Lue keskustelun säännöt.
Olen kuin henkisesti halvaantunut lapsuudenajan moitteista ja moittimisista
07.08.2016 |
Tajusin juuri miten vakavia seurauksia minulle on tullut siitä, että äitini kasvatti minua moittimalla. Lisäksi hän ei koskaan puolustanut minua, jos minua syytettiin, eikä siis ottanut edes selvää, mitä olin tehnyt ja olinko syypää tai ansaitsinko moitteet, vaan sanoi että minun piti uskoa mitä minulle sanotaan. Niinpä olen uskonut sen, että olen huono.
Olen avoliitossa ja minulla on lapsia. Meillä menee vähän huonosti miehen kanssa. Olen ärtynyt ja kiukkuinen enkä ole oikein itsekään tajunnut miksi. Nyt tajuan, että lapsuudenkokemukset ne siellä nostavat päätään. Pelkään alitajuisesti ja vain odotan mieheni moitivan minua. Kuulin myös isäni moittivan muita, vaikka hän on ainoita ihmisiä maailmassa, joka ei koskaan ainakaan minulle moittinut minua. Koska kuitenkin isäkin moitti kumppaneitaan, minulla on päässä malli, että parisuhteessa moititaan, olitpa sitten hyvä ihminen tai et. Pelkään erittäin paljon olla oma itseni. Entä jos minua silloinkin moitittaisiin? En edes tiedä kuka olen. Olen kehittänyt kuoren, joka on ilkeä, häijy ja kovakin. Sen alla pelkään tulevani haukutuksi ja moitituksi. En ehkä osaa monia asioita. Olen lakannut yrittämästäkään oppia, koska se ei vain suju, jos minua moititaan. Ja tarkoitan tällä käytännöllisiä asioita, asiatiedon oppiminen on aina ollut suht helppoa.
Päiväni kuluvat masentuneena hukkaan, koska olen lakannut tekemästä asioita, koska moittiminen yrittäessäni murskaisi minut.
Mieheni on siitä harvinainen ihminen, ettei hän oikeasti koskaan moiti minua. Silti minulla ei ole minkäänlaista luottoa siihen, että jos yrittäisin, etteikö hän sitten moittisi. Tämän täytyy olla jonkinlainen trauma, koska mitään "järkeä" tässä ei ole. Olen odottanut kymmenvuotisen liittomme ajan, koska hän alkaa moittia minua. Olen hyökännyt ensin, eli uskossani siitä, että hän kuitenkin aikoo moittia minua ollut miehelle ilkeä ja vihainenkin. Lähinnä kun jokin ei itsellä onnistu. Olen ollut aivan varma, että mies kohta moittii. Mies ei ole moittinut. Sitten olen alkanut pitää sitä nynnyilynä. Huoh. Vaikka en oikeasti haluaisi riidellä, niin olen ollut kokoajan valmistautunut sotaan. Huoooh. Pelkään tehdä omia valintoja - entä jos mies moittii? Että sellainen aamupäivän pläjäys. Tai aamun, tähän aamuun.
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No huomaan kyllä että moittimisen "perinne" elää minussakin. Olen ihmetellyt, miksi minun pitää ikään kuin raivota lapsille, vaikka en oikeastaan edes ole heille vihainen. Mutta puolustan heitä kullä muiden aikuisten lausahduksia tai luuloja vastaan. Siinä olen erilainen, kuin äitini. Mutta eihän niitä tilanteita niin usein tule, kuin niitä, joissa minä itse käyttäydyn huonosti lapsiani kohtaan. Se tässä vaivaakin ja on vaivannut jo pitkään, että mahdan olla kamala äiti.
En ole tajunnut ollenkaan, että pelkään moittimista tai että mulla on traumoja nimenomaan siitä. Nyt kun sen tajusin voin alkaa työstää niitä muistoja ja tunteita, joita siihen liittyy. Ne tunteet nimenomaan, joita syntyi, kun en edes oikein ymmärtänyt, mitä olin taas tehnyt (se on minulle epäselvää yhä, eli en luultavasti mitään) tai mitä minussa oikein on vikana (sitä olen miettinyt koko elämäni, jotta voisin korjata sen, jotta mullakin voisi olla hyvä mieli. "Kiva" eli ei, jos ei olekaan mitään, vaan ongelma on ollut siinä toisessa henkilössä.)
Lisäksi ongelmana on oppimatta jääneet asiat sen pelossa, että suoriutumistani moititaan. Eli etten tartu asioihin sen pelossa, että moite murskaisi minut. Olen terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Näytä tämä kirjoitus miehelle.
