Lue keskustelun säännöt.
Mistä johtuu, että jos on kokenut väkivaltaa lapsuudessa
20.05.2017 |
niin ajatellaan, että lapsi itsekin käyttäytyisi väkivaltaisesti tai tämä näkyisi aikuisuudessa väkivaltaisena käytöksenä esim. omia lapsia kohtaan?
Itselläni oli alkoholisti äiti ja väkivaltainen isä, mutta en ole väkivaltainen eikä mieleeni edes tulisi satuttaa toista ihmistä. Päinvastoin pyrin olemaan ystävällinen aina ja kaikille oli tilanne mikä tahansa. Koen sen johtuvan juurikin menneisyydestäni. En usko, että muuten ottaisin muut samalla tavalla huomioon tai pyrkisin olemaan ystävällinen.
Kommentit (2)
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi ei kotoaan opi tervettä tapaa käsitellä tunteitaan, on se usein itsekseen hankalaa. Hän saa mallin, jonka mukaan toimiminen alkaa luonnostaan, koska muuta tapaa ei osaa. Jos perheessä ei ole ollut tapana keskustella esimerkikis vaikeista tunteista, ei lapsikaan pääsääntöisesti omaksu sellaista tapaa aikuisuudessa (vaikka väkivaltaa ei olisikaan), toki taitoa voi opetella itse myöhemmin, jos ymmärtää tämän, mutta ei se ole automaattista.
Tuohon sinun kiltteyteesi, tulee mieleen, osaatko kuitenkin pitää puolesi ja olla myös vihainen (ilman väkivaltaa), vai onko lapsuutesi jättänyt sinua araksi sen suhteen, että osaisit myös pitää itsesi (etkä vain muiden) puolta? Tämän kysyn siksi, kun itsekin olen väkivaltaisesta perheestä ja ollut tavattoman kiltti ja huomaamaton nuorempana, ja ajattelin sen olevan kohteliasta. Tämä ei tietenkään sinun kohdallasi välttämättä pidä lainkaan paikkaansa.
En oikeastaan puolustele itseäni. Jos joku loukkaa minua, alan käyttäytymään häntä kohtaan kuin ketä tahansa. En luota häneen enää, mutta hymyilen, vastaan ja voin kysyä kuulumisia. Suhde muuttuu etäiseksi ja yleensä katkeaa niin ettemme tapaa toisiamme enää. Toisaalta minua täytyy todella satuttaa, jotta loukaannun, silloin on yleensä kyse asiasta, jota ei edes voi antaa anteeksi. Nyt kun rupesin miettimään niin en ole koskaan antanut anteeksi kenellekään, mikä tuntuu oikeastaan melko hirveältä.
Minun on helppo puolustaa kuitenkin muita, vaikka varsinaisesti en suutu. Muutun kyllä kylmäksi ja asialliseksi, jolloin pyrin sanallisesti puolustamaan muita. Osaan olla melko terävä. Mutta jos kyse on läheisistä ystävistä saatan kyllä huutaa, jos tunteet ottavat ylivallan, mutta vain yhden lauseen, jolloin saan taas tunteet takaisin kontrolliin, milloin olen kyllä jo menettänyt tilanteen kun olen näyttänyt vastapuolelle tunteeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi ei kotoaan opi tervettä tapaa käsitellä tunteitaan, on se usein itsekseen hankalaa. Hän saa mallin, jonka mukaan toimiminen alkaa luonnostaan, koska muuta tapaa ei osaa. Jos perheessä ei ole ollut tapana keskustella esimerkikis vaikeista tunteista, ei lapsikaan pääsääntöisesti omaksu sellaista tapaa aikuisuudessa (vaikka väkivaltaa ei olisikaan), toki taitoa voi opetella itse myöhemmin, jos ymmärtää tämän, mutta ei se ole automaattista.
Tuohon sinun kiltteyteesi, tulee mieleen, osaatko kuitenkin pitää puolesi ja olla myös vihainen (ilman väkivaltaa), vai onko lapsuutesi jättänyt sinua araksi sen suhteen, että osaisit myös pitää itsesi (etkä vain muiden) puolta? Tämän kysyn siksi, kun itsekin olen väkivaltaisesta perheestä ja ollut tavattoman kiltti ja huomaamaton nuorempana, ja ajattelin sen olevan kohteliasta. Tämä ei tietenkään sinun kohdallasi välttämättä pidä lainkaan paikkaansa.