Haluaisin kuulla eronneilta vanhemmilta. Miksi erositte?

Koska nainen oli empatiakyvytön, jatkuvasti syyllistävä ja tyhmä kuin saapas.

Miehen paheneva alkoholismi ja siihen liittyvä aggressiivisuus teki perhe-elämästä liian vaarallista ja epätervettä sekä minulle että lapsille. Yritimme kyllä hakea apua monelta taholta ensin. Perheneuvola, mielenterveystoimisto, Myllyhoito, AA, Al-Anon.

Eli meillä taannoin oli riita ja tuli sanottua pahasti kun suutuin kovasti.

Ongelma on se että vedän verneet helposti (tiedän että pitäisi osata suodattaa jotakin etten kaikkeen takertuisi ja suuttuisi) ja mies töksäyttelee ja puhuu joskus tylysti.

Olen myös hieman väsynyt kotona olemiseen lapsen kanssa mutte se ei ole mikään syy koska olen aina olut helposti suuttuva luonne. En siedä yhtään epäoikeudenmukaisuutta.

Ap

Mies petti jatkuvasti. Valehteli jatkuvasti ja pakonomaisesti. Oli sairaan mustasukkainen ja yritti hallita ketä saan nähdä, kenelle puhua.

Uhkaili minua, käyttäen lapsia aina aseena.

Kaikki alkoi lasten syntymän jälkeen.

Petti kyllä ihan alusta alkaen, mutta hyvin salasi todellisen luonteensa monta vuotta.

Nyt eron jälkeen (erosta 3 vuotta) ei ole enää halunnut tavata lapsiaan. Mutta silti lapsilla on parempi olla nyt, kuin silloin kun asuttiin vielä ex-miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Koska nainen oli empatiakyvytön, jatkuvasti syyllistävä ja tyhmä kuin saapas.

Tää tais olla mun ex, ihmettelen kyllä että tällasen otit?

Oikeasti en tiedä, vaikka erosta on vuosia, itse en olisi halunnut erota, niin paljon ulkopuolisia vaikeuksia ja ex löysi paremman kuuntelijan.

Olimme yhdessä 30 vuotta, eli ensiriidassa ei erottu. Niin kauan kuin lapset olivat pieniä elämä pyöri lasten ympärillä ja nuo hankaavat asiat pysyivät maton alla. Lasten aikuistuessa ei enää jaksanut yrittää sopeutua. Kumpikin voi suhteessa huonosti, tunsi ettei toinen ymmärtänyt eikä arvostanut. Molemmilla olo, ettei parisuhteen tällainen pitäisi olla. Loppui läheisyys, lämpö, seksi, jäljelle jäi arkiset asiat ja ilkeät sanat. Eron jälkeen kumpikin sai tehdä elämästään enemmän omannäköisen ja lapset ovat tasapuolisesti yhteyksissä molempiin, hyvät välit ovat jääneet. Toistemme suhteen meillä on varovaisen kunnioittavat, lasten toinen vanhempi, pitkäaikainen elämänkumppani, toivoo hänelle kaikkea hyvää vaikkei vieressä jaksanutkaan elää. Näin meni myöhäinen ero, luultavasti aika tavallinen sellainen. Pikkulapsivaiheessa kyllä miettisin useampaan otteeseen ennen kuin eroaisin, meneekö arjen rasitus ja parisuhteen kehnous mielessä sekaisin? Ja tuo äkkipikaisuus ja teräväkielisyys, ne seuraavat ap:ta seuraavaankin suhteeseen, samoin oma sisäinen tyytymättömyys ja paha olo. Omille luonteenpiirteilleen pystyy tekemään jotain jos ne huomaa kehnoiksi parisuhteessa, hyvin harva ilkeilee samalla lailla työpaikalla kuin kotona niille rakkaimmilleen.818

Vaikka lasta oli suunniteltu, heti raskaaksi tultuani mies rupesi epäilemään, oliko tämä nyt sittenkään hyvä juttu. Lapsi syntyi ja toinen heti perään. Olin käytännössä yksinhuoltajans lasten kanssa arjessa, isä opiskeli ja teki töitä ja viihtyi muutenkin muualla enemmän kuin kotona (vapaa-aikanakin).