Voisinpa näyttääkin, kiitos vinkistä.
Mulla myös äiti antoi tulla tuutin täydeltä raivopäisiä moitteita aina kun olimme kahden. Lisäksi hän oli / on miehille hunajainen. Näin perheessämme minä olen syntipukki. Todellisuudessa äitini on sekopää. Hän eli isän rahoilla ja oli tyytymätön tylsää elämäänsä. Tyttären kiusaaminen toi siihen jotain sisältöä. Ai, että ota puheeksi, kieltää kaiken.
Tällä moitteella on ainakin ollut etäännyttävä vaikutus minuun ja lapsiin, sen tunnistan. Eli en ole niin läheinen heidän kanssaan, kuin haluaisin. Lapset ovat alakouluikäisiä. Onneksi toisaalta, että vielä voisin muuttaa käyttäytymistäni ja saada paremman yhteyden ja luottamuksen lapsiin.
Olen kuullut lastenkin kitinän moitteena, vaikka he vain ilmaisisivat tarpeitaan. Enkä ole osannut suhtautua siihen oikein. En edelleenkään osaa kuin mistään taikaiskusta, mutta ainakin nyt hahmotan tilanteen juuret paremmin. En missään nimessä haluaisi lapsilleni yhtä huonoa minäkuvaa ja itsetuntoa kuin itselläni on.
Myös lasten komentaminen on vaikeaa, koska se minun korvissani sitten on sitä moittimista, mitä inhoan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieman samankaltainen tausta minullakin. Isäni oli alkoholisti, rahaa oli niukasti ja äiti oli tiukka kasvattaja mutta muuten perhe oli rakastava.
Meillä ei siis ollut rahaa. Tyttönä en saanut tehdä paljon mitään. Äiti kontrolloi ystävällishenkisesti kaverisuhteitanikin.
Minusta tuli sosiaalisesti aika kyvytön yksilö. Akateemisesta loppututkinnosta huolimatta en oikein osaa olla muiden parissa. En osaa keskustella, en seuraa populaarikulttuuria, minulla ei ole mitään syvällistä sanottavaa. Olen kiinnostunut asioista, joita yleisesti pidetään tylsinä.
Vuosi vuodelta tunnen selvemmin kyvyttömyyteni. Kasvatuksen halvaannuttavuudesta on vaikea päästä eroon.
Vierailija kirjoitti:
Mulla myös äiti antoi tulla tuutin täydeltä raivopäisiä moitteita aina kun olimme kahden. Lisäksi hän oli / on miehille hunajainen. Näin perheessämme minä olen syntipukki. Todellisuudessa äitini on sekopää. Hän eli isän rahoilla ja oli tyytymätön tylsää elämäänsä. Tyttären kiusaaminen toi siihen jotain sisältöä. Ai, että ota puheeksi, kieltää kaiken.
Joo, meillä samoin. Äitini asui tosin kanssani kahden, eli tilaisuuksia raivota oli aina, ja hän oli kaikille muille ystävällinen, paitsi minulle. Äidillä olikin joskus hankalaa, miten olla, kun kutsui siskonsa lapsineen meille yökylään ja piti koittaa olla heidän edessään mulle normaalisti. Silti hän silloinkin sihautteli vihaansa minuun hampaitten välistä ja jäkätti, että ole kuin siskon mua 6 vuotta nuorempi lapsi, joka oli kunnollinen ja mä joku paska vaan sit vissiin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis jäkätti, kun oma siskonsa ei kuullut. Ei ollut kauhean läheinen tämän siskonsa kanssa, kuten ei kenenkään ihmisen kanssa varmaan. Surullista, mutta ei minun vikani.
Vierailija kirjoitti:
Hieman samankaltainen tausta minullakin. Isäni oli alkoholisti, rahaa oli niukasti ja äiti oli tiukka kasvattaja mutta muuten perhe oli rakastava.
Meillä ei siis ollut rahaa. Tyttönä en saanut tehdä paljon mitään. Äiti kontrolloi ystävällishenkisesti kaverisuhteitanikin.
Minusta tuli sosiaalisesti aika kyvytön yksilö. Akateemisesta loppututkinnosta huolimatta en oikein osaa olla muiden parissa. En osaa keskustella, en seuraa populaarikulttuuria, minulla ei ole mitään syvällistä sanottavaa. Olen kiinnostunut asioista, joita yleisesti pidetään tylsinä.
