Kaverilla on epärealistisia käsityksiä elämästä.

No onneksi SINÄ tiedät kaveria paremmin mitä hän haluaa ja tarvitsee. 

Ai niin, me ollaan miehen kanssa oltu yhdessä jo reilut kymmen vuotta, minä menevä ja puhelias nainen, mies hiljainen pelaava nörtti. Onneksi miehellä ei ollut sinunkaltaistasi kaveria. Ihan sai itse valita ja päättää millaisen naisen haluaa.

Ikävää että et usko että ihmisetkin voivat muuttua parempaan suuntaan. Ihmiset voivat myös pariutua hyvinkin eri tyyppisten ihmisten kanssa. Ajattele miten ikävä ystävä olet kun olet noin negatiivinen ja vedät kaveriasikin vain syvemmälle negatiiviseen ajattelumalliin.

"Tätä juuri tarkoitan sillä passiivisuudella. Että itse ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, että se elämä tosissaan muuttuisi mielekkäämmäksi. Odotellaan vain sohvalla maaten, että joku tulisi ja toisi sen elämän mukanaan."

Tämä juuri on täällä palstailevien "kilttien" miesten ongelma, ei kaikkien, mutta niiden, jotka eivät viitsi aloittaa yhtään mitään, koska ei naista. Sen naisen sitten pitäisi saada kaikki ne hyvät puolet puhkeamaan, joista ei vielä koskaan ole näkynyt edes nuppuja. Se on aika iso vastuu sälytetty yhdelle ihmiselle, sille, joka vielä on löytymättäkin.

Onneksi joillain sentään on kavereitakin, se on jo jotain.

Minä olen antanut ystävien oppi kantapään kautta. Eräällä ystävälläni ei ole mitään todellisuudentajua rahan suhteen, sillä hän on vauraasta perheestä ja saanut aina kaiken valmiina nenän eteen. Mikäs siinä, olen itsen ylemmän keskiluokan perheestä, joten en osaa olla kateellinenkaan. Mutta tämä ystäväni elää siinä harhassa, että hän on ansainnut itse kaiken omalla työllään (on duunariammatissa, bruttopalkka lisineen vajaa 2000/kk). Hän kuitenkin elää ja kuluttaa samaan tahtiin kuin 4000e/kk bruttopalkkaiset.

No, nyt hän on alkanut tulla kovaa ja korkealta ja voivottelee, kun ei saa millään asuntolainojaan ja vastikkeitaan makseltua. Lemmikkihoitolakin maksaa paljon, vaikka pitäisi päästä ulkomaille yli 2 kertaa vuodessa. Ei osaa vielä reilusti yli 20-vuotiaana täyttää omaa veroilmoitustaan eikä ole koskaan itse hoitanut autonsa veromaksuja, huoltoa jne. Nykyään joutuu painamaan yli 12 tuntia päivässä töitä, koska vanhemmilta ei enää tipukaan sitä rahaa niin helposti. Mutta ei hänellä mitään hätää ole. Hän saisi silti perheensä ja sukunsa tuen, vaikka joutuisikin työttömäksi ja menettäisi kaiken... Mutta voi jeesus sitä ihmettelyn ja harmittelun määrää.

Vierailija kirjoitti:

Öh... Mä en koskaan lenkkeillyt ennen kuin oli koira, mutta selvää oli että koiran kanssa PITÄÄ lenkkeillä, huvittipa tai ei. Ja lenkkeilin erittäin tunnollisesti joka ainoa sen elämän päivä, säässä kuin säässä. 

Suurin osa ihmisistä on sen verran tunnollisia kyllä, että jos elävän olennon ottavat vastuulleen, niin huolehtivat sen tarpeista vaikkei aina niin huvittaisikaan.

Tämä on se toinen puoli. Ystävänikin on kyllä hyvin tunnollinen ihminen, joten en nyt ihan toivottomana ideana pidä sitä, jos vaikka koiran nyt ottaisikin. Näiden kahden näkemyksen välillä vuorottelen päivän mukaan.

Ja tuo ikävämpi skenaariokin on vain yksi listaan sopiva esimerkki siitä, että onkohan ajatuksissa aina realismi ihan mukana. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen taas aina ajatellut, että kotoilija ja menijä sopisivat hyvin yhteen. Menijä saa vapaasti valita menonsa ilman kompromisseja (kunhan siis ei vaan pane muita) ja kotoilija saa olla niinä aikoina mukavan rauhassa kotona. 

Minullakin tulee tästä lähinnä ongelmia mieleen. Se kotihiiri saa olla aika hemmetin vahva mieleltään, jotta mustasukkaisuus pysyy kurissa, kun toinen liehuu illat maailmalla ja itse nyhjää yksin siinä sohvalla. Mutta toki tiedän mitä luottamus tarkoittaa, ja itsekin olen saanut kokea niin vahvaa luottamusta, jolloin tiesi, ettei mitään aihettaa mustasukkaisuuteen todellakaan voisi olla. Mutta niin vain sekin luottamus alkoi rakoilemaan, kun huomasin, että toinen ei puhu. Ap

Hmm, itse olen erittäin introvertti ja tilaa ja yksinäisyyttä kaipaava, ja mulle menijä on ehdotonta parhautta, kunhan on sellainen menijä joka menee yksin eikä vaadi minua mukaan illanistujaisiin tms. Kamalaa se olisi, jos toinenkin olisi kotihiiri eikä siellä kotona siis saisi koskaan olla yksikseen!

