Kaverilla on epärealistisia käsityksiä elämästä.

Minulle olisi sinkkuna kelvannut paremmin kuin hyvin vähän hiljaisempikin mies, mutta he tuntuivat aina pelkäävän sitä, että olen menevä ja puhelias. Vetävät yhtäläisyysmerkkiä sen ja jonkun miestennielijän välille. Mutta täysin tunneilmaisuun kyvyttömän tyypin kanssa en kestäisi. Tapasin sitten samanlaisen puheliaan miehen.

Näitä nyt tipahtelee mieleen: Ikä tietenkin. Ihastuu kymmenen vuotta nuorempiin tyttöihin ja sitten ihmettelee, kun ei kelpaa. Itse ei kuitenkaan ole millään tavalla nuorekas - ei asenteeltaan tai ulkoiselta olemukseltaan.

Tai siivoaminen: Ei jaksa kaikkea vapaa-aikaa käyttää siivoamiseen. Aivan kuin siellä poikamieskämpässä syntyisi niin paljon sotkua, että siivoamiseen menisi enempää kuin murto-osa vapaa-ajasta. Ja sitten haaveilee lapsiperhe-elämästä eikä yhdistä yhtään, että jos nyt jo tuntuu liian vaativalta siivota, niin lapsien kanssa koti menee kaaokseen hetkessä. Varmaan toivoo sellaista vaimoa, joka mukisematta hoitaa siivoukset sataprosenttisesti.

Aloin tässä nyt miettimään, että mikä minua näissä asioissa vaivaa. Niin sehän on vain se, että annanko kaverin elää kuvitelmissaan ja oppia kantapään kautta? Vai pitäisikö sitä vähän herätellä miettimään, että tosissaanko meinaa, että asiat menee noin?

Kantapään kautta oppiminenkin on ihan hyvä oppimistyyli. Mutta tuossa on vähän sitä riskiä, ettei se oppimistilanne tule ikinä eteen, kun niillä epärealistisilla odotuksilla ei saa tyttöystävää. Ap

Tottakai on normaalia että ihmiset haluavat itsensä vastakohdan, mutta se että onko se mahdollista, on toinen juttu. 

Upis

Vierailija kirjoitti:

Tottakai on normaalia että ihmiset haluavat itsensä vastakohdan, mutta se että onko se mahdollista, on toinen juttu. 

En tajua, mikä itsensä vastakohdassa on niin kiinnostavaa.

Ajatteleeko, että tyttöystävä saisi hänetkin menevämmäksi? Jos ei, niin en sitten tiedä toimisiko tuo niin hyvin.

Koirassa on se juttu, että silloin ulos on pakko mennä vaikkei huvittaisikaan. Ja jotkut viihtyvät siellä paremmin koiran kanssa kuin yksin. Siinä on kuitenkin se mahdollisuus tosiaan, ettei sitten jaksakaan ja luopuu koirasta kun ei muuttunutkaan ulkoiluihmiseksi. Tämä epävarmuus on itselleni iso syy miksen vuosien pähkäilyjen jälkeen ole hankkinut uutta koiraa, ei ole reilua oman laiskuuden takia antaa koiraa pois.

up

Mä en ymmärrä tuota ajattelua, että jos ei lenkkeily nytkään, niin ei lenkkeilisi koirankaan kanssa. Mä en ole ikinä lenkkeillyt kuin silloin, kun on ollut joku konkreettinen syy. Vauvan nukuttaminen vaunuissa ja koira. Nyt kun ei ole kumpaakaan, niin en lenkkeilekään, koska ei vaan saa lähdettyä ilman syytä.

Mun mies on juuri tuollainen, että koiraa ei oteta, kun "et kuitenkaan sitä lenkkeilyttäisi, kun et lenkkeile nytkään". En käsitä miten on niin vaikea ymmärtää, että jotku vain tarvitsee oikeasti sen syyn lähteä sinne ulos.

Ehkä kaverisi on juuri samalainen.

Ja ehkä tarvii sen menevän tyttöystävänkin juuri siksi, että tarvii jonkun, joka vetää hänetkin sieltä kotoa pois menoihin.