Vuosi vuodelta tunnen selvemmin kyvyttömyyteni. Kasvatuksen halvaannuttavuudesta on vaikea päästä eroon.
Huh, toi on järkyttävää. Miten me voisimme saada apua? Mä kyllä uskon itseeni, mutta haluaisin kans olla sosiaalinen ja muutenkin elää enemmän siten kuin haluan ja moittimisperlkotrauma estää sitä kyllä, huomaan minäkin vanhenemisen myötä sen enemmän selvästi vain. Oletko koittanut saada tukea vaikkapa terapiasta?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole nyt aikuinen ja lopeta lapsuudessa roikkuminen. Jotkut saavat lapsuudessaan turpiin ja enot ja serkut hyväksikäyttävät. Vähän nyt valoja ja suhteellisuudentajua peliin.
Mulla on kokemus kanssa että äiti moitti kaikki ihmiset lyttyyn. Ei suoraan ihmisille vaan vaikka mulle. En osaa olla yhtään sosiaalinen ihminen joka ahdistaa suunnattomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ole nyt aikuinen ja lopeta lapsuudessa roikkuminen. Jotkut saavat lapsuudessaan turpiin ja enot ja serkut hyväksikäyttävät. Vähän nyt valoja ja suhteellisuudentajua peliin.
Millä oikeudella sä tuut sanomaan tämmöistä mulle, häh? En varmana tee mitään mitä sanoit. Jatketaan me, joita asia koskee.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kokemus kanssa että äiti moitti kaikki ihmiset lyttyyn. Ei suoraan ihmisille vaan vaikka mulle. En osaa olla yhtään sosiaalinen ihminen joka ahdistaa suunnattomasti.
Minäkin haukun ihmisiä. Aina :( En heille suoraan, vaan kotona miehelle ja lasten kuullen. Hitto. Pakko lopettaa nyt.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, kyllä mä joitain ihmisiä kehunkin, tai olen neutraali, mutta hirvittää se paskan määrä, mitä sitä muista suoltaa, koska nämä ovat mielestäni esimerkiksi onnistuneet elämässään ja minä en.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kokemus kanssa että äiti moitti kaikki ihmiset lyttyyn. Ei suoraan ihmisille vaan vaikka mulle. En osaa olla yhtään sosiaalinen ihminen joka ahdistaa suunnattomasti.
Minäkin haukun ihmisiä. Aina :( En heille suoraan, vaan kotona miehelle ja lasten kuullen. Hitto. Pakko lopettaa nyt.
Ap
Kannattaa lopettaa. Vaikuttaa lapsiin.
Vierailija kirjoitti:
No, kyllä mä joitain ihmisiä kehunkin, tai olen neutraali, mutta hirvittää se paskan määrä, mitä sitä muista suoltaa, koska nämä ovat mielestäni esimerkiksi onnistuneet elämässään ja minä en.
Ap
Siitähän se varmasti johtuu että kun itse on saanut niskaan paskaa niin ittesä kanssa on niin paha olla että haukkuu siinä sivussa muutkin.
Vierailija kirjoitti:
Tällä moitteella on ainakin ollut etäännyttävä vaikutus minuun ja lapsiin, sen tunnistan. Eli en ole niin läheinen heidän kanssaan, kuin haluaisin. Lapset ovat alakouluikäisiä. Onneksi toisaalta, että vielä voisin muuttaa käyttäytymistäni ja saada paremman yhteyden ja luottamuksen lapsiin.
Olen kuullut lastenkin kitinän moitteena, vaikka he vain ilmaisisivat tarpeitaan. Enkä ole osannut suhtautua siihen oikein. En edelleenkään osaa kuin mistään taikaiskusta, mutta ainakin nyt hahmotan tilanteen juuret paremmin. En missään nimessä haluaisi lapsilleni yhtä huonoa minäkuvaa ja itsetuntoa kuin itselläni on.
Myös lasten komentaminen on vaikeaa, koska se minun korvissani sitten on sitä moittimista, mitä inhoan.
Moite ja komentaminen = kehotus tekemään ovat eri asioita. Eikö kyse ole paljon äänensävystäkin? Kun pyydät lapsia tekemään jotain, perustele lyhyesti, niin sävy muuttuu ystävällisemmäksi. Toisen huomioiva huumorikin parantaa aina lopputulosta.