Hyvä pointti tuo, että sillähän sitä kaivattua omaa rauhaa saa, kun ottaa puolisoksi menevän ihmisen. Kaverini on myös introvertti, ja sitäkin olen miettinyt, että hän ei varmaan osaa kuvitella miten vaimon ja lasten myötä omaa rauhaa ei enää ole. Omasta elämästä olen hänelle esimerkkiä kertonut. Mutta toki hän pääsee töihin rauhaan (on aika yksin tehtävää työtä), kun minä kotiäitinä olen lasten kanssa 24 h. Ap

Vierailija kirjoitti:

No onneksi SINÄ tiedät kaveria paremmin mitä hän haluaa ja tarvitsee. 

Ai niin, me ollaan miehen kanssa oltu yhdessä jo reilut kymmen vuotta, minä menevä ja puhelias nainen, mies hiljainen pelaava nörtti. Onneksi miehellä ei ollut sinunkaltaistasi kaveria. Ihan sai itse valita ja päättää millaisen naisen haluaa.

Itsehän tuokin on päättänyt. Eikä tästä asiasta olla hänen kanssaan juteltukaan. Mutta eipä niillä miehen omilla päätöksillä ole pitkälle pötkitty: ikisinkku ja kolmeakymppiä lähentelee. Ehkä vähitellen olisi paikallaan kokeilla jotain muutakin taktiikkaa. Ja minullehan tuo sitä surkeuttaan ja kelpaamattomuuttaan itkee, joten pidän ihan inhimillisenä sitä, että minä sitten päässäni muodostan mielipiteitä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ikävää että et usko että ihmisetkin voivat muuttua parempaan suuntaan. Ihmiset voivat myös pariutua hyvinkin eri tyyppisten ihmisten kanssa. Ajattele miten ikävä ystävä olet kun olet noin negatiivinen ja vedät kaveriasikin vain syvemmälle negatiiviseen ajattelumalliin.

Sehän se juuri on, että en tietenkään nauti tästä negatiivisesta ajattelusta. Enkä kuvittele sen vievän asioita eteenpäin. Tämä nyt on tällainen turhautumisen purkaus, kun pari vuotta olen ollut ystävälle kaikin voimin kannustava, ja tuntuu, että kaikki junnaa vain paikoillaan. Mikä ei kyllä aivan pidä paikkansa. Kyllä hänestä on aavistuksen hymyileväisempi sukeutunut. Ja ehkä jo rohkeammin jutustelee ihmisten kanssa.

Ehkä minä sitä tällä haen, että kun puran turhautumistani täällä, niin jaksaisin paremmin taas kannustaa positiivisuudella eteenpäin. Minulla on juuri nyt vähän sellainen hengähdystauko häneen, että pidän hieman etäisyyttä ja annan ajatusten hautua. Hänkin ehkä kaipasi vähän rauhaa minusta. Voin olla myös ihan väärässä. Ap

Totta,

Miksihän taka-aasialaisessta huomattavasti parempaan kampaamoon loikannut miesasiakas ei ole mustasukkainen "kinuskista" joka epätoivoisesti huutaa parturikolosta "nussineensa jonkun nimen kanssa ". Kuitenkin jatkaa perässä häirintää ihan paniikkiinsa asti.sitten itkeä tiristää kun ei tajua että on muuta naisseuraa ja onhan meillä oikeus valita joku muu kuin häiriintynyt perään itkemään.

Meneekö tuollaisilla noin pahasti oikosulkuun?

Täällä ilmottautuu ulospäinsuuntautunut, puhelias ja menevä nainen tai no "nainen". Olen siis 21v. Asun nörtin kanssa yhdessä. Juuri tollainen kotihiiri, joka viroksuu ulkoilmaa. Nautin siivoamisesta ja ruoanlaitosta. En tiedä miksi, mut ollaan niin sopivat toisillemme ja nautin joka hetkestä. On ihanaa kun kotona on aina joku. Tietty jos mies töissä on, mutta muuten. Ei juo ja aina saa löffäys kaverin. :)

Mulla on kaveri, yli 40-vuotias mies, joka on vähän samanlainen. Odotukset on elämästä aika epärealistiset, verrattuna omaan panokseen. Muutama vuosi sitten hän erosi pitkäaikaisesta naisystävästään, joka oli, ja on edelleen aivan ihana! Tämä nainen vain oli kaverilleni liian lihava. Olivat monta vuotta yhdessä, mutta lopulta mies ei enää jaksanut naisen lihavuutta jota nainen ei hoitanut pois. Nainen oli siis ollut koko ajan ihan samankokoinen, eikä oikeasti edes lihava, hieman muhkea takamus vain.

