kumpi on parempi tapa kasvattaa teini...

Meillä keskustellaan, näin tehty ihan pienestä asti.

Ensimmäinen. Saarnaaminen tai käskyttäminen kasvattaa vain uhmaa.

Enemmän ensimmäisen vaihtoehdon kannalla. Mitä muuten edes tarkoittaa yhtä arvokas kuin aikuinen? Kaikki ihmisethän ovat samanarvoisia. 

Lapsen (teinin) iästä riippuen aikuinen toki asettaa rajat - mutta toki lapsella itsellään pitää olla sananvaltaa - ja lapsen kasvaessa aina vain enemmän. Huutolinjalle lähteminen ei myöskään pitäisi olla tapa kasvattaa kenelläkään, minkään ikäistä (ymmärrän toki, jos joskus keittää yli, mutta tietoisesti valittu kasvatusmetodi se ei ole). 

Oon noudattanut enemmänkin tuollaista keskustelutyyppistä kasvatusta ja on mennyt aika hyvin ainakin tähän asti eli 14-vuotikaaksi , mutta tyttömme on aina ollut todella järkevä, en oo varma toimisiko kaikilla

Siinä kohtaa kun lapsi on riittävän vanha ymmärtämään puhetta ja keskustelemaan rakentavasti (viimeistään kouluiässä), on syytä nimenomaan keskustella hänen kanssaan. Tuollainen perustelematon käskyttäminen on tarpeen silloin, kun lapsi on vielä niin pieni, ettei tajua esimerkiksi olla laittamatta kättään kuumalle hellalle jne. Mikään ei ole raivostuttavampaa lapsen, tai etenkään nuoren mielestä, kuin tuollainen "siksi kun minä sanon"-tyyppinen vanhempi.

Tiedän yhden perheen, jossa isä on ensimmäinen ja äiti toinen esimerkki, mutta vielä enemmän ääripäissä.

Isä kohtelee lasta aika aikuisena, ja mielestäni lapsi onkin asiallinen ja kypsä. Lapsi saa määrätä yhtä paljon kuin isäkin, tekevät vuoropäivinä ruokaa jne.

Äiti taas ei siedä sitä, että lapsi (13v) on joskus oikeassa ja huutaa tälle kaikesta, jossa lapsi peittoaa äidin. Siis vaikka hyvistä numeroista. Äidin kanssa lapsella on huonot välit, mutta asuu opiskelujen (LuMa-painotteinen luokka) takia siellä. Isän kanssa viihtyy tosi hyvin.

Jotain noiden väliltä. Lapsi ei välttämättä ole kypsä keskustelemaan kaikesta rauhallisesti kahvikupin äärellä. Valtaosa asioista saadaan hoidettua noin, mutta joskus tarvitaan kuitenkin vanhemmuutta. Me olemme vastuussa ja me teemme viime kädessä päätökset. Aina ne eivät nuoria miellyttä, mutta näin kuitenkin tehdään. Jos siitä tulee riita, sitte tulee. On vanhempien velvollisuus määrät marssitahti.

Puoliväli, on asioita joissa minä sanon mitä tehdään, ja on asioita, joissa keskustellen etsitään paras lopputulos. Esimerkki: 14v ei pääse yksinään interreilille, mutta jos haluaa weekend festivaliin, mietimme yhdessä keinon millä se onnistuu, tietyissä rajoissa (= minä vien ja haen). Eli riippuu ihan asiasta.

Jo vastasyntynytkin on tietysti ihmisenä yhtä arvokas kuin aikuinen. Keskustelu on paras tapa teinin kanssa ja todellista auktoriteettia vanhempi ei väkisin pysty ottamaan, vaan arvostus on ansaittava. Rajat on tietysti kaikissa ihmissuhteissa, myös aikuisilla.

Ap:lla ei mitä ilmeisemmin ole itsellään lapsia. Tai jos on, niin päiväkoti-ikäisiä. Teinit kasvatetaan jo lapsina ja työnsä hedelmät näkyvät kyllä. Lasten kanssa ei ikinä ole myös vain yhtä ratkaisua ja oikeaa tapaa, vaan heidän kanssaan tulee luovia ja pystyä lennossa tarvittaessa vaihtamaan tapaa toimia. Keskustelu toimii joskus, mutta ei aina järkevinkään teinin kanssa. Perheessä ei ole yhtään kuningasta, mutta aikuisella on ehdottomasti viimeinen sana.

