Lue keskustelun säännöt.
Paha olo ystäväni puolesta: lapsenlapsi ei tunnu pitävän isovanhemmistaan
04.08.2016 |
Onko kellään kokemusta tällaisesta?
Ystäväni ja hänen miehensä ovat erittäin herttaisia ihmisiä ja heillä on tyttäreensä läheiset ja lämpimät välit. Mutta tällä tyttärellä on tytär, joka ei ole koskaan halunnut esim. halata isovanhempiaan, vaikka näkee heitä harva se päivä. Nyt tyttö on viiden, ja on alkanut suoranaisesti ilkeillä isovanhemmilleen. En olisi uskonut että 5-vuotias osaa ns. vittuilla, mutta kyllä tuo osaa. Ja välillä suuttuu ja kertoo vihaavansa isovanhempiaan, mikä menisi ihan uhmaiän piikkiin, mutta... etenkin mummolleen osaa sanoa hyvin laskelmoidun julmia asioita, jotka saavat kyseisen mummon ahdistumaan. Käytös ei siis ole mitään lapsellista riehumista ja kiljumista vaan harkittua tottelemattomuutta ja... kylmyyttä. En osaa muuten kuvailla kuin kylmyytenä. Ja ystäväni on tytön kanssa turhankin lepsu: yhtenä kertana tyttö pomppi sängyllä, isoäiti yritti kieltää vedoten siihen että tyttö voi loukata itsensä, ja tyttö vastasi kylmän viileästi: "Mitä aiot tehdä asialle?" (juuri näin sanoin) ja jatkoi pomppimista.
Ystäväni on asiasta ymmällään, koska lapsi vaikuttaa muuten normaalilta ja halii ja suukottelee kyllä omia vanhempiaan kuin mikä tahansa normaali lapsi. En tiedä, miten tyttö käyttäytyy toisten isovanhempiensa kanssa.
Kuulostaako tämä teidän mielestänne normaalilta? Käykö joskus yksinkertaisesti niin, että lapsi ei kiinny isovanhempiinsa vaikka viettää heidän kanssaan paljon aikaa? Tulee todella paha mieli ystäväni puolesta, koska tosiaankin mukavampaa ja auttavaisempaa ihmistä saa hakea. Muistan, kun lapsi syntyi, miten innoissaan hän oli siitä, että saa olla lapselleen sellainen mummo jollainen hänellä itselläänkin aikanaan oli. No, toisin kävi...
Kommentit (70)
Valitettavasti liian lepsuja tai kilttejä isovanhempia käytetään usein hyväksi, jos lapsi tajuaa että siihen on mahdollisuus. Ei tietysti kaikki lapset mutta tämä kyseinen ainakin. Pitää vain osata asettaa jämäkät rajat ja kertoa ettei tuollainen käytös ole sallittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Samaa mieltä. Ei lapsi ole laskemoidusti kylmä tai vittumainen, paitsi elokuvissa. Lapsi huomaa jonkun heikon kohdan ja käyttää sitä hyväkseen. Mummon pitäisi nyt ottaa tukka linja, lapsi käyttäytyy kunnolla tai ei tule enää kylään. Juurikin tuollainen viisastelu on ärsyttävää ja epäkunnioittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän tuon kyllä, mutta enemmän ystävääni huolettaa se, että lapsi ei ole koskaan osoittanut ollenkaan hellyyttä ja kiintymystä isovanhempiaan kohtaan. Ei ole halannut, ei suukottanut, ei sanonut rakastavansa tms.
Kuinka normaalia on, ettei kiinny isovanhempiinsa? Minä kyllä lapsena rakastin kovasti mummoa ja pappaa, jotka asuivat samassa pihapiirissä.
Ap lisää vielä, että lapsen huono käytös ei sinänsä varmastikaan huolestuttaisi isoäitiä, ellei tässä olisi taustalla tuota, ettei tyttö tunnu koskaan kiintyneen isovanhempiinsa.
