Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa tahattomasti lapsettomat, miksi lapsettomuus on "maailmanloppu"?
19.11.2016 |
Koetan ymmärtää siskoani, joka on käynyt useampia vuosia lapsettomuushoidoissa ja käy lisäksi terapiassa tms juuri lapsettomuuden takia. Tarkoitus on ilmeisesti, että hän voisi asian vielä hyväksyä, koska uusia hoitovaihtoehtoja ei käsittääkseni enää juurikaan ole, mutta hän on hyvin kaukana siitä. Elämä ei suunnilleen ole hänestä elämisen arvoista ilman lasta vaan siitä puuttuu kaikki miellekkyys ja tarkoitus, jotka vain lapsi voisi täyttää.
Minä olen siitä onnellisessa asemassa, etten ole ikinä halunnut lapsia. Sanon onnellisessa siksi, etten ainakaan joudu koskaan kohtaamaan lapsettomuutta. En siis ymmärrä alkuunkaan sitä, että biologisen lapsen puuttuminen voi noin totaallisesti määritellä ihmisen koko elämän ja identiteetin. Tavallaan ymmärrän toki sen, että jotakin asiaa voi haluta hyvin paljon, mutten sitä, että juuri se yksi asia on ihmisen mielestä ainut mahdollinen avain onnelliseen elämään.
Tuntuu välillä niin avuttomalta, kun ei yhtään tajua, mitä sisko käy läpi. Löytyisikö täältä ihmisiä valaisemaan asiaa? Surettaa, kun olen menettänyt ennen niin elämäniloisen siskoni ja saanut tilalle ihmisen, jonka koko elämä pyörii yhden asian puuttumisen ympärillä. Voiko hyvä terapia auttaa vielä tuollaisessa tilanteessa niin, että hän oikeasti voisi kokea saavansa iloa muustakin kuin lapsesta?
Toivottavasti en pahoita kenenkään mieltä tällä ketjulla, se ei ole tarkoitus, koetan vain ymmärtää vähän paremmin. Näitä mietteitäni en ole siskolleni koskaan kertonut.
Kommentit (50)
Minä olin aina lapsesta asti ajatellut, että minusta tulee äiti. Elämäni päämäärä ja tarkoitus oli olla äiti. Olin aina ajatellut, että menen naimisiin ja saan lapsia. Lapset kuuluvat perheeseeni ja elämääni. Sitten he kasvavat aikuisiksi ja saan seurata heidän elämäänsä ja auttaa heitä jne. Sitten joskus tulen mummoksi ja saan viettää aikaa lastenlasteni kanssa kunnes kuolen. Näin kärjistetysti.
Kun kuva elämästä on ollut tämän kaltainen niin kauan kuin muistan, on hyvin iso puute, jos niitä lapsia ei saakaan. Kaikki menee uusiksi, ihan kaikki! Ei se ole mikään helppo asia käsitellä.
Onneksi meille kävi hyvin ja saimme lopulta kaksoset.
Minusta on hyvin outoa, ettei sinulla ole ymmärrystä siskoasi kohtaan jos olet vähänkin empatiakykyinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin aina lapsesta asti ajatellut, että minusta tulee äiti. Elämäni päämäärä ja tarkoitus oli olla äiti. Olin aina ajatellut, että menen naimisiin ja saan lapsia. Lapset kuuluvat perheeseeni ja elämääni. Sitten he kasvavat aikuisiksi ja saan seurata heidän elämäänsä ja auttaa heitä jne. Sitten joskus tulen mummoksi ja saan viettää aikaa lastenlasteni kanssa kunnes kuolen. Näin kärjistetysti.
Kun kuva elämästä on ollut tämän kaltainen niin kauan kuin muistan, on hyvin iso puute, jos niitä lapsia ei saakaan. Kaikki menee uusiksi, ihan kaikki! Ei se ole mikään helppo asia käsitellä.
Onneksi meille kävi hyvin ja saimme lopulta kaksoset.
Minusta on hyvin outoa, ettei sinulla ole ymmärrystä siskoasi kohtaan jos olet vähänkin empatiakykyinen ihminen.
