Kertokaa syitä miksi olette jättäneet kaverin "roikkumaan"?
Minulla on kaveri joka ei pistä välejä poikki mutta ei enää halua tavata. Sovitaan kyllä tapaamisia n. kerran kuussa mutta tämä aina peruu kun on "flunssa" "työkiireitä" mitälie muuta menoa ja sitten bongaan sosiaalisesta mediasta, että on ollut muiden kanssa jossain muualla.
Ollaan oltu ihan tenavista asti ystäviä, joku 20 vuotta, ja on toki mahdollista, että ollaan kasvettu erillemme. Silti tuntuu todella pahalta, koska ystäväni on tärkeä ja silloin harvoin kun oikeasti näemme (ehkä 3krt vuodessa) meillä on todella kivaa. Whatsappailemme, snäppäilemme joka päivä ja usein kaverin aloitteesta.
Mistä on kyse?
Kommentit (17)
Olette kasvaneet erillenne ja suhteenne on muuttunut ystävyydestä kaverisuhteeksi. Tuskin hänellä on mitään sinua vastaan, mutta hänellä on nyt läheisempiäkin ihmissuhteita, joiden kanssa viettää aikaansa.
Vierailija kirjoitti:
Olette kasvaneet erillenne ja suhteenne on muuttunut ystävyydestä kaverisuhteeksi. Tuskin hänellä on mitään sinua vastaan, mutta hänellä on nyt läheisempiäkin ihmissuhteita, joiden kanssa viettää aikaansa.
Niin, sitä olen ajatellut kyllä. Mutta silti hän kertoo minulle yksityisasioitaan ja salaisuuksiaan(sellaisia mitä ei ihan kaikille todellakaan kerrota) ja hokee, että olen kuin sisko hänelle ja minä olen ainoa ihminen maailmassa (siis jopa hänen miehensä ohitse) kenen seurassa hän voi olla oma itsensä. Jokin ei nyt täsmää.
Aina sama syy: niiden ystävien kanssa oleminen on liian raskasta. Syitä mm. se, että kaveri puhuu vain itsestään ja omista asioistaan eikä kuuntele mitä sanottavaa minulla olisi eikä ole kiinnostunut minun asioistani, ja se, että kaveri on törkeän pessimistinen ja masentunut ja kaikki on aina *erseestä, puheenaiheet pyörii vain hänen pahassa olossaan ja sairauksissaan ja plaa plaa plaa. Joo ymmärrän että masentaa, sairastan itekin masennusta mutta ei se siinä vellominen auta mitään. Ei oo kiva kun kaadetaan kaikki *aska kaverin niskaan ja saadaan tämä tuntemaan syyllisyyttä kun ei voi auttaa vaikka yrittääkin.
Kuitenkin arvostann ystävyyttä enkä pysty vain laittamaan välejä poikki. Se tuntuisi kohtuuttomalta. Ajattelen aina, että kyllä taas jossain vaiheessa jaksan ja se aina vaan lykkääntyy tulevaisuuteen.
Sillä on tainnu elämänhallinta katketa eikä jaksa/pysty ylläpitämään illuusioita. Taitaa jopa hävetä että vanha kaveri näkisi miten sekaisin hänellä on asiat eikä enää haluaisikaan nähdä. Siten mielummin piilottelee.
Vierailija kirjoitti:
Aina sama syy: niiden ystävien kanssa oleminen on liian raskasta. Syitä mm. se, että kaveri puhuu vain itsestään ja omista asioistaan eikä kuuntele mitä sanottavaa minulla olisi eikä ole kiinnostunut minun asioistani, ja se, että kaveri on törkeän pessimistinen ja masentunut ja kaikki on aina *erseestä, puheenaiheet pyörii vain hänen pahassa olossaan ja sairauksissaan ja plaa plaa plaa. Joo ymmärrän että masentaa, sairastan itekin masennusta mutta ei se siinä vellominen auta mitään. Ei oo kiva kun kaadetaan kaikki *aska kaverin niskaan ja saadaan tämä tuntemaan syyllisyyttä kun ei voi auttaa vaikka yrittääkin.
Kuitenkin arvostann ystävyyttä enkä pysty vain laittamaan välejä poikki. Se tuntuisi kohtuuttomalta. Ajattelen aina, että kyllä taas jossain vaiheessa jaksan ja se aina vaan lykkääntyy tulevaisuuteen.
No tuota... Itseasiassa näen tuossa tekstissäsi kaverini, en itseäni. Sairastan kyllä masennusta mutta sitä ei tiedä kuin mieheni ja äitini. En näytä sitä julkisesti. Kaverini sen sijaan puhuu itsestään ja pahasta olostaan aina ja tietty yritän kovasti tsempata.
Vierailija kirjoitti:
Sillä on tainnu elämänhallinta katketa eikä jaksa/pysty ylläpitämään illuusioita. Taitaa jopa hävetä että vanha kaveri näkisi miten sekaisin hänellä on asiat eikä enää haluaisikaan nähdä. Siten mielummin piilottelee.