Ei tuo käytös kerro rakastamisesta eikä kiintymisestä yhtään mitään, tyttö voi olla ja luultavasti onkin hyvin kiintynyt mummoonsa. Mutta ei kunnioita, ja siksi ei koe tarpeelliseksi halailla, kun mummo on muutenkin saatavilla. Lapsilla on muutenkin erilaisia temperamentteja, toiset halivat enemmän kuin toiset, eikä siinä ole mitään pahaa.
Mutta mummolle aikuisen vastuullisen ihmisen rooli, eli kun sängyllä ei hypitä, niin siinä ei hypitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Ai mummonko pitää kieltää sängyllä hyppiminen, vanhempi ei voi nakata lasta niska-perse -otteella pois?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän tuon kyllä, mutta enemmän ystävääni huolettaa se, että lapsi ei ole koskaan osoittanut ollenkaan hellyyttä ja kiintymystä isovanhempiaan kohtaan. Ei ole halannut, ei suukottanut, ei sanonut rakastavansa tms.
Kuinka normaalia on, ettei kiinny isovanhempiinsa? Minä kyllä lapsena rakastin kovasti mummoa ja pappaa, jotka asuivat samassa pihapiirissä.
Ei kai niihin ole pakko kiintyä. Meidän lapset ei niin välitä anopista.
Halaileeko lapsi vanhempiaan tai muita ihmisiä? Jotkut ovat lapsena jo sellaisia etteivät välitä tuollaisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Ai mummonko pitää kieltää sängyllä hyppiminen, vanhempi ei voi nakata lasta niska-perse -otteella pois?
Ei vanhempi ole aina paikalla. Ja lapsi vaistoaa, jos mummo ei uskalla/halua kieltää mitään.
Miksi oletetaan, että viisivuotiaalla ei voisi olla mieltymyksiä siinä, minkälaisista ihmisistä hän pitää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä tyttö samanlainen ja ei välitä halata mummoa tai ketään muutakaan. Lähtee karkuun. Olen muuten itse ollut äitiäni kohtaan samanlainen pienenä. Edelleenkään halaaminen ei tule luonnostaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän tuon kyllä, mutta enemmän ystävääni huolettaa se, että lapsi ei ole koskaan osoittanut ollenkaan hellyyttä ja kiintymystä isovanhempiaan kohtaan. Ei ole halannut, ei suukottanut, ei sanonut rakastavansa tms.
Kuinka normaalia on, ettei kiinny isovanhempiinsa? Minä kyllä lapsena rakastin kovasti mummoa ja pappaa, jotka asuivat samassa pihapiirissä.
Ei kai niihin ole pakko kiintyä. Meidän lapset ei niin välitä anopista.
Halaileeko lapsi vanhempiaan tai muita ihmisiä? Jotkut ovat lapsena jo sellaisia etteivät välitä tuollaisesta.
Vanhempiaan kyllä halailee ja suukottaa paljon, haluaa istua sylissä, ja kertoo rakastavansa. Sellaista normaalia pikkulapsen hellittelyä, silittää äitinsä hiuksia jne. En tiedä, miten muita ihmisiä kohtaan käyttäytyy.
On vaikea selittää, mutta käytös isovanhempia kohtaan vaikuttaa hyvin "etäiseltä" ja kylmältä.
Ymmärrän tietysti, ettei pieni lapsi tee niin tahallaan, vaan käytökseen on varmaan jokin syy. Mutta minulla ei ole vieraaseen lapseen mitään tunnesidettä ja kyllä ainakin näin sivustakatsojana tulee käytöksestä sellainen mielikuva, että isovanhemmat ovat lapselle yhdentekevät. Olen nähnyt paljon pienempien lasten osoittavan sata kertaa enemmän empatiaa ja hellyttää läheisiään kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun lapsi vielä vanhenee, saattaa ikävä kyllä "kylmetä" entisestään. Muistan jo pikkutyttönä inhonneeni yhtä tätiäni, joka antoi koko ajan ihan kaikessa periksi. Kouluikäisenä en voinut enää sietää häntä, vaan lähdin kotoa kavereille, kun hän tuli käymään. Ja tädin luona en tuolloin tietenkään enää halunnut vierailla itse. En jotenkin kestänyt tätiä, pidin häntä tyhmänä ja hölmönä.