Niin kuten kakkonen sanoi, niin varmaan suuri syy on se, etten ole ikinä halunnut lapsia enkä osaa kuvitella miltä se tuntuisi. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, joiden elämän päämäärä ja tarkoitus olisi olla äiti tai saada lapsia, minulle tuollainen on (ajatuksen tasolla) ihan hepreaa. Tällä en tarkoita sitä, että tällaisten asioiden haluaminen olisi väärin, en todellakaan, omiin korviini se kuulostaa vain samalta kuin joku kertoisi, että hänen elämänsä tarkoitus on jonkin mahdottoman matemaattisen yhtälön ratkaiseminen ja hän haluaa omistaa koko elämänsä tälle. Tämä on täysin ok, mutta en pystyisi kovin hyvin samaistumaan, kun en itse pidä matematiikkaa mitenkään kiehtovana.
Ymmärrystä koetan tässä juurikin hakea, kun nyt liikutaan sellaisilla vesillä, joita en tunne yhtään.
Kiitos vastauksesta ja onneksi olkoon kahdesta lapsestasi! Hienoa, että toiveesi toteutui!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä olin aina lapsesta asti ajatellut, että minusta tulee äiti. Elämäni päämäärä ja tarkoitus oli olla äiti. Olin aina ajatellut, että menen naimisiin ja saan lapsia. Lapset kuuluvat perheeseeni ja elämääni. Sitten he kasvavat aikuisiksi ja saan seurata heidän elämäänsä ja auttaa heitä jne. Sitten joskus tulen mummoksi ja saan viettää aikaa lastenlasteni kanssa kunnes kuolen. Näin kärjistetysti.
Kun kuva elämästä on ollut tämän kaltainen niin kauan kuin muistan, on hyvin iso puute, jos niitä lapsia ei saakaan. Kaikki menee uusiksi, ihan kaikki! Ei se ole mikään helppo asia käsitellä.
Onneksi meille kävi hyvin ja saimme lopulta kaksoset.
Minusta on hyvin outoa, ettei sinulla ole ymmärrystä siskoasi kohtaan jos olet vähänkin empatiakykyinen ihminen.
Jatkan vielä, toivottavasti et pidä minua ihan kauheana näiden mietteitteni takia, mutta oletko koskaan ajatellut, että toinen onnellinen loppu tarinallesi olisi voinut olla se, että olisit oppinut uuden tavan katsoa elämää ja oppinut nauttimaan siitä ilman lapsiakin? En tarkoita tätä pahalla ja olen toki iloinen puolestasi ja toivon kaikkea hyvää perheellesi, mietin vain, pystyykö ihminen muuttamaan ajatteluaan, jos hän on lapsesta asti ajatellut, että elämän pitää mennä tietyllä tavalla, jotta se olisi onnellinen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä olin aina lapsesta asti ajatellut, että minusta tulee äiti. Elämäni päämäärä ja tarkoitus oli olla äiti. Olin aina ajatellut, että menen naimisiin ja saan lapsia. Lapset kuuluvat perheeseeni ja elämääni. Sitten he kasvavat aikuisiksi ja saan seurata heidän elämäänsä ja auttaa heitä jne. Sitten joskus tulen mummoksi ja saan viettää aikaa lastenlasteni kanssa kunnes kuolen. Näin kärjistetysti.
Kun kuva elämästä on ollut tämän kaltainen niin kauan kuin muistan, on hyvin iso puute, jos niitä lapsia ei saakaan. Kaikki menee uusiksi, ihan kaikki! Ei se ole mikään helppo asia käsitellä.
Onneksi meille kävi hyvin ja saimme lopulta kaksoset.
Minusta on hyvin outoa, ettei sinulla ole ymmärrystä siskoasi kohtaan jos olet vähänkin empatiakykyinen ihminen.
Tämä on toisaalta myöskin se ns. 'pakkosyötetty' stereotypia, josta vasta hyvin hissukseen ollaan pääsemässä eroon - että sen elämän ei tarvitse mennä näin. Mutta jos tyttölapselle jo pienestä pitäen tyrkytetään tätä mallia ainoana oikeana, niin eihän lopputulemana voi olla muuta kuin hillitön kriisi, kun asiat eivät menekään niin. Ja tuo 'pakkosyöttö' saattaa usein sen lapsen vanhempien osalta olla tiedostamatonta - äiti puhuu tyttölapselle siitä, että 'siten kun sinä olet äiti, sitten kun sinulla on lapsia... jne.