Nuori tarvitsee turvan ja rajat. Muttei mitään mielivaltaisia rajoja vaan sellaiset jotka oikeasti suojelevat häntä. JOnka lisäksi teini tarvitsee kaiken mahdollisen kunnioituksen ja tuen. Koska hän itse on usein aika hukassa. Mulla oli vanhemmat jotka teini-iässä purki kaiken oman paskansa ja pelkonsa muhun, nujersivat fyysisesti ja henkisesti. Kesti kakskyt vuotta päästä jaloilleen. Omille teineilleni olen lempeä ja kunnioittava, heillä on rajat jotka pystyn perustelemaan turvallisuudella, mutta kunnioitan heidän tunteitaan, haluaan olla rauhassa jne syvästi. MItä rasittavampia he ovat, sen enemmän he tarvitsevat myötätuntoa. Yksi asia minkä olen teineiltäni oppinut on se, että jos heitä ahdistaa tai raivostuttaa, aikuisen on hyvä olla pelkästään kuuntelija- sillä jos aikuinen alkaa eläytyä heidän tunteisiinsa tai vatvoa omia vastaavia kokemuksiaan, nuoret kokevat tulevansa jyrätyiksi, eivätkä halua enää kertoa tunteistaan. Vielä pahempaa on, jos perheessä ei saa ilmaista isojakin tunteita. Kun nuorella kiehuu, parasta mitä vanhempi voi tehdä, on olla rauhallinen, läsnä, mutta kunnioittavan välimatkan päässä, tarvittaessa käytössä. Pahinta mitä nuorelle voi tehdä on olla joku idioottinatsi. Yllättävän monet nuoret eivät tänä päivänä selviä nuoruudestaan kovinkaan hyvin, vaan heidän mielenterveytensä järkkyy. Ajat ovat vaikeat ja vaativat. 

Niinkuin joku jo sanoikin, teinien kasvatus alkaa jo pienenä. Silti teini-ikä voi horjuttaa lasta tosi paljon. Teini-ikäinen tarvitsee vanhemmat, jotka ovat selvittäneet omat ongelmansa. Ovat selvillä siitä keitä ovat ja miksi täällä elellään. Niin teini voi valita, toteuttaako vanhempiensa arvomaailmaa vai jotain ihan muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden perheen, jossa isä on ensimmäinen ja äiti toinen esimerkki, mutta vielä enemmän ääripäissä.

Isä kohtelee lasta aika aikuisena, ja mielestäni lapsi onkin asiallinen ja kypsä. Lapsi saa määrätä yhtä paljon kuin isäkin, tekevät vuoropäivinä ruokaa jne.

Äiti taas ei siedä sitä, että lapsi (13v) on joskus oikeassa ja huutaa tälle kaikesta, jossa lapsi peittoaa äidin. Siis vaikka hyvistä numeroista. Äidin kanssa lapsella on huonot välit, mutta asuu opiskelujen (LuMa-painotteinen luokka) takia siellä. Isän kanssa viihtyy tosi hyvin.

http://www.vauva.fi/keskustelu/2625981/mika_talla_pennulla_on

Onkohan tää mamma kyseessä :D

Minä taas olen aina ollut tyttärille kuin kaveri, kuopus on poika ja en osaa olla pojalle samallatavoin kaveri, kaikkia poikaystäviäni olen pannut tai vähintään imenyt, ei ole luontevaa, en vaan osaa.

En koskaan oppinut kunnioittamaan vanhempiani, koska heillä oli juuri tuo "koska minä niin sanon" -tyyli kasvatuksessa. Tunsin suurta turhautumista, kun koskaan ei saanut perusteluja ja hämmennystä, kun en tiennyt miksi ja miten sitten pitäisi toimia.

Onneksi hyvät tavat, keskustelutaidot ja kunnioituksen muita ihmisiä kohtaan nimenomaan tasaveroisina kanssaeläjinä olen oppinut kuitenkin koulusta, kirjoista ja kaverisuhteista. Pikkuveljeni taas ei, ja se näkyy.

Up

Jos haluat lapsestasi itsevarman ja luottavaisen aikuisen niin tuollanen vanhemman itsensä jalustalle nostaminen ja silmitön käskyttäminen ja toisen nujertaminen on vihoviimeinen keino siihen. Miten nuori/lapsi oppii ottamaan vastuuta jos ei saa sitä harjoitella ja saa palautetta että osasit/selvisit itse, vaan hänen puolestaan päätetään kaikki. Ei mitenkään.