanhemmaksi tuleminen ei ole ihan sama asia kuin tehdä jotain joidenkin lasten hyväksi. Eiväthän kaikki äidit ja isätkään ole millään tavalla kiinnostuneita tekemään mitään hyvää muiden lapsille, vaikka tuskin kyvykkyys siihen lopahtaa heti esikoisen synnyttyä. Lapsettomuuden suru on nimenomaan surua sen vanhemmuuden kokemuksen puutteesta, ei mistä tahansa lapsen hoitamisen vähäisyydestä. Siksi esimerkiksi ajatus sijaisperheestä ei todellakaan sovi kaikille, kun ajatus kuitenkin on, että lapsella joskus olisi mahdollisuus palata omaan kotiinsa.

Itse tunnen kyllä adoptioperheitä ja myös sijaisvanhempia, ja mielestäni niitä on kyllä aika paljon. Tunnen myös perheen, jossa kahden adoptiolapsen kanssa ryhdyttiin sijaisvanhemmiksi ihan pienille vauvoille, joita ollaan luovuttamassa adoptioon. Se on aika karua ja henkisesti rankkaa työtä. Sijaisvanhemmuus on paljolti sosiaalityötä tai ainakin sosiaalipuolen kanssa on pystyttävä ja jaksettava tehdä säännöllistä yhteistyötä, kuten myös biovanhempien. Se ei ole sitä, mitä vanhemmuus ihan tavallisesti on. Nykyään myöskään adoptio ei enää ole tae lapsen saannille, ja sekin prosessi voi kestää vuosia, jonka jälkeen tuleekin ikärajat täyteen tms.

Kai tiedät, että lapsia ei ole adoptoitaviksi noin vain. Hakijoita on satamäärin enemmän kuin lapsia.

Sijaisvanhemmuudessa saa niskaansa sosiaalityöntekijät ja sen biosuvun. Moni ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Myös adoptioneuvonnassa käydään läpi lapsettomuushoitohistoria. Ketään ei pakoteta hoitoihin, mutta se on osa adoptioprosessia, että lapsettomuus on jollain tavoin käsitelty, ja tavallisesti se on silloin käsitelty, kun ei tarvitse enää jossitella. Osa adoptioon luovuttavista maista ei edes anna lapsia adoptoitavaksi perheellle, jolla ei ole lääkärintodistusta lapsettomuudesta ja hoidoista. Tällä halutaan välttää se, että rikkaat länsimaalaiset käyttäisivät adoptiota keinona, kun eivät itse viitsi olla raskaana tai synnyttää.

Vanhemmaksi tuleminen ei ole ihan sama asia kuin tehdä jotain joidenkin lasten hyväksi. Eiväthän kaikki äidit ja isätkään ole millään tavalla kiinnostuneita tekemään mitään hyvää muiden lapsille, vaikka tuskin kyvykkyys siihen lopahtaa heti esikoisen synnyttyä. Lapsettomuuden suru on nimenomaan surua sen vanhemmuuden kokemuksen puutteesta, ei mistä tahansa lapsen hoitamisen vähäisyydestä. Siksi esimerkiksi ajatus sijaisperheestä ei todellakaan sovi kaikille, kun ajatus kuitenkin on, että lapsella joskus olisi mahdollisuus palata omaan kotiinsa.

Itse tunnen kyllä adoptioperheitä ja myös sijaisvanhempia, ja mielestäni niitä on kyllä aika paljon. Tunnen myös perheen, jossa kahden adoptiolapsen kanssa ryhdyttiin sijaisvanhemmiksi ihan pienille vauvoille, joita ollaan luovuttamassa adoptioon. Se on aika karua ja henkisesti rankkaa työtä. Sijaisvanhemmuus on paljolti sosiaalityötä tai ainakin sosiaalipuolen kanssa on pystyttävä ja jaksettava tehdä säännöllistä yhteistyötä, kuten myös biovanhempien. Se ei ole sitä, mitä vanhemmuus ihan tavallisesti on. Nykyään myöskään adoptio ei enää ole tae lapsen saannille, ja sekin prosessi voi kestää vuosia, jonka jälkeen tuleekin ikärajat täyteen tms.

Adoptio ei ole lapsettomuushoito. Monella adoptioperheellä ei ole lainkaan lapsettomuustaustaa, eikä sitä edellytetä.

Ja biologinen raskaus on kyllä huomattavasti helpompi tapa hankkia lapsi.

"Saatetaan olla vihasia että ihmiset jotka eivät halua lapsia saavat niitä ja antavat pois, mutta en montaakaan tiedä jotka olisivat adoptoineet. Miksi?" Haluan minun ja puolisoni lapsen (tai oikeasti 2, mutta vaikuttaa jo mahdottomalta), en toisten ihmisten lasta.

