Tuleeko synnyttäessä kylmä hiki?

Vierailija kirjoitti:

voi pahimmillaan tuntua, että tajunnan lähtö on lähellä

ei ainoastaan tunnu, vaan se taju todellakin myös lähtee.

Mullakin ollut tollasia vatsakramppeja, mutta kipu ei ollut läheskään samanlaista vaan niin kovaa, että luulin kuolevani. Huutaen ponnistelin portatiivin päällä ja veret roiskuivat aina ponnistuksen yhteydessä. Tuntui valtavaa kramppausta vatsassa. Niin kuin olisi tulipalo vatsan sisällä, joka halvaannuttaa ja ei voi ajatella mitään muuta kuin kipua. En saanut epiä tms vaan luomuna mentiin...

Synnytin siis 2 kk sitten

On. Ja oksennuskin lentää. Kamalaa puuhaa.

Kyllä ja vi**ukin hikoilee ankarasti.

Kivun tunteminen synnytyksessä on kovin yksilöllistä. Avautumisvaiheessa tunsin todella voimakasta kuukautismaista jomotusta joka yltyi viiltävään alavatsakipuun. Toiset taas voivat tuntea kivun enemmän selän puolella. Esikoinen leikattiin kiireellisesti sektiolla ulos joten ponnistusvaihe jäi kokematta hänen kohdallaan. Kuopus syntyi alateitse ja ponnistusvaihe oli hyvin miellyttävä koska sain epiduraalin (jos sen saa oikeassa kohtaa synnytystä, sekin on yksilöllistä) enkä tuntenut kipua silloin yhtään. Tunsin voimakkaan ponnistuksen tarpeen ja venytyksen kun lapsi tuli ulos. Ponnistaminen tuntui kuin olisi työntänyt isoa broileria perseestä ulos. :D 

Miten noin kovissa kivuissa pysyy niin toimintakykyisenä, että kykenee noudattamaan kätilön ohjeita tai ponnistamaan? Vai tuleeko ponnistusvaiheessa vain pakko ponnistaa? t. ap

Voi verrata menkkakipuihin, on vaan paljon kivuliaampaa yleensä. Suurin ero on kivun kokonaisvaltaisuudeessa, se täyttää koko tajunnan ja kivun aaltoilevuudessa, supistusten välillä voi olla täysin hyvä ja normaali olo.

Lisäksi tietty yksi ero on, että synnytyskipuja ei tarvitse kestää buranan voimin. :)

itse usein oksensin menkkakipujen takia mutta synnytyksessä oksensin vasta avautumisen lopussa, varmaan juuri kivun taukoavan luonteen takia.

Juu sitä ei voi verrata mihinkään muuhun. Ne on polttoja, ne tosiaan polttaa, koko alaruumis on kuin tulessa. Ne on ehkä pahinta mitä oot koskaan joutunut tekemään. Mutta silti unohdat ne kun saat vauvan syliin, ja oot ehkä valmis kokemaan saman uudelleen ja uudelleen. Synnyttäminen on kamalaa, ja samalla ihanaa. Siinä on jotain alkukantaista, voimakasta. Ja kun se on ohi, hormonimyrsky käy läpi kehosi ja saa sinut rakastumaan vauvaan ja hetkeksi koko maailmaan. Biologinen viisaus, jolla nainen jaksaa fyysisen koettelemuksen jölkeen huolehtia pienestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

voi pahimmillaan tuntua, että tajunnan lähtö on lähellä

ei ainoastaan tunnu, vaan se taju todellakin myös lähtee.

Menikö sulta siis taju synnytyksessä? Virkositko samantien? Mitä kätilö teki tilanteessa? t. ap

Kivut ovat tosiaan hyvin paljon menkkakivun kaltaisia, mutta paljon kovempia. Vaikka minulla oli nuorena niin pahat menkkakivut, että olin aina kyykyssä lattialla enkä voinut tehdä mitään muuta, synnytyskipu oli vielä kovempaa. Ensimmäisessä synnytyksessä olin ajatellut olla ilman epiduraalia, mutta supistukset menivät jotenkin ylivoimakkaiksi, eikä synnytys edennyt. Kun sitten kuitenkin otin epiduraalin, lihakset rentoutuivat sen verran, että kohdunsuukin aukesi loppuun asti ja sitten ei mennyt kauan kun esikoinen oli sylissä. Seuraavat synnytykset olivat paljon helpompia :).

Mä en oo ikinä oikein tajunnut sanaa "supistus". Tai siis en tunnistanut niitä. Vanhempi sana "poltto" sen sijaan kuvaa asiaa mielestäni paremmin kuin hyvin. Mulla synnytys alkoi aaltomaisina "polttoina" sekä mahassa, mutta enemmän alaselässä, se oli kuin tulessa. Pelkäsin synnytystä, mutta onneksi en etukäteen osannut edes kuvitella millaista ja miten pahaa se kipu lopulta oli. Niin kauan kun kaikin voimin ns. pistin vastaan (koska vihaan kipua ja mulla matala kipukynnys), kaikki paheni ja pitkittyi. Vaikea selittää, mutta jotenkin vasta sitten kun ns. "antauduin kivulle" tai siis hyväksyin että se on käytävä läpi, annoin kroppani mennä sen mukana ja kuuntelin kätilön ohjeita ja tein sen minkä pystyin, homma alkoi "sujua" (huono sana, koska kamalaa se oli, kamalampaa kuin mikään ikinä - mutta myös "palkinto" oli parempaa kuin mikään ikinä!).

Mulla vaihteli tajunnan taso ja oksensinkin, joko kivusta ja ilokaasusta tai molemmista. Mulla oli tosi selkeä ponnistamisentarve, joka säilyi, vaikka sain epiduraalin.

Tsemppiä!! ;)

Kyllähän sitä helposti tulee kylmä hiki, kun kroppa tekee kovasti töitä. Synnytyskivussa auttaa jonkin verran se, että tietää kivulla olevan syynsä ja, että se vie synnytystä eteenpäin. Onneksi kun tulee ponnistusvaihe, on todellakin pakko ponnistaa, keho tietää mitä tekee, vaikka itse olisikin uupunut. Synnytys on kehon urakka, mutta kyllä kasvatustyö synnytystä työläämpää on ja pelottavampaa.