Kyse on täyttymättömien odotusten aiheuttamasta pettymyksestä. Henkilö on ajatellut, että hänen elämästään tulee tietynlaista ja tippuu hyvin korkealta, kun nämä odotukset eivät täytykään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kuulostat henkisesti tasapainoisemmalta ja älykkäämmältä ihmiseltä kuin siskosi. Sellainen ihminen ymmärtää asioita sekä myös itseään paremmin ja osaa sopeutua. Elämässä kun ei aina saa kaikkea, mitä haluaa. Jotkut elävät jossain omissa harhakuvitelmissaan, eivätkä tunnista ongelmiaan tai osaa elää hetkessä. Siskollesi se on lapsi, jollekin toiselle lottovoitto; harhainen kuvitelma elämän onnelliseksi muuttavasta asiasta, joka veisi tullessaan kaiken "pahan" pois. Vaikka siskosi lapsen saisikin, hän tulee silti todennäköisesti tarvitsemaan ammattiapua eikä muutu pidemmän päälle yhtään onnellisemmaksi.
Tuli nautittua vähän muutakin kuin kansanluottamusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin aina lapsesta asti ajatellut, että minusta tulee äiti. Elämäni päämäärä ja tarkoitus oli olla äiti. Olin aina ajatellut, että menen naimisiin ja saan lapsia. Lapset kuuluvat perheeseeni ja elämääni. Sitten he kasvavat aikuisiksi ja saan seurata heidän elämäänsä ja auttaa heitä jne. Sitten joskus tulen mummoksi ja saan viettää aikaa lastenlasteni kanssa kunnes kuolen. Näin kärjistetysti.
Kun kuva elämästä on ollut tämän kaltainen niin kauan kuin muistan, on hyvin iso puute, jos niitä lapsia ei saakaan. Kaikki menee uusiksi, ihan kaikki! Ei se ole mikään helppo asia käsitellä.
Onneksi meille kävi hyvin ja saimme lopulta kaksoset.
Minusta on hyvin outoa, ettei sinulla ole ymmärrystä siskoasi kohtaan jos olet vähänkin empatiakykyinen ihminen.
Tämä on toisaalta myöskin se ns. 'pakkosyötetty' stereotypia, josta vasta hyvin hissukseen ollaan pääsemässä eroon - että sen elämän ei tarvitse mennä näin. Mutta jos tyttölapselle jo pienestä pitäen tyrkytetään tätä mallia ainoana oikeana, niin eihän lopputulemana voi olla muuta kuin hillitön kriisi, kun asiat eivät menekään niin. Ja tuo 'pakkosyöttö' saattaa usein sen lapsen vanhempien osalta olla tiedostamatonta - äiti puhuu tyttölapselle siitä, että 'siten kun sinä olet äiti, sitten kun sinulla on lapsia... jne.
Tuo ap:n esimerkki kyllä kumoaa tuon sinun väitteesi. Ei kukaan joka ei todellakaan lapsia halua, ala haluta niitä sen takia että puhutaan että sitten kun sinulla on lapsia. Ei mikään pakkosyöttö voi olla niin vahva että lapsia tekee vastoin tahtoaan.
Lapsenkaipuu on täysin biologinen asia, jolle emme mitään voi. Kaikki elollinen on ohjelmoitu lisääntymään, muuten mitään elollista ei tällä pallolla olisi, jopa kasvit tekevät kaikkensa saadakseen jälkeläisiä ja turvatakseen niiden elämisen.
En ymmärrä miksi ap:n pitäisikään ymmärtää siskonsa elämää sen kummemmin kuin vain hyväksyä että hänellä on tarve saada oma jälkeläinen, omat geeninsä jatkumaan ja hänellä on kova tarve saada perhe, kuten ap:lla ja siskollaan oli lapsuudenkodissaan, eihän siinä ole mitään pahaa eikä outoa.