Aikuisena toki osasin ajatella syyt tädin käytökseen, mutta lapsena ja teininä hän vaan ärsytti ja raivostutti mua lammasmaisuudellaan.
Mun poika sanoi suoraan, ettei pidä ukista, minun isästäni siis. Ei ollut ilkeä, mutta tosi haluton mm. lähtemään sinne. Syy on kyllä selvä. Isän on etäinen, eikä ole touhunnut lasten kanssa juuri mitään äidin kuioleman jälkeen. Äidin kuolema muutti isää todella paljon. Meillä on kuvia, kun isä vahtii nurmikolla poikaa vuoden ikäisenä ja molemmat näyttävät tyytyväisiltä. Äiti kuoli kun lapset olivat 3,5- ja 2-vuotiaat. Nuoremmallekin ukki jäi etäiseksi, mutta nuorempi kuitenkin sieti ukkia. Jopa miehen alkoholisti-isä oli näille mieluisampi, kun pelaili näiden kanssa pelejä ollessaan selvin päin ym.
Yksi seikka on sekin, että jotkut lapset eivät vain pidä vanhoista ihmisistä. Se on ikävä piirre, mutta näin vain on. Vähän sama juttu kuin että jotkut eivät pidä lapsista. Se tulee luonnostaan se tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän tuon kyllä, mutta enemmän ystävääni huolettaa se, että lapsi ei ole koskaan osoittanut ollenkaan hellyyttä ja kiintymystä isovanhempiaan kohtaan. Ei ole halannut, ei suukottanut, ei sanonut rakastavansa tms.
Kuinka normaalia on, ettei kiinny isovanhempiinsa? Minä kyllä lapsena rakastin kovasti mummoa ja pappaa, jotka asuivat samassa pihapiirissä.
No, voi kuulostaa kylmältä ja julmalta, mutta kyllä lapsi voi ihan hyvin olla kiintymättä isovanhempaansa, ja olla normaali samalla. Suurempi ongelma lienee se, että lapsi käy hoidossa paikassa jossa hänelle ei aseteta rajoja.
Jos lapsi ei olisi kiintynyt vanhempiinsa, niin sitten kyseessä olisi ongelma. Totta kai mummosta olisi kiva, jos lapsi osoittaisi enemmän rakkautta, mutta lapsi pitää hyväksyä tämän asian suhteen sellaisenaan. Mutta tuo kunnioittamisen ja rajojen puute on sellainen asia, mihin pitää puuttua.
Kyllä minä edelleen vahvasti olen sitä mieltä, että ainoa, mitä tuossa voi lähteä korjaamaan, on kunnioitus. Mummon pitää ottaa jämäkkä rooli. Jos mummo on liikaa takertunut noihin kiintymyksenosoituksiin, ja lapsi huomaa, että mummo mielistelee lasta ja pelkää asettaa rajoja, ei homma ikinä korjaannu, jos ei asia muutu. Viisivuotias on vielä niin pieni, että tilanne on korjattavissa.
Jotenkin kylmää lukea vastauksia tähän ketjuun. On siis ihan ok, jos lapsi päättää ettei tykkää vanhoista ihmisistä, tai ilman mitään kunnollista syytä inhoaa läheisiään?
Mitä jos lapsi päättäisi, ettei pidä omista vanhemmistaan ja haluaisi mieluummin toisen perheen? Pitäisikö sekin vain hyväksyä?
Voisiko äiti olla jotenkin sillan rakentajana tässä asiassa ja neuvoa tytärtään, miten tulee käyttäytyä isovanhempien luona? Kysehän on myös ihan käyttäytymisestä. Hänen pitäisi päästä kiipeilemään puuhun ja juoksemaan taloa ympäri ja isoäiti kirittäjäksi. Tällainen vauhtihirmu hakee rajoja mutta myös hauskuutta ja haasteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.