Kun hän jäi kiinni pettämisestä, halusin heti erota, tunteet olivat jo kuolleet kun ei mitään yhteistä ollut ollut enää vuosiin (nuorempi oli 4 v). Eron jälkeen isää ei hirveästi kiinnostanut lasten tapaaminen, pakolliset joka toinen vkl onnistuivat, mutta en tiedä nauttiko niistä kukaan. Nyt lapset ovat jo isoja ja heillä asiallinen - muttei läheinen - suhde isäänsä.

Kertaakaan en ole eroa katunut.

Tuli tungosta.

Olemme eroamassa ja siitä syystä, että mies on lopettanut parisuhteen täysin. Ei minkäänlaista fyysistä suhdetta ole ollut pariin vuoteen. Kaikki lähestymisyritykset mies torjuu fyysisesti. Mies kieltäytyy kaikesta yhteisestä tekemisestä. Ei puhu. En tiedä mikä mättää muuta kuin, että mies syyttää minua, että olen hankala ja jankutan aina samoja asioita. Se jankuttaminen on minulla se yhteisen tekemisen puuttuminen ja siitä muistuttaminen. Ei kävelylenkkiä yhdessä, ei treffejä keikoille tai teatteriin ym.  Ei edes yhdessä nukkumista mies halua. Olohuoneen sohva on parempi kuin meidän sänky. Itkenyt olen, mutta en enää. Nyt muutos elämään ja asunto hakuun kesällä. Lapsia on, mutta en jaksa olla äiti huonossa suhteessa. Paha olo on.

Vaimon pitkäaikainen pettäminen selvisi karulla tavalla valitettavasti siinä vaiheessa, kun oli jo yksi lapsi ja toinen tulossa. Suhde oli sinänsä ihan kunnossa muilta osin, joten eropäätös oli todella vaikea. En kuitenkaan uskonut voivani antaa asiaa kunnolla anteeksi ja päädyin mielummin avioeroon kuin katkeraan suhteeseen lasten takia. Nyt  5 vuotta myöhemmin päätös tuntuu hyvinkin oikealta, ollaan hyvissä väleissä exän kanssa ja lapsilla menee hyvin ja itsekin olen onnellinen. 

Mies rakastui työkaveriinsa, mutta ei olisi eronnut. Olisi pitänyt meidät molemmat.

Ennen tätä elämämme oli seesteitä. Arkista, mutta ei pahoja riitoja. Olen joskus lukenut, että eroa enteilee eniten halveksunta, ja sitä meillä miehen puolelta oli aina riitojen yhteydessä.

ap, miksi sinun miehesi pitää sietää lapsenomaista tuittuiluasi? Käsitys oikeudenmukaisuudestakin on vain se, mitä sinä katsot oikeaksi, ei mies?

Jos eroaisit, mikä olisi oleellisesti paremmin? Jäisikö mies lapsen kanssa asumaan taloon ja sinä lähtisit vuokralle kerrostaloon, rupeaisit viikonloppuäidiksi? Opetelkaa keskustelemaan kuin aikuiset ihmiset.

Koska piti erota. Ei siinä saa lapset, talot tai mitkään muutkaan asiat saa tulla tielle. Jos yhteiselo ei suju niin silloin vain pitää erota. Poikanikin myöhemmin sanoi että parasta mitä hänelle on ikinä tapahtunut on se että me (hänen vanhempansa) erottiin.