En ymmärrä miksi ap:n pitäisikään ymmärtää siskonsa elämää sen kummemmin kuin vain hyväksyä että hänellä on tarve saada oma jälkeläinen, omat geeninsä jatkumaan ja hänellä on kova tarve saada perhe, kuten ap:lla ja siskollaan oli lapsuudenkodissaan, eihän siinä ole mitään pahaa eikä outoa.
Tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsittääkseni ap haki tällä ketjulla juuri sitä, että MIKSI jollain on niin voimakas tarve saada lapsia, että niiden puuttuminen murskaa koko maailman? Tai siis miksi ajatus lapsesta on niin tärkeä, että se ajaa kaiken muun ohitse.
On ihan inhimillistä koettaa ymmärtää, jos sisko todella on pahassa jamassa. Ajatelkaa jos teidän perheenjäsenenne koettaisi tehdä itsemurhaa, kai haluaisitte koettaa ymmärtää, että miksi hänestä tuntuu pahalta?
Itse "nuorena" tahattomasti lapsettomana en ole vielä valmis ikäni takia heittämään toivoa hukkaan. Toivon/toivomme joka kuukausi positiivisesta raskaustestiä. Juuri ennen kuukautisia huomaan kehossani muutoksia. Olenko kenties raskaana? Kuukautiset saattavat olla pari päivää oletetusta myöhässä. Joko vihdoinkin olen raskaana? Joka kuukausi saan toivoa ja lopulta pettyä. Kaksi keskenmenoa kokeneena ilo on vaihtunut epätoivoon.
Elämää ei pysty suunnitella pitkälle eteenpäin. Ennen olisimme tässä vaiheessa alkaneet suunnitella kevän ja kesän ulkomaanmatkoja. Nyt lasken jatkuvasti raskauslaskurilla, että jos JUURI nyt tulisin raskaaksi niin milloin saan vielä lentää. Eli mihin ajankohtaan voimme matkan varata.
Käytän harvoin alkoholia, mutta nyt joudun laskemaan aina milloin voin mennä juhliin tai illanistujaisiin, sillä en halua kertoa kaikille miksi kieltäydyn punaviinilasista. En siis uskalla ottaa alkoholia enää ovulaation jälkeen. Sama koskee esim. inkivääriä ym. erilaisten ruoka-aineiden kanssa. Eli joudun taas laskemaan koska voin käydä ystävieni kanssa sushilla. Kahden keskenmenon jälkeen haluan minimoida riskin kolmanteen keskenmenoon.
Olen luopunut rakkaista urheiluharrastuksista, jotka eivät sovi yhteen mahdollisen raskauden kanssa.
Tässä nyt asiat jotka tulevat mieleeni näin äkkiseltään. Mikäli ikää olisi enemmän ja joutuisin/joutuisimme hyväksymään asian, ettei lasta tule ei se ehkä olisi maailmanloppu. Olisi tavallaan myös helpottavaa tietää, ettei enää mikään auta. Voisi varata matkan vaikka kahden vuoden päähän eikä elämä pyörisi ovulaation ja kuukautisten ympärillä.
Tottakai yrittämisen voisi lopettaa jo nyt ja näin loppuisi elämän epävarmuus. Mutta tosiaan alle 30-vuotiaana aikaa saada oma lapsi on vielä runsaasti ja sen takia emme voi luopua toivosta.
Olipa pitkä vuodatus, mutta pääpointtina ehkä se, että elämän epävarmuus ja jatkuvat toive raskaudesta on se, mikä ajaa tahattomasti lapsettomat "masentuneiksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Biologinen lapsettomuus aiheuttaa yhtä suuren surun kuin lapsen kuolema. Toki tietenkin biologinen lapsettomuus ihmisellä, joka ei edes lapsia halua, on eri asia. Eihän se oman lapsen kuolemakaan ole "maailmanloppu", mutta vaikea keksiä "suurempaa" surettavaa.