Kiitos vastauksesta! Ymmärrän tuon kyllä, mutta enemmän ystävääni huolettaa se, että lapsi ei ole koskaan osoittanut ollenkaan hellyyttä ja kiintymystä isovanhempiaan kohtaan. Ei ole halannut, ei suukottanut, ei sanonut rakastavansa tms.
Kuinka normaalia on, ettei kiinny isovanhempiinsa? Minä kyllä lapsena rakastin kovasti mummoa ja pappaa, jotka asuivat samassa pihapiirissä.
Ei kai niihin ole pakko kiintyä. Meidän lapset ei niin välitä anopista.
Halaileeko lapsi vanhempiaan tai muita ihmisiä? Jotkut ovat lapsena jo sellaisia etteivät välitä tuollaisesta.
Vanhempiaan kyllä halailee ja suukottaa paljon, haluaa istua sylissä, ja kertoo rakastavansa. Sellaista normaalia pikkulapsen hellittelyä, silittää äitinsä hiuksia jne. En tiedä, miten muita ihmisiä kohtaan käyttäytyy.
On vaikea selittää, mutta käytös isovanhempia kohtaan vaikuttaa hyvin "etäiseltä" ja kylmältä.
Ymmärrän tietysti, ettei pieni lapsi tee niin tahallaan, vaan käytökseen on varmaan jokin syy. Mutta minulla ei ole vieraaseen lapseen mitään tunnesidettä ja kyllä ainakin näin sivustakatsojana tulee käytöksestä sellainen mielikuva, että isovanhemmat ovat lapselle yhdentekevät. Olen nähnyt paljon pienempien lasten osoittavan sata kertaa enemmän empatiaa ja hellyttää läheisiään kohtaan.
No toisaalta mitä sitten vaikka isovanhemmat eivät herättäisikään lapsessa mitään erityisiä tunteita ja kiintymystä? Lapsi on selvästi kiintynyt vanhempiinsa, eikä hänellä näin ollen ole todennäköisesti mitään tunne-elämän ongelmia. Se riittää pienelle lapselle, että vanhempiin ja sisaruksiin on rakastavat välit, sekä että tuossa iässä osaa tehdä jonkin tason kaverisuhteita esim. päiväkodissa.
Totta kai asia voi olla isovanhemman näkökulmasta ikävää, mutta pitää ymmärtää että lapsen näkökulmasta on ihan ok vaikka isovanhempia ei nyt niin rakastaisikaan. Eihän niitä tunneasioita voi pakottaa, ja vanhempiin suhde syntyy jo pikkuvauva-ajasta lähtien kun vanhemmat aamuin, päivin, illoin vastaavat lapsen tarpeisiin ja vuorovaikuttavat hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin kylmää lukea vastauksia tähän ketjuun. On siis ihan ok, jos lapsi päättää ettei tykkää vanhoista ihmisistä, tai ilman mitään kunnollista syytä inhoaa läheisiään?
Mitä jos lapsi päättäisi, ettei pidä omista vanhemmistaan ja haluaisi mieluummin toisen perheen? Pitäisikö sekin vain hyväksyä?
Kyllä on ihan ok, että pikkulapsi esim. saattaa vierastaa ja pelätä ihmisiä vain sen vuoksi että he ovat vanhoja. On myös ihan ok, että lapsi ilman erityistä syytä ei pidä niinkään isovanhemmistaan. Mutta totta kai rajojen puute heidän kanssaan ei ole ok.
Ongelmia on tunnemaailman suhteen on vasta, kun lapsi selvästi ole kiintynyt vanhempiinsa. Ne ovat varhaislapsuuden tärkeimmät ihmissuhteet, ja silloin kaikki muut ihmissuhteet ovat (yleensä) vielä täysin toissijaisia.
Ongelma taitaa olla juuri mummon lepsuus. Lapsi koettelee rajojaan, ja huomaa, ettei mummo osaa pitää puoliaan. Sitä sitten ihan surutta käyttää hyväkseen. Ei lapsi ole empaattinen kuin fiksu aikuinen.