Mies työnarkomaani jonka oman yrityksen hankkeet veivät minunkin tuloni.Lapsia 2 joista ei välittänyt koskaan (ei ollut muka aikaa kun piti tehdä työtä) Viimeiset 10 vuotta raadoin kuin orja kolmivuorotyöni lisäksi omakotitalon talkkarina,puutarhurina ym. ja yritin lasten vuoksi pitää kotia yllä.Mies suurin lapsi joka ei osannut/halunnut tehdä kotona mitään.Työ ja uudet ideat vaativat aina jotain ja edelleen myös minun rahojani/lapsilisiä ym.Olin pelkkä panopuu jota tarvitsi usein.Maksuttomaksi h...si tunsin itseni pitkään.Ei hellyyttä,kommunikointia.......vain tuo p....minen.5v liian kauan mietin ajatuksella että huonokin isä on parempi kuin ei isää ollenkaan.Väärin kuten lapseni minulle ovat myöhemmin sanoneet.Elän tyytyväisenä yksin nykyään.En osaa edes kaivata parisuhdetta.Minulle ei jäänyt muistijälkiä hellyydestä.Sen hinnan liitostani maksoin.Taloudellisesta ryöstöstä exän puolelta en edes puhu mitään koska niin törkeää se oli exän ja hänen palkkaamansa naistuomarin taholta.Elämä on!

Vallila kirjoitti:

Ja minkälainen suhteenne ja elämänne oli? Itse olen aina ajatellut etten eroa pienen lapsemme isästä. Ok-talot hankittu jne. En haluaisi perhettä rikkoa. Mutta joskus suhde on vaikea ja riidat pahoja ja olen loukannuy suutuspäissäni pahoilla sanoilla eikä mies sanojensa mukaan anna anteeksi.

Elettiin vuosia ennen lasta ihan normaalia elämää, käytiin töissä, viikonloppuisin viihteellä, tehtiin yhdessä paljon asioita. Jostakin syystä jäi huomaamatta, että mies on aika riippuvainen alkoholista, eikä osaa hoitaa asioitaan. Minä kun makselin laskut aina samalla kertaa, olin enemmän kotona ja laitoin ruuat ja pyykit. Raskausaikana (ei ollut vahinko, ihan keskusteltu ja harkittu juttu) ajattelin, että menkööt mies viihteelle vielä kun ehtii, kai se siitä muuttuu, kun tulee muutakin sisältöä elämään. No eihän se muuttunut, paheni vain. Iltaisin alkoi vetämään kaljaa kotona, ei juurikaan ollut avuksi missään vauvan kanssa. Ei halunnut tehdä enää mitään kanssani, ei mennä yhdessä mihinkään. Pahin oli se että lupaili kaikkea, eikä sitten hoitanutkaan mitään. Eli olin monesti pulassa ihan turhan takia (mm. hoitamattomat auto-asiat, laskut jne). Lopulta tuntui, että voisi olla helpompaa ihan vain yksin vauvan kanssa, kuin vauvan ja valehtelevan "lapsen" kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Ja tuo äkkipikaisuus ja teräväkielisyys, ne seuraavat ap:ta seuraavaankin suhteeseen, samoin oma sisäinen tyytymättömyys ja paha olo. Omille luonteenpiirteilleen pystyy tekemään jotain jos ne huomaa kehnoiksi parisuhteessa, hyvin harva ilkeilee samalla lailla työpaikalla kuin kotona niille rakkaimmilleen.818

Ehkä usein näin, mutta joskus toisinkin. Itse olin edellisessä suhteessä juurikin äkkipikainen ja teräväkielinen, tyytymätön ja riitaa haastava. Jännästi olen nykyisessä suhteessa ollut täysin erilainen. Uusi puoliso on rauhallisempi, huomioivampi ja muutenkin elämäntyyliltään tasaisempi. Olen itsekin rauhoittunut hänen kanssaan, enkä tunne tarvetta purkaa huonoja hetkiä häneen.

Kiinnostaa sama. Mietin eroa jo aika tosissani.

En pidä siitä miten mies hoitaa lapsia (tiuskii usein ja hermostuu nopeasti), on muuttunut sottaiseksi eikä pidä huolta itsestään, pistää harrastukset ja kaverit aina minun edelle. Ja siis nimenomaan minun, lapset kyllä tulee ennen sentään.

Taustalla on valehtelua ja raha-asioiden sotkemista miehen tasolta. Ne ei ole enää ajankohtaisia mutta ehkä ne mielen perukoilla edelleen painaa.