Viimeksi kun nähtiin niin näin vahingossa vinon pinon maksumuistutuksia ja luottokorttilaskuja. Kaverini elää aika messevää elämää. Voisikohan todellisuudessa olla pahoissa veloissa esim...
Nanao kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette kasvaneet erillenne ja suhteenne on muuttunut ystävyydestä kaverisuhteeksi. Tuskin hänellä on mitään sinua vastaan, mutta hänellä on nyt läheisempiäkin ihmissuhteita, joiden kanssa viettää aikaansa.
Niin, sitä olen ajatellut kyllä. Mutta silti hän kertoo minulle yksityisasioitaan ja salaisuuksiaan(sellaisia mitä ei ihan kaikille todellakaan kerrota) ja hokee, että olen kuin sisko hänelle ja minä olen ainoa ihminen maailmassa (siis jopa hänen miehensä ohitse) kenen seurassa hän voi olla oma itsensä. Jokin ei nyt täsmää.
Tuo juuri kertoo siitä, ettei hän ole sulle suuttunut, vihainen, loukkantunut tai mitään muutakaan, miksi hän haluaisi kokonaan lopettaa suhteenne. Todennäköisesti hänellä vaan on elämässään niin paljon kaikkea muuta sinun lisäksesi, ettei hän enää ehdi tavata sinua kuten aikaisemmin. Ja hänkin saattaa suhtautua nostalgisesti niihin aikoihin, kun sinä olit hänen bestiksensä.
Tietysti ymmärrän, että näin aikuisena on paljon kiireitä ja tietysti hänellä on paljon muitakin kavereita mutta minusta olisi kiva nähdä vaikka kerran kuussa tai kahdessa. Ei neljän kuukauden välein. Silloinkin kun nähdään niin meillä on niin paljon puhuttavaa, että juttu jää aina kesken ja sitten hän on silleen "ei nyt jää juttu ihan kesken hei nähään uudestaan ensiviikolla" ja ei sitten nähdäkään.
Nostalgisesti kyllä aina muistellaan sitä kun hengailtiin aina joka päivä yhdessä nuorempina :') (ikävuodet n.5-18)
Miksi sinä sitten haluat olla hänen kaverinsa jos hän kerran on masentunut valittaja joka puhuu vain itsestään? Ilmeisesti muutenkin hänellä tästä huolimatta paljon kavereita, sinä taas et valita etkä puhu vain itsestäsi ja silti sinä olet se jolle kaverilla ei ole aikaa?
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinä sitten haluat olla hänen kaverinsa jos hän kerran on masentunut valittaja joka puhuu vain itsestään? Ilmeisesti muutenkin hänellä tästä huolimatta paljon kavereita, sinä taas et valita etkä puhu vain itsestäsi ja silti sinä olet se jolle kaverilla ei ole aikaa?
koska hän on pohjimmiltaan hyvä tyyppi. Ja itselläni ei ole kuin muutama kaveri niin en haluaisi menettää niitä vähiäkin. Kaverini ei siis valita ja avaudu muille kun minulle vaan on semmonen yltiöpositiivinen jees-man jolle kaikki käy. Itse olen todennut olevani niin tylsä että minua ei moni jaksa. En esimerkiksi juo (kuin muutaman) kun taas kännäys on kaverilleni elinehto.
Musta on iduoottimaista katkaista välit jonkun kanssa. Jos ystävyys hiipuu, niin ok, mutta että oikeen sanotaan toiselle, että en halua olla sun kanssa missään tekemisissä on naurettavan idioottimaista.
Mun mielestä on usein, jos kerran kuukaudessa yritätte tavata. Ei mikää ihme, että hän peruuttelee. Elämässä on nykyään niin paljon kaikenlaista mikä vie voimavaroja ja aikaa.
Ai, miksi jätin kaverin roikkumaan? Koska olin sen verran nössö ja arka, etten kehdannut laittaa välejä poikki ja ghostaaminen ei onnistunut, koska kaveri oli koko ajan yhteydessä ja halusi nähdä.
Tavattiin siis ensimmäistä kertaa työpaikalla. Olin ihan alusta asti sitä mieltä, että ihan mukava työkaveri, mutta onneksi ei kuulu lähipiiriin: hän oli puhelias ja pirtsakka "prinsessatyttö" ja minä pohdiskeleva ja synkkämielisempi suomijurrikka. Hän oli kuitenkin koko ajan sitä mieltä, että meistä tulisi bee äf äf ja, kuin siskoja toisillemme ja tuli jatkuvasti juttelemaan.