Onneksi olet oikeassa siinä, että välit lapsiin voi muodostaa läheisiksi. Koska tiedät käytöksesi syyt, osaat toimia oikein, vaikkei se tuntuisikaan luontevalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä moitteella on ainakin ollut etäännyttävä vaikutus minuun ja lapsiin, sen tunnistan. Eli en ole niin läheinen heidän kanssaan, kuin haluaisin. Lapset ovat alakouluikäisiä. Onneksi toisaalta, että vielä voisin muuttaa käyttäytymistäni ja saada paremman yhteyden ja luottamuksen lapsiin.
Olen kuullut lastenkin kitinän moitteena, vaikka he vain ilmaisisivat tarpeitaan. Enkä ole osannut suhtautua siihen oikein. En edelleenkään osaa kuin mistään taikaiskusta, mutta ainakin nyt hahmotan tilanteen juuret paremmin. En missään nimessä haluaisi lapsilleni yhtä huonoa minäkuvaa ja itsetuntoa kuin itselläni on.
Myös lasten komentaminen on vaikeaa, koska se minun korvissani sitten on sitä moittimista, mitä inhoan.Moite ja komentaminen = kehotus tekemään ovat eri asioita. Eikö kyse ole paljon äänensävystäkin? Kun pyydät lapsia tekemään jotain, perustele lyhyesti, niin sävy muuttuu ystävällisemmäksi. Toisen huomioiva huumorikin parantaa aina lopputulosta.
Onneksi olet oikeassa siinä, että välit lapsiin voi muodostaa läheisiksi. Koska tiedät käytöksesi syyt, osaat toimia oikein, vaikkei se tuntuisikaan luontevalta.
Ei ne mun maailmassa ole kauheasti eri asioita. Ensin voin toki pyytääkin ihn nätisti. Mutta jos lapsi ei tee niin kuin pyydetään, niin seuraa heti se, että alan puhua moittivasti, siis vihaisesti. Tätä en aikaisemmin tunnistanut moittimistraumasta johtuvaksi, vaan tavallaan itsekin ihmettelin, miksi mun pitää olla heti vihainen, mutta siis mun vain "pitää". kuvittelen, että lapsi muuten vain pitää mua pilkkanaan ja nauraa mulle, jos piipitän jostain nurkasta, että voisiksä nyt..? Vaikka inhoan sitä, etten saa lapsia tekemään mitään.
Äiti moitti minua myös luonteestani ja jos ei osannut opettaa minulle haluamaansa käytöstä hän moitti siitä. Vaikka en vain ymmrtänyt hänen opetusmetodejaan, koska ne olivat niin epäkannustavia ja vain saivat lapsen sulkeutumaan. Hän moitti minua sellaisesta, jota en vielä voinutkaan osata ja mikä pahinta oli niin hän moitti minun ystäväkykyjäni osaamattakaan opettaa tilalle sitten, miten oikein ollaan parempi ystävä?!
En varmaan ollut täydellinen ystävä, mutta sittemmin olen joutunut huomaamaan, että eivät ole muutkaan. Äitini mukaan lukien.
Erityisesti kummallisena pidän sitä, että äiti kykeni näkemään minun käytöksessäni sellaisia vikoja, joiden takia en kuulemma koskaan saisi ystäviä, mutta ei osannut opettaa minulle mikä olisi parempi tyyli. Koen itse, että siinä oli kyseessä se, ettei hän osannut sietää erilaisuutta, mutta sen sijaan, että olisi mennyt itseensä purkikin sen kaiken minuun.
Ap
Ymmärrän.
Hyvä, että itse huomaat asian. On niin erilaisia perheitä. Oletettavasti miehesi perheessä moittiminen on ollut vähäistä. Voithan jutella asiasta hänen kanssaan. Ihan tuon kaiken, mitä kirjoitat. Se on niin selkeää ja sen voi toinenkin ymmärtää, että oletat sitä mihin olet tottunut. Ja tiedät sen olevan väärin sinua kohtaan....sen lapsuusajan moittimisen.
Oletko pystynyt itse olemaan vähemmän moittiva?
Minulla samankaltaista lapsuutta plus alkoholismia perheessä ja vanhempien välistä väkivaltaa. Toinen vanhemmista kyllä kehui, mutta taisi olla muuten alakynnessä. Ainakin fyysisesti.
Olin usein jotenkin tiellä. Ja minuun hermostuttiin, mutta ne olivat hänen omaa stressiään. VAAN eihän sitä lapsi ymmärrä. Hän kokee sen mitä saa tuta.
Koeta etsiä jokin kirja tai ammattiauttaja, että voit saada tukea ja näet asian eri puolia.