Toisaalta mietin pitäisikö vain odottaa että lapset kasvaa... lapset 2v ja 4v.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka lasta oli suunniteltu, heti raskaaksi tultuani mies rupesi epäilemään, oliko tämä nyt sittenkään hyvä juttu. Lapsi syntyi ja toinen heti perään. Olin käytännössä yksinhuoltajans lasten kanssa arjessa, isä opiskeli ja teki töitä ja viihtyi muutenkin muualla enemmän kuin kotona (vapaa-aikanakin).

Kun hän jäi kiinni pettämisestä, halusin heti erota, tunteet olivat jo kuolleet kun ei mitään yhteistä ollut ollut enää vuosiin (nuorempi oli 4 v). Eron jälkeen isää ei hirveästi kiinnostanut lasten tapaaminen, pakolliset joka toinen vkl onnistuivat, mutta en tiedä nauttiko niistä kukaan. Nyt lapset ovat jo isoja ja heillä asiallinen - muttei läheinen - suhde isäänsä.

Kertaakaan en ole eroa katunut.

Miksi teitte toisen lapsen, vaikka jo ensimmäinen epäilytti?

Erottiin miehen juomisen takia. Hävisi usein ryyppyreissuille pariksi päiväksi ja joi kotona salaa iltaisin ja öisin. Valehteli aina, ettei ole juonut vaikka sen näki kilometrin päähän. Viimeinen niitti oli, kun mies oli tilannut netistä jotain huumetta(?) meille kotiin.

Ilman päihteitä olisi ollut ihan hyvä mies. Teki kotitöitä ja touhusi kohtalaisesti lapsenkin kanssa, oli sosiaalinen ja hauska seuramies sekä älykäs. Harmi vaan että juominen vei mukanaan, hänellä jäi koulut kesken, tapaa lasta pari kertaa kuussa muutaman tunnin ajan, jatkuvasti silmä mustana tms "kavereiden" takia...

Elämäni paras päätös oli erota ja ainoa mikä harmittaa on se, etten lähtenyt aiemmin ja nauttinut rauhassa vauva- ja taaperoajasta. Vei ihan hirveästi omiakin voimia se meno ja suhteesta toipuminen kesti pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka lasta oli suunniteltu, heti raskaaksi tultuani mies rupesi epäilemään, oliko tämä nyt sittenkään hyvä juttu. Lapsi syntyi ja toinen heti perään. Olin käytännössä yksinhuoltajans lasten kanssa arjessa, isä opiskeli ja teki töitä ja viihtyi muutenkin muualla enemmän kuin kotona (vapaa-aikanakin).

Kun hän jäi kiinni pettämisestä, halusin heti erota, tunteet olivat jo kuolleet kun ei mitään yhteistä ollut ollut enää vuosiin (nuorempi oli 4 v). Eron jälkeen isää ei hirveästi kiinnostanut lasten tapaaminen, pakolliset joka toinen vkl onnistuivat, mutta en tiedä nauttiko niistä kukaan. Nyt lapset ovat jo isoja ja heillä asiallinen - muttei läheinen - suhde isäänsä.

Kertaakaan en ole eroa katunut.

Miksi teitte toisen lapsen, vaikka jo ensimmäinen epäilytti?

Sepä se... toinen "vaan tuli"  ;), ei ollut vahinko, mutta jotenkin kuitenkin siinä vaiheessa vielä mietin että ehkä tämä on vain väliaikainen ajanjakso, joka miehellä muuttuu kun sopeutuu isyyteen. Ja sisarukset ovat aina olleet tosi läheiset, joten heille kiva kun on pieni ikäero.

Tosin en tiedä olisimmeko me vanhemmat saaneet yhtälön toimimaan, jos olisimme jättäneet vain yhteen lapseen ja siten olisi ehkä nopeammin jäänyt se pikkulapsiaika ja olisi ollut enemmän aikaa panostaa molempien suhteeseen... En tiedä, enkä tule koskaan tietämään..