Todella nopeasti minusta tuli hänen hyvä ystävänsä, mutta hänestä ei koskaan tullut minun ystävää. Kun aletiin hengata tajusin heti että meillä ei ole mitään yhteistä tekemistä, tai puhuttavaa. Jo pelkkä leffan valitseminen tuotti hirveitä ongelmia. Yleensä hengasimme sisällä ja väänsimme small talkia ja lähdin yleensä pois niin äkkiä, kuin oli kohteliasta, sillä hänen juttunsa olivat minusta lähinnä rasittavia. hänellä oli silti jostain syystä riemukasta kanssani, en tajua, miten.
Olisi pitänyt heti alussa vaan sanoa, että ei meistä ole ystävyksiksi, mutta you know, olen liian nössö, joten piti vain toivoa, että välimme viilenisivät hienovaraisesti
Parin kuukauden ystävyyden jälkeen aloin feidata häntä ja keksiä päästäni menoja, ettei meidän tarvisi nähdä. Tapasimme enää vain kerran kuussa ja se tuntui aina hukkaan heitetyltä ajalta.
Lopulta kaverini tuli uskoon ja sai paljon uusia kavereita. Siitä paria kuukautta myöhemmin minä muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja tämän yhtälön ansiosta meidän ei enää tarvinnut nähdä. Nykyään olemme facebookkavereita, emme onneksi sen enempää.
Ja tiedän, että minun olisi opeteltava sanomaan "ei" ja pääsemään eroon nössöydestäni; En välttämättä pääse seuraavasta riippakivestä eroon näin helpolla XD
Nanao, kaverillasi on varmaan oikeasti vaikeaa ja hänelle on jostain syystä tärkeää pitää yllä iloisen ja menevän ihmisen julkisivua. Teillä on niin paljon yhteistä historiaa että sinulle uskaltaa paljastaa ettei kaikki mene niin hyvin, ja olet varmaan hänelle hyvin tärkeä. MUTTA hän myös luottaa siihen että sinä et suutu vaikka tapaamiset peruuntuukin, ja siksi on helpompi perua tapaaminen sinun kanssa kuin niiden muiden, menevämpien kavereiden. Voi myös olla että hän "hoitaa" masennustaan juhlimalla yms. aina kun vain mahdollista, ja siksi tämmöiset mahdollisuudet menevät sinun näkemisesi ohi. Toivottavasti jaksat pitää yhteyttä, on tosi harmi menettää ystävä noin pitkältä ajalta. Mutta ikävää on myös se, että sinut on luokiteltu kaveriksi jonka kanssa käydään teellä ja valitellaan elämän ongelmia, ei sellaiseksi jonka kanssa pidetään hauskaa. Näin on välillä käynyt minullekin, ja toisaalta hävettää myöntää että itsekin pidän joitakin kavereita sellaisina joiden kanssa enimmäkseen puhutaan syvällisiä teekupin äärellä kun sattuvat olemaan rauhallisemman oloisia. Pitäisi välillä kysyä jos näitäkin kavereita kiinnostaisi vaikka lähteä tanssimaan mieluummin :)
Voisitko tutustua niihin hänen muihin kavereihin ja viettäisitte yhdessä aikaa? Vaikuttaa että hänellä on kiire olla heidän kanssaan niin kysy jos pääset mukaan.
Hei,
en osaa kommentoida juuri teidän tilannettanne. Nuorempana kun olin ystäväni kanssa alkanut kasvaa erilleen, en pystynyt hyväksymään asiaa, muutokset ovat vaikeita. Koska ystäväni oli jo aiemmin muuttanut kauemmas ystävyys hiipui sitten pois vähitellen, vaikken asiaa olisi halunnut hyväksyä.
Minusta on epäreilua sopia tapaamisia jos on oikeasti vastentahtoinen tapaamaan. Itse olen tahallisella passiivisuudellani tipahtamassa kahdesta kaveruussuhteesta. Syyt; Hlö 1 on aina myöhässä ja on usein perunut tai unohtanut jo sovittuja asioita, minkä takia olen aina jo valmiiksi kiukkuinen kun tapaamme. Tapaaminen ei enää tunnu sen arvoiselta. Hlö 2, muutos elämäntilanteessaan vaikutti siihen että entisen yhdessä tekemisen sijaan koetamme jutella kotona lapsien keskeyttäessä jatkuvasti. Parilla viime käynnilläni kaverini on "seurustellut" mieluummin tietokoneen ruudun tai kännykässä facebookin kanssa kuin minun kanssani.
Jos nämä kaverit viestittelevät, voin vastata heille, mutten enää ehdota tai sovi tapaamisia.
Ja toki ollaan monesti keskusteltu asiasta. Suuttuu mulle poikkeuksetta kun puhutaan miksi minulle ei ole aikaa ja pitäisikö meidän olla kavereita enää ollenkaan.
Kun nähdään hän monesti melkein itkee miten kiireistä hänen elämänsä on ja haluaa kuolla. Mutta jos on masentunut niin miksi minä olen silloin ainoa, jota hän ei halua tavata? Kärsin itse masennuksesta mutta en näytä sitä (valita, itkeskele) hänelle.