"Tai miksei alas sijaiskodiksi? Tai tekisi sitten jotain muuta edes pieten lastenhyväksi?" Miksi? Se että haluan olla biologinen äiti omille biologiselle lapsilleni ei tee minusta yhteiskunnan yleistä hyväntekijää. Se ei myöskään saa minua rakastamaan muiden ihmisten lapsia tai ylipäätään välittämään heistä.

"Masennutaan ja kyynistytään vaan ja vihataan kaikkia joilla lapsia on eikä tulla kylään enää." Minulla on oikeus vihata, muitakin kuin lapsellisia.

"Ymmärrän toki että on surullista saada uutinen ettei koskaan omia biologisia lapsia voi saada. Varmasti hirveää. Mutta maailma on lapsia täynä joilla ei ole vanhempia, miksi sellainen lapsi ei kelpaa? Ihan suomessakin syntyy ei toivottuja lapsia. On perhekoteja ja vaikka mitä miten voisi olla mukana lasten elämässä, kasvattaa, rakastaa ja olla tukena." Et ymmärrä. Etkä ikinä voi ymmärtää, koska et ole sitä ikinä kokenut. Luulet ymmärtäväsi, mutta todellisuudessa et ymmärrä tästä edes viittä prosenttia. En minäkään aikoinani ymmärtänyt, en ennenkuin tästä tuli omakohtaista. En halua olla osa muiden lasten elämää, vaan haluan omia lapsia.

"En pahalla kysy vaan ihan aidosti ihmetellen? Itse voisin omien lapsien lisäksi muitakin "vaivakseni" ottaa, on herkittu. Miksi täysin lapseton ei halua edes miettiä tällaista vaihtoehtoa?" Tilanteesi on täysin eri. Sinulla on lapsia. Et pysty samaistumaan tilanteeseen. Jos kaikki lapsesi menehtyisivät ja olisit kyvytön saamaan enää lapsia, silloin tilanteesi olisi lähellä tahattomasti lapsettoman tilannetta ja voisit ymmärtää.

Meille kelpaisi adoptiolapsi. Voisiko Ap kertoa, että mistä niitä oikein saa? T: kuusi vuotta jonossa ollut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska haluan, että lapset kantavat puolisoni ja omiani geenejä. Omia, en vierasta alkuperää olevia, ketä tahansa lasta.

Tämä näin.

Ja kyllähän monet lapsia adoptoivatkin.

Et kyllä tunnu kovin syvällisesti ymmärtävän lapsettomuuden tuskaa.

Totta, en ole sitä kokenut niin en voikkaan ymmärtää tämän syvemmin. Siksi kysyin. Ap

Se on kyllä surullista, ettei voi sitten katkeruuttaan tukea lapsia muilla tavoin, ainoastaan silloin jos sen saa adoptoitua omaksi. Ei se ole ainakaan aitoa rakkautta lapsia kohtaan. Suomessakin on paljon lapsia jotka tarvitsisivat aikuisen tukea ja rakkautta vaikeissa tilanteissa.

Tää on monen tyhmän kuvitelma, että niitä lapsia löytysi ihan vaan poimittavaksi asti...

Adoptiojonot on oikeesti vuosia pitkät ja kriteerit on korkeat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös adoptioneuvonnassa käydään läpi lapsettomuushoitohistoria. Ketään ei pakoteta hoitoihin, mutta se on osa adoptioprosessia, että lapsettomuus on jollain tavoin käsitelty, ja tavallisesti se on silloin käsitelty, kun ei tarvitse enää jossitella. Osa adoptioon luovuttavista maista ei edes anna lapsia adoptoitavaksi perheellle, jolla ei ole lääkärintodistusta lapsettomuudesta ja hoidoista. Tällä halutaan välttää se, että rikkaat länsimaalaiset käyttäisivät adoptiota keinona, kun eivät itse viitsi olla raskaana tai synnyttää.

Vanhemmaksi tuleminen ei ole ihan sama asia kuin tehdä jotain joidenkin lasten hyväksi. Eiväthän kaikki äidit ja isätkään ole millään tavalla kiinnostuneita tekemään mitään hyvää muiden lapsille, vaikka tuskin kyvykkyys siihen lopahtaa heti esikoisen synnyttyä. Lapsettomuuden suru on nimenomaan surua sen vanhemmuuden kokemuksen puutteesta, ei mistä tahansa lapsen hoitamisen vähäisyydestä. Siksi esimerkiksi ajatus sijaisperheestä ei todellakaan sovi kaikille, kun ajatus kuitenkin on, että lapsella joskus olisi mahdollisuus palata omaan kotiinsa.