Kyse on päähänpinttymästä ja vaikeudesta hyväksyä se, että luopuminen kuuluu elämään. Lapsen saaminen, lisääntyminen on asia millä kompensoidaan sitä tuskaa, mitä luopuminen aiheuttaa. Siskosi ei osaa luopua. Elämä voisi olla mielekästä ilman lastakin, mutta hän ei halua hyväksyä sitä vaihtoehtoa. Lapsettomuus ei ole maailmanloppu. Nimin. Toistuvien keskenmenojen jälkeen lapsettomuuden hyväksynyt
Ps. Myönnän kyllä, että se on kolhu itsetunnolle, naiseudelle. On vaikea hyväksyä se, että on kyvytön. Jotenkin vajaa naisena... Mutta kyllä senkin voi hyväksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni ap haki tällä ketjulla juuri sitä, että MIKSI jollain on niin voimakas tarve saada lapsia, että niiden puuttuminen murskaa koko maailman? Tai siis miksi ajatus lapsesta on niin tärkeä, että se ajaa kaiken muun ohitse.
On ihan inhimillistä koettaa ymmärtää, jos sisko todella on pahassa jamassa. Ajatelkaa jos teidän perheenjäsenenne koettaisi tehdä itsemurhaa, kai haluaisitte koettaa ymmärtää, että miksi hänestä tuntuu pahalta?
Miksi = biologia
Ennen ajateltiin, että lapsia tulee jos tulee. Nykyään siihenkin asiaan liittyy niin paljon enemmän sellaista, mitä ennen ei. Ennen osattiin olla luontevampia. Vähempi stressi, sitä todennäköisempi plussa. Meanwhile, olkaa onnellisia.
Vierailija kirjoitti:
Itse "nuorena" tahattomasti lapsettomana en ole vielä valmis ikäni takia heittämään toivoa hukkaan. Toivon/toivomme joka kuukausi positiivisesta raskaustestiä. Juuri ennen kuukautisia huomaan kehossani muutoksia. Olenko kenties raskaana? Kuukautiset saattavat olla pari päivää oletetusta myöhässä. Joko vihdoinkin olen raskaana? Joka kuukausi saan toivoa ja lopulta pettyä. Kaksi keskenmenoa kokeneena ilo on vaihtunut epätoivoon.
Elämää ei pysty suunnitella pitkälle eteenpäin. Ennen olisimme tässä vaiheessa alkaneet suunnitella kevän ja kesän ulkomaanmatkoja. Nyt lasken jatkuvasti raskauslaskurilla, että jos JUURI nyt tulisin raskaaksi niin milloin saan vielä lentää. Eli mihin ajankohtaan voimme matkan varata.
Käytän harvoin alkoholia, mutta nyt joudun laskemaan aina milloin voin mennä juhliin tai illanistujaisiin, sillä en halua kertoa kaikille miksi kieltäydyn punaviinilasista. En siis uskalla ottaa alkoholia enää ovulaation jälkeen. Sama koskee esim. inkivääriä ym. erilaisten ruoka-aineiden kanssa. Eli joudun taas laskemaan koska voin käydä ystävieni kanssa sushilla. Kahden keskenmenon jälkeen haluan minimoida riskin kolmanteen keskenmenoon.
Olen luopunut rakkaista urheiluharrastuksista, jotka eivät sovi yhteen mahdollisen raskauden kanssa.
Tässä nyt asiat jotka tulevat mieleeni näin äkkiseltään. Mikäli ikää olisi enemmän ja joutuisin/joutuisimme hyväksymään asian, ettei lasta tule ei se ehkä olisi maailmanloppu. Olisi tavallaan myös helpottavaa tietää, ettei enää mikään auta. Voisi varata matkan vaikka kahden vuoden päähän eikä elämä pyörisi ovulaation ja kuukautisten ympärillä.
Tottakai yrittämisen voisi lopettaa jo nyt ja näin loppuisi elämän epävarmuus. Mutta tosiaan alle 30-vuotiaana aikaa saada oma lapsi on vielä runsaasti ja sen takia emme voi luopua toivosta.
Olipa pitkä vuodatus, mutta pääpointtina ehkä se, että elämän epävarmuus ja jatkuvat toive raskaudesta on se, mikä ajaa tahattomasti lapsettomat "masentuneiksi".