Kaveri omien sanojensa mukaan  on urheilullinen, ja urheilijan vartalolla varustettu hyvinsäilynyt mies. Tosiasiassa hän nukkuu päivät ja valvoo yöt netissä pyörien ja tietokonepelejä pelaten. Käy kuulemma öisin kuntosalilla, mutta ei sitä kyllä hänestä huomaa mitenkään. Myöskään hän ei ole työelämässä, mutta naisen pitäisi silti olla, ja toki myös kunnianhimoinen työssänsä. Kaveri on tosi surullinen kun hänelle ei löydy nuorta, kaunista fitnessnaista, joka on akateemisesti kouluttautunut, ja hyvässä työssä kunnianhimoisena. Lisäksi pitäisi olla lapseton, eikä haluta koskaan lapsia. Itsellä hänellä on tarjota eläkkeellä oleva öitämyöten kukkuva vanhempi plösö joka istuu kaiket ajat tietokoneella. Olen myös toivonut että hänen silmänsä aukenisivat, kun kerta toisensa jälkeen tinder- tai suomi24-treffikumppani sanoo tapaamisen jälkeen että kiitos mutta ei kiitos. Mutta eivät tunnu aukeavan. Hän on sitä tyyppiä että suuttuu jos asiasta mitään sanoo joka häntä ei miellytä, joten olen ollut hiljaa. Hän silti haluaisi että mainostaisin häntä ystävilleni, ja kehuisin maasta taivaaseen. En vain usko että tunnen ketään naista joka haluaisi tuollaisen miehen itselleen...

Minulla on myös kaveri jolla on epärealistinen käsitys elämästä. Hän ei ole käynyt ainuttakaan (toisen asteen) tutkintoa loppuun ja ihmettelee, että mikseivät koulut huoli häntä takaisin kun on ensin mitään ilmoittamatta jäänyt pois moneksi kuukaudeksi. Syyttää kaikista ongelmistaan kavereitaan ja heidän laiskuuttaan, joka nielaisee mukanaan. Olen itse yrittänyt motivoida kaveria jatkamaan opiskelut loppuun, mutta vastaus on sitten aina "ei mua just nyt huvita" tai "ei tää oo mun juttu". Tyypille ei tunnu menevän päähän että ei lähes kenenkään mielestä koko opiskeluaika tai työssäolo ole koko ajan riemunkiljahduksia täynnä vaan välillä niitä ikäviä ja tylsiä kausia on vaan kestettävä. Lopussa kiitos seisoo vai miten se meni...

No tuo juuri, että ystävää pitäisi tietysti jeesata ja mainostaa tutuille. Mutta ei voi rehellisesti mainostaa sellaista, joka on niin pihalla tästä maailmasta eikä tunne itseään. Ihan jees tyyppi kyllä kaverina satunnaisiin tapaamisiin. Mutta ei aviomiesmateriaalia.

Puhelias ja hiljainen saattavat sopia hyvinkin yhteen. Puhelias pitää juttua yllä ja hiljaiselle voi olla helpottavaa alussa, että toinen vastaa juttelun sujumisesta. Pitkän päälle tilanteet tasoittuu. Esimerkiksi minä olen meillä se pälättäjä ja mies hiljiasempi, nyt 15 vuoden jälkeen ero on aika pieni. Mies avautunut ja en mäkään jaksa loputtomiin pulputtaa. :)

Muuten noista epärealistisista jutuista. Naapurissamme asui joskus 15 vuotta sitten aivan ihana, kolmen pienen lapsen äiti, joka oli muuten tosi herttainen, mutta jutut oli jostain avaruudesta. Jalat oli irti maasta 99% ajasta. Saattoi käydä matkalla jossain Afrikassa ja sen jälkeen kailotti kahvipöydässä (miehen ja lasten kuullen), että itki, kun piti tulla kotiin takaisin... HÄH? Lisäksi suunnitteli koko ajan itselleen ammatinvaihtoa ja hankkeet oli sellaisia, etten tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Esimerkiksi keksi yhtäkkiä, että hänestä tulee poliisi ja luki ammatista kaiken, puhui tauotta puoli vuotta tulevasta poliisiurastaan ja sitten se kuivui ja vaihtui johonkin aivan yhtä epärealistiseen. Poliisijutusta sen verran, että kyseessä oli sellainen hiljainen, hentonen hiirulainen 155cm, joka inhosi kaikkea liikuntaa ja muutenkin oli kyynel silmässä joka asiasta, vaikka kuolleesta päästäisestä. Vihoviimeinen ammatti, jota hänellä näkisin. Seuraavaksi keksi, että matikan opettajaksi haluaa. Justiinsa. Peruskoulun jälkeen ei mitään koulutusta ja matematiikasta peruskouluvitonen. En hennonnut sano, että toi matikka ei ole yliopistossa ehkä sun juttus vaan annoin haaveilla, kunnes vaihtoi seuraavaan eli lentokapteeniin.