Itse tunnen kyllä adoptioperheitä ja myös sijaisvanhempia, ja mielestäni niitä on kyllä aika paljon. Tunnen myös perheen, jossa kahden adoptiolapsen kanssa ryhdyttiin sijaisvanhemmiksi ihan pienille vauvoille, joita ollaan luovuttamassa adoptioon. Se on aika karua ja henkisesti rankkaa työtä. Sijaisvanhemmuus on paljolti sosiaalityötä tai ainakin sosiaalipuolen kanssa on pystyttävä ja jaksettava tehdä säännöllistä yhteistyötä, kuten myös biovanhempien. Se ei ole sitä, mitä vanhemmuus ihan tavallisesti on. Nykyään myöskään adoptio ei enää ole tae lapsen saannille, ja sekin prosessi voi kestää vuosia, jonka jälkeen tuleekin ikärajat täyteen tms.

Adoptio ei ole lapsettomuushoito. Monella adoptioperheellä ei ole lainkaan lapsettomuustaustaa, eikä sitä edellytetä.

Ja biologinen raskaus on kyllä huomattavasti helpompi tapa hankkia lapsi.

Kuten sanoin, ketään ei hoitoihin pakoteta, mutta asiaa kyllä käsitellään. Itsekin olen adoptiojonossa kitunut. Lapsettomuudesta on keskusteltu sekä sosiaalityöntekijän kanssa ihan adoptioneuvonnassa, mutta lisäksi myös Interpedian järjestämällä hakijoiden vertaistukileirillä. Adoptio ei ole lapsettomuuden hoitoa, ja juuri siksi se lapsettomuushistorian käsitteleminen onkin osa adoptiovanhemmaksi kasvamista. Mutta tosiaan, luovuttajamaat päättävät itse kriteerinsä, ja on kontakteja, jotka edellyttävät että hoitohistoriasta on lääkärinlausunto.

Hei! Kaikkien puolisot eivät ole valmiita hyysäämään/hoitamaan vieraden miesten lapsia. Ei minunkaan. En halua pakottaa näin herkässä asiassa. Itse olen lasten kanssa työn puolesta ja sen on nyt pakko riittää. Silti on raastavaa nähdä se kaikki joka päivä, kun näkee hyvin, mistä itse jää osattomaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös adoptioneuvonnassa käydään läpi lapsettomuushoitohistoria. Ketään ei pakoteta hoitoihin, mutta se on osa adoptioprosessia, että lapsettomuus on jollain tavoin käsitelty, ja tavallisesti se on silloin käsitelty, kun ei tarvitse enää jossitella. Osa adoptioon luovuttavista maista ei edes anna lapsia adoptoitavaksi perheellle, jolla ei ole lääkärintodistusta lapsettomuudesta ja hoidoista. Tällä halutaan välttää se, että rikkaat länsimaalaiset käyttäisivät adoptiota keinona, kun eivät itse viitsi olla raskaana tai synnyttää.

Vanhemmaksi tuleminen ei ole ihan sama asia kuin tehdä jotain joidenkin lasten hyväksi. Eiväthän kaikki äidit ja isätkään ole millään tavalla kiinnostuneita tekemään mitään hyvää muiden lapsille, vaikka tuskin kyvykkyys siihen lopahtaa heti esikoisen synnyttyä. Lapsettomuuden suru on nimenomaan surua sen vanhemmuuden kokemuksen puutteesta, ei mistä tahansa lapsen hoitamisen vähäisyydestä. Siksi esimerkiksi ajatus sijaisperheestä ei todellakaan sovi kaikille, kun ajatus kuitenkin on, että lapsella joskus olisi mahdollisuus palata omaan kotiinsa.

Itse tunnen kyllä adoptioperheitä ja myös sijaisvanhempia, ja mielestäni niitä on kyllä aika paljon. Tunnen myös perheen, jossa kahden adoptiolapsen kanssa ryhdyttiin sijaisvanhemmiksi ihan pienille vauvoille, joita ollaan luovuttamassa adoptioon. Se on aika karua ja henkisesti rankkaa työtä. Sijaisvanhemmuus on paljolti sosiaalityötä tai ainakin sosiaalipuolen kanssa on pystyttävä ja jaksettava tehdä säännöllistä yhteistyötä, kuten myös biovanhempien. Se ei ole sitä, mitä vanhemmuus ihan tavallisesti on. Nykyään myöskään adoptio ei enää ole tae lapsen saannille, ja sekin prosessi voi kestää vuosia, jonka jälkeen tuleekin ikärajat täyteen tms.