Kiitos kirjoituksestasi! Kuulostaa hyvin rankalta tavalta elää, kun koko elämä pyörii asian ympärillä ja se määrää kaiken muun. Etkö pelkää katuvasi sitä, että jätit vuosiksi elämäsi elämättä (JOS kävisi niin, ettette koskaan saisi lasta, vaikka toivottavasti niin ei käy)? Esitin tuossa aikaisemmalle kirjoittajalle kysymyksen, voisiko hän kuvitella, että hän tarinallaan olisi toisenlainen onnellinen loppu - sellainen, jossa hän oppisi näkemään elämän uudenlaisena, sellaisena, jossa onnellisuus ei ole kiinni lapsesta. Mitä itse ajattelet? Ei tarvitse vastata, jos kysymys on sinusta liian tungetteleva.
Tuollaista siskonikin elämä käsittääkseni aika pitkälti on, hän ei ikinä voi suunnitella mitään matkoja tai menoja, koska "jos sittenkin". Ja minusta on surullista, että hän tavallaan tuhlaa monia vuosia elämästään, vuosia, jotka olisivat voineet olla onnellisia. Tietysti helppohan se on näin ulkopuolisena sanoa...
Toivottavasti en pahoittanut mieltäsi kyselyilläni, kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi!
Ap
Mä olen huomannut, että monille on ylivoimaisen vaikeaa kestää toisten surua. Halutaan väkisin joku ratkaisu tai että toiset pääsisivät yli asiasta, oli se sitten mikä tahansa. Mielestäni tämä on itsekästä. Ap, yritä hyväksyä että tilanteeseen ei ole hyvää ratkaisua ja että siskosi ei välttämättä koskaan pääse täysin asian yli - mutta voi päästä surunsa yli ja elää hyvää elämää, mutta tämä prosessi voi kestää pitkäänkin. Älä hoputa siskoasi omien tunteittesi (saati asenteidesi) takia.
Jos oikeasti haluat ymmärtää millaista on haluta lapsia ja joutua luopumaan tästä toiveesta niin lue esim tahattomasti lapsettomaksi jääneiden blogeja, joissa kirjoittajat kuvaavat tätä prosessia. Englanninkielisiä hyvin kirjoitettuja blogeja aiheesta ovat esim. No kidding in NZ, infertilityhonesty, ja Coming2Terms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsittääkseni ap haki tällä ketjulla juuri sitä, että MIKSI jollain on niin voimakas tarve saada lapsia, että niiden puuttuminen murskaa koko maailman? Tai siis miksi ajatus lapsesta on niin tärkeä, että se ajaa kaiken muun ohitse.
On ihan inhimillistä koettaa ymmärtää, jos sisko todella on pahassa jamassa. Ajatelkaa jos teidän perheenjäsenenne koettaisi tehdä itsemurhaa, kai haluaisitte koettaa ymmärtää, että miksi hänestä tuntuu pahalta?
Miksi = biologia
Entäs ne ihmiset, jotka ovat yrittäneet lasta, mutta kun sellaista ei ole kuulunut, ovat päätyneet elämään tyytyväisinä kaksin hakeutumatta hoitoihin? Ovatko he sinusta jotenkin "epäbiologisia" tai "luonnottomia"? Puhumattakaan niistä, jotka eivät halua lapsia ollenkaan. Vai antavatko toiset ihmiset vain suuremman vallan biologisille vieteilleen kuin toiset vai miten tuo vastauksesi tulisi tulkita? En siis allekirjoittaisi tätä...
Ap
Mieti ensiksi asiaa, mikä on sinulle todella tärkeää ja mitä haluaisit tehdä koko loppu elämäsi.. mieti sitten, ettet kykene sitä tekemään ikinä enään. Ehkä sillä tavalla voit yrittää ymmärtää miltä hänestä tuntuu. Itse en halua lapsia, mutta silti ymmärrän miksi ihmiset haluavat lapsia. Se kuuluu ihmisen luonteeseen haluta lapsia.
Jos itse et koe mitään tarvetta lisääntyä niin ei, et varmasti voikaan ymmärtää.