Ihan ensimmäisenä tulee mieleen, ettei ole aikuisen ihmisen tehtävä toimia toisen ohjelmaemäntänä ja personal trainerina. Kun sen muutoksen pitää lähteä itsestä, jos haluaa muuttua.

Koira on toinen asia, semmoisesta ollaan vastuussa ja fiksu koiran hankkiva ihminen myös hoitaa eläimensä kunnolla. Hyvä tietenkin, jos kaverisi tajuaa olla hankkimatta, koska tajuaa ettei pysty muodostamaan laumaa koiran kanssa koska työt vaatii enemmän kuin kumppanuus.

Ja miksi tämä sinua vaivaa? Haluat tietenkin kaverin löytävän itselleen tyttöystävän, ettei vaan käy niin että olet se viimeinen oljenkorsi jolle soitetaan kun elämä on perseestä ja viimeinen puhelu pitää jollekulle soittaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä tuota ajattelua, että jos ei lenkkeily nytkään, niin ei lenkkeilisi koirankaan kanssa. Mä en ole ikinä lenkkeillyt kuin silloin, kun on ollut joku konkreettinen syy. Vauvan nukuttaminen vaunuissa ja koira. Nyt kun ei ole kumpaakaan, niin en lenkkeilekään, koska ei vaan saa lähdettyä ilman syytä.

Mun mies on juuri tuollainen, että koiraa ei oteta, kun "et kuitenkaan sitä lenkkeilyttäisi, kun et lenkkeile nytkään". En käsitä miten on niin vaikea ymmärtää, että jotku vain tarvitsee oikeasti sen syyn lähteä sinne ulos.

Ehkä kaverisi on juuri samalainen.

Ja ehkä tarvii sen menevän tyttöystävänkin juuri siksi, että tarvii jonkun, joka vetää hänetkin sieltä kotoa pois menoihin.

Siinä käy vaan juuri niin kuin sinullekin, kun mies ei anna ottaa koiraa, kun et nyt osoita kykeneväsi ulkoiluttamaan sitä. Joten miksi myöskään joku aktiivinen nuori nainen kiinnostuisi kotona nyhjäävästä miehestä, kun ei ole mitään näyttöä siitä, että mies sitten jaksaisi pysyä mukana naisen menojen tahdissa. Se, että joku tietynlainen nainen olisi hyväksi ystävälleni ei tarkoita sitä, että ystäväni olisi sille naiselle toiveiden täyttymys. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensimmäisenä tulee mieleen, ettei ole aikuisen ihmisen tehtävä toimia toisen ohjelmaemäntänä ja personal trainerina. Kun sen muutoksen pitää lähteä itsestä, jos haluaa muuttua.

.

Tätä juuri tarkoitan sillä passiivisuudella. Että itse ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, että se elämä tosissaan muuttuisi mielekkäämmäksi. Odotellaan vain sohvalla maaten, että joku tulisi ja toisi sen elämän mukanaan.

Tuosta jo kerran sanoinkin, että ei ole kenenkään toisen tehtävänä ja vastuulla aktivoida toista tai parantaa toisen mielialoja. Toki niin käytännössä käy sosiaalisissa tilanteissa. Mutta normaalisti se sisältää vastavuoroisuuden eikä ole vain sitä, että toinen odottaa, että tulisi joku ja pelastaisi minut täältä yksinäisestä kämpästä. Ap

Jaa, no meillä minä olen enemmän kotihiiri ja introvertti kun mies taas on sosiaalisempi extrovertti.

Hyvin tasapainotetaan toisiamme.

Koirakin hankittiin mm.sillä ajatuksella että olisi sitä lenkkiseuraa.

En ole ikinä osannut oikein lenkkeillä yksinään "muuten vaan", aina on vähän orpo olo. Koira tuli taloon ja alkuhuuman jälkeenkin edelleen tulee lenkkeiltyä paaaaljon enemmän. Ihan siksikin, että on kertakaikkiaan pakko vaikka ei aina huvittaisi. Jos ei koiraa ole, ei ole myöskään pakottavaa tarvetta lenkkeillä.