Adoptio ei ole lapsettomuushoito. Monella adoptioperheellä ei ole lainkaan lapsettomuustaustaa, eikä sitä edellytetä.

Ja biologinen raskaus on kyllä huomattavasti helpompi tapa hankkia lapsi.

Kuten sanoin, ketään ei hoitoihin pakoteta, mutta asiaa kyllä käsitellään. Itsekin olen adoptiojonossa kitunut. Lapsettomuudesta on keskusteltu sekä sosiaalityöntekijän kanssa ihan adoptioneuvonnassa, mutta lisäksi myös Interpedian järjestämällä hakijoiden vertaistukileirillä. Adoptio ei ole lapsettomuuden hoitoa, ja juuri siksi se lapsettomuushistorian käsitteleminen onkin osa adoptiovanhemmaksi kasvamista. Mutta tosiaan, luovuttajamaat päättävät itse kriteerinsä, ja on kontakteja, jotka edellyttävät että hoitohistoriasta on lääkärinlausunto.

Meillä on kaksi adoptiolasta, eikä meillä ole lapsettomuustaustaa.

Ainakaan meidän aikanamme ei ollut kuin yhden palveluantajan yksi kohdemaa joka aitä lapsettomuutta edellytti.

 Toivottavasti kukaan ei tästä ketjusta loukkaannu, Lapsettomuudesta ei puhuta eikä sen ongelmista, on vaikeaa ymmärtää jotain jos kukaan ei selitä . Haluaisin ymmärtää enemmän lapsettouudesta kärsiviä. Siksi tein tämän kyselyn. En ilkeyttäni tai pahalla. Ehkä liikaa miksi kysymyksiä mutta välillä olen vaan ymälläni koko asian kanssa.  harmittaa lapsettomuudesta kärsivien puolesta ja tajuan etten puoltakaan ymmärrä. Mutta eikö olisi parempi kasvaa vihasta ja kyynisyydestä ulos ja keksiä muuta kuin katkeroitua loppuelämäksi siitä ettei sitä omaa lasta tullut, sille kun ei mitään voi  :( Itsellä on vaan semmonen asenne että jos joku asia ei mene niinkuin suunniteli tai kaikkea ei elämässä saa niin sitten ajattelen että no asia on näin enkä sille miteen mahda ja jatkan elämääni. Olematta katkera. On muitakin asioita joita ihmiset haluaisivat mutta eivät saa. Ap

Sijaisperhe saa niskaansa sijaislapsen vanhemmat ja sosiaalitoimiston eikä ole mitään takeita siitä että lapsen saisi "pitää" kovinkaan kauaa. Jos lapsen vanhempien tilanne muuttuukin paremmaksi niin lapsi voi muuttaa takaisin heidän luokseen.

Ja kotimaisissakin adoptioissa on nykyään käytäntönä tehdä avoin adoptio eli biovanhemmat (yleensä äiti) saavat pitää yhteyttä lapseen.

Vierailija kirjoitti:

 Toivottavasti kukaan ei tästä ketjusta loukkaannu, Lapsettomuudesta ei puhuta eikä sen ongelmista, on vaikeaa ymmärtää jotain jos kukaan ei selitä . Haluaisin ymmärtää enemmän lapsettouudesta kärsiviä. Siksi tein tämän kyselyn. En ilkeyttäni tai pahalla. Ehkä liikaa miksi kysymyksiä mutta välillä olen vaan ymälläni koko asian kanssa.  harmittaa lapsettomuudesta kärsivien puolesta ja tajuan etten puoltakaan ymmärrä. Mutta eikö olisi parempi kasvaa vihasta ja kyynisyydestä ulos ja keksiä muuta kuin katkeroitua loppuelämäksi siitä ettei sitä omaa lasta tullut, sille kun ei mitään voi  :( Itsellä on vaan semmonen asenne että jos joku asia ei mene niinkuin suunniteli tai kaikkea ei elämässä saa niin sitten ajattelen että no asia on näin enkä sille miteen mahda ja jatkan elämääni. Olematta katkera. On muitakin asioita joita ihmiset haluaisivat mutta eivät saa. Ap

Miten niin ei puhuta?

Kuulostat todella yksinkertaiselta ja naiivilta ihmiseltä...

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä surullista, ettei voi sitten katkeruuttaan tukea lapsia muilla tavoin, ainoastaan silloin jos sen saa adoptoitua omaksi. Ei se ole ainakaan aitoa rakkautta lapsia kohtaan. Suomessakin on paljon lapsia jotka tarvitsisivat aikuisen tukea ja rakkautta vaikeissa tilanteissa.