Itse olen taas aina ajatellut, että kotoilija ja menijä sopisivat hyvin yhteen. Menijä saa vapaasti valita menonsa ilman kompromisseja (kunhan siis ei vaan pane muita) ja kotoilija saa olla niinä aikoina mukavan rauhassa kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Ja miksi tämä sinua vaivaa? Haluat tietenkin kaverin löytävän itselleen tyttöystävän, ettei vaan käy niin että olet se viimeinen oljenkorsi jolle soitetaan kun elämä on perseestä ja viimeinen puhelu pitää jollekulle soittaa.

Teit minuun vaikutuksen tällä kommentillasi! :-) Sillä juuri tuo minua murehduttaa, että minä olen ainoa ihminen, joka tietää hänen elämänhalustaan ja sen puutteesta. Mutta se on sitten erillisen keskusteluketjun aihe. Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse olen taas aina ajatellut, että kotoilija ja menijä sopisivat hyvin yhteen. Menijä saa vapaasti valita menonsa ilman kompromisseja (kunhan siis ei vaan pane muita) ja kotoilija saa olla niinä aikoina mukavan rauhassa kotona. 

Mitkähän olisivat sinuta ne ko. pariskuntaa yhdistävät ja yhdessä pitävät tekijät, jos persoonallisuudet, intressit ja elämäntyylit ovat aivan erilaiset? Jos puolison kanssa ei voi tehdä yhdessä muuta kuin jakaa kämpän, niin ei se pitemmän päälle kanna. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tuollaiseen kuvioon tehdään lapsia, on konflikti valmis.

T. appivanhempiensa kuvaillun mukaista elämää vierestä seurannut :(

Vierailija kirjoitti:

Itse olen taas aina ajatellut, että kotoilija ja menijä sopisivat hyvin yhteen. Menijä saa vapaasti valita menonsa ilman kompromisseja (kunhan siis ei vaan pane muita) ja kotoilija saa olla niinä aikoina mukavan rauhassa kotona. 

Minullakin tulee tästä lähinnä ongelmia mieleen. Se kotihiiri saa olla aika hemmetin vahva mieleltään, jotta mustasukkaisuus pysyy kurissa, kun toinen liehuu illat maailmalla ja itse nyhjää yksin siinä sohvalla. Mutta toki tiedän mitä luottamus tarkoittaa, ja itsekin olen saanut kokea niin vahvaa luottamusta, jolloin tiesi, ettei mitään aihettaa mustasukkaisuuteen todellakaan voisi olla. Mutta niin vain sekin luottamus alkoi rakoilemaan, kun huomasin, että toinen ei puhu. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja miksi tämä sinua vaivaa? Haluat tietenkin kaverin löytävän itselleen tyttöystävän, ettei vaan käy niin että olet se viimeinen oljenkorsi jolle soitetaan kun elämä on perseestä ja viimeinen puhelu pitää jollekulle soittaa.

Teit minuun vaikutuksen tällä kommentillasi! :-) Sillä juuri tuo minua murehduttaa, että minä olen ainoa ihminen, joka tietää hänen elämänhalustaan ja sen puutteesta. Mutta se on sitten erillisen keskusteluketjun aihe. Ap

Vaikutat olevan vastuunkantaja, varsin hieno ihminen tarpeeseen.

Tuo kommenttini tuli siitä, että silloin aikoinaan tapahtui seuraavaa: olin istunut illalla terassilla, juonut siiderin tai oluen, lukenut iltalehtiä (tapahtui siihen aikaan, että kännykällä ei nettiä selattu) ja lähdin siitä sitten kotia kohti, kävellen.

En ollut päässyt kovinkaan pitkälle, kun kuulin juoksuaskeleita takaani. Keräsin avainnipun sormieni väliin ja olin varmasti kovin epäluuloisen oloinen, kun nuori mies sitten pysäytti minut.

Hän oli istunut kaveriensa kanssa iltaa viereisessä pöydässä ja kysyi, lähtisinkö treffeille "Pekan" kanssa. Pekka oli kuulemma kovin ujo mutta tosi mukava. Pekalla oli myös vähän vaikea vaihe elämässä kun olivat vähentäneet työtunteja, työ kun oli ollut hänelle niin kaikki kaikessa.

Minä menin suostumaan, sovin että olen läheisessä kahvilassa puoliltapäivin ja haluaisin käydä paikallisessa toritapahtumassa.

Pekka sitten tuli päivätreffeille. Oli ottanut rohkaisuksi oluen, otti siinä kahvilassa toisenkin. Kysyi herrasmiehenä, ottaisinko minäkin.

Optimistina olin jo kaavaillut viehättäviä päivätreffejä fiksun miehen kanssa, josta ajan kanssa löytyisi yllättäviä puolia. Todellisuus oli, että olin lähtenyt ulos keskellä päivää täyskänniin itsensä juovan tyypin kanssa. Sen verran elämänkokemusta tuossa 22v minussa kuitenkin oli, että tiesin etten jaksaisi etsiä sitä helmeä kaiken sen kaljan keskeltä...

Ne treffit loppui aika pian.

Mutta vielä tämän jälkeen tämä kaveri, joka oli toiminut puhemiehenä, SOITTI minulle (kai olin antanut numeroni jossain vaiheessa)  ja kysyi miten oli mennyt, mikä oli mennyt vikaan, enkö voisi vielä antaa Pekalle mahdollisuutta (kun oikeasti se on tosi, tosi, tosi hyvä tyyppi).

Ja lopulta tämä puhemieskin huoahti, että he ovat kaveripiirissä jo vähän huolissaan tyypistä ja aika raskaaksikin se käy kun Pekka vaan murehtii naisettomuuttaan ja he ovat kaikkea yrittäneet. Sanoin, että Pekalla on onnea, kun on tuollaisia ystäviä. Mutta - kuten tuolla yllä - minä en ole se nainen joka hänet pelastaa elämälle. Vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi.

Siinäpä se. Ei toiselle voi antaa kuin mahdollisuuksia, sitten on itsestä kiinni tarttuuko niihin vai ei. Ihan esimerkkinä voisin sanoa, että menkää paikalliseen koiranäyttelyyn. Vaikka sillä tekosyyllä, että katselette edes koiria vaikka semmoista ei nyt hankintalistalla olisikaan. Ehkä voi väläyttää myös täkyä, että voihan sieltä löytää myös koiranomistajan... Näin, olosuhteet on luotu. Välttämättä mitään ei tapahdu, mutta satavarmasti mitään ei tapahdu, jos pysyy kotona haaveilemassa.

ai sitten kun ei edes ulkoile tai lenkkeile, mutta haluaisi koiran. Jotenkin kuvittelee, että sitten hän koiran kanssa kyllä haluaisi lähteä ulos sen monta kertaa päivässä. Vaikka nyt ei halua yhtäkään. Ensihuumassa kyllä varmastikin, mutta entä sen jälkeen.

Öh... Mä en koskaan lenkkeillyt ennen kuin oli koira, mutta selvää oli että koiran kanssa PITÄÄ lenkkeillä, huvittipa tai ei. Ja lenkkeilin erittäin tunnollisesti joka ainoa sen elämän päivä, säässä kuin säässä. 

Suurin osa ihmisistä on sen verran tunnollisia kyllä, että jos elävän olennon ottavat vastuulleen, niin huolehtivat sen tarpeista vaikkei aina niin huvittaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen taas aina ajatellut, että kotoilija ja menijä sopisivat hyvin yhteen. Menijä saa vapaasti valita menonsa ilman kompromisseja (kunhan siis ei vaan pane muita) ja kotoilija saa olla niinä aikoina mukavan rauhassa kotona. 

Minullakin tulee tästä lähinnä ongelmia mieleen. Se kotihiiri saa olla aika hemmetin vahva mieleltään, jotta mustasukkaisuus pysyy kurissa, kun toinen liehuu illat maailmalla ja itse nyhjää yksin siinä sohvalla. Mutta toki tiedän mitä luottamus tarkoittaa, ja itsekin olen saanut kokea niin vahvaa luottamusta, jolloin tiesi, ettei mitään aihettaa mustasukkaisuuteen todellakaan voisi olla. Mutta niin vain sekin luottamus alkoi rakoilemaan, kun huomasin, että toinen ei puhu. Ap

Hmm, itse olen erittäin introvertti ja tilaa ja yksinäisyyttä kaipaava, ja mulle menijä on ehdotonta parhautta, kunhan on sellainen menijä joka menee yksin eikä vaadi minua mukaan illanistujaisiin tms. Kamalaa se olisi, jos toinenkin olisi kotihiiri eikä siellä kotona siis saisi koskaan olla yksikseen!