Kuule, rehellisesti sanottuna ei voi vähempää kiinnostaa! Minua ei kiinnosta auttaa muiden lapsia. Äitiyden menetys ei ole tehnyt minusta lapsia ja ihmisiä yleisesti rakastavaa nunnaa tai pyhimystä, vaan oikeastaan päinvastoin. Ajan kuluessa tunnen yhä enemmän vihaa muita ihmisiä kohtaan, enkä todellakaan halua auttaa heitä.

Lue tämä nyt ajatuksella. Minulla on ollut kaksi biologista lasta, jotka olen synnyttänyt, joita olen hoitanut ja rakastanut. Ne on otettu minulta pois. Ja ei vain minulta, vaan myös minun vanhemmiltani, isovanhemmaltani, puolisoni vanhemmilta ja muilta sukulaisilta. Kuinka voit sanoa lapsensa menettäneelle, että miksi et sitten vain auta muiden lapsia? Se että nämä kaksi lastani ovat eläneet vain mielessäni ja kuvitelmissani nuoruudestani asti, ei tee niistä yhtään vähemmän todellisia. Omat tunteeni rinnastuvat aivan täysin siihen, että minulla on ollut kaksi lasta ja ne on otettu minulta pois. Osa minun elämästäni on viety, peruuttamattomasti muutettu, tuhottu vastoin tahtoani. Kenenkään muun lapsi tai lapset eivät pysty ikinä korvaamaan sitä. Monesti päällimmäisenä ajatuksena on vain se, että kunpa joku muukin itkisi kanssani. Niin ymmärtäisi. En toivo, että kärsimys lakkaisi, vaan toivon että joku itkisi kärsimyksestä, kuten itsekin teen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Toivottavasti kukaan ei tästä ketjusta loukkaannu, Lapsettomuudesta ei puhuta eikä sen ongelmista, on vaikeaa ymmärtää jotain jos kukaan ei selitä . Haluaisin ymmärtää enemmän lapsettouudesta kärsiviä. Siksi tein tämän kyselyn. En ilkeyttäni tai pahalla. Ehkä liikaa miksi kysymyksiä mutta välillä olen vaan ymälläni koko asian kanssa.  harmittaa lapsettomuudesta kärsivien puolesta ja tajuan etten puoltakaan ymmärrä. Mutta eikö olisi parempi kasvaa vihasta ja kyynisyydestä ulos ja keksiä muuta kuin katkeroitua loppuelämäksi siitä ettei sitä omaa lasta tullut, sille kun ei mitään voi  :( Itsellä on vaan semmonen asenne että jos joku asia ei mene niinkuin suunniteli tai kaikkea ei elämässä saa niin sitten ajattelen että no asia on näin enkä sille miteen mahda ja jatkan elämääni. Olematta katkera. On muitakin asioita joita ihmiset haluaisivat mutta eivät saa. Ap

Miten niin ei puhuta?

Kuulostat todella yksinkertaiselta ja naiivilta ihmiseltä...

Kieltämättä olen hieman hömppä ja naivi. En minä pahalla semmonen ole. Ap

Vierailija kirjoitti:

 Toivottavasti kukaan ei tästä ketjusta loukkaannu, Lapsettomuudesta ei puhuta eikä sen ongelmista, on vaikeaa ymmärtää jotain jos kukaan ei selitä . Haluaisin ymmärtää enemmän lapsettouudesta kärsiviä. Siksi tein tämän kyselyn. En ilkeyttäni tai pahalla. Ehkä liikaa miksi kysymyksiä mutta välillä olen vaan ymälläni koko asian kanssa.  harmittaa lapsettomuudesta kärsivien puolesta ja tajuan etten puoltakaan ymmärrä. Mutta eikö olisi parempi kasvaa vihasta ja kyynisyydestä ulos ja keksiä muuta kuin katkeroitua loppuelämäksi siitä ettei sitä omaa lasta tullut, sille kun ei mitään voi  :( Itsellä on vaan semmonen asenne että jos joku asia ei mene niinkuin suunniteli tai kaikkea ei elämässä saa niin sitten ajattelen että no asia on näin enkä sille miteen mahda ja jatkan elämääni. Olematta katkera. On muitakin asioita joita ihmiset haluaisivat mutta eivät saa. Ap

Ymmärrätkö sen, että tsunamissa kaikki lapsensa menettänyt ei palaa ikinä ennalleen? Jos ymmärrät, niin yritä ymmärtää myös se, että tahattomasti lapsettomalle tilanne voi olla täysin sama.