Alistumisen perverssio parisuhteessa

..jatkoa..

Eilen illalla jankutus alkoi jo käydessämme ravintolassa muuten mukavalla illallisella. Aluksi ignoreerasin jutut, sitten sanoin nätisti, etten halua keskustella aiheesta. Kotiin ajaessamme hän jatkoi niiden juttujen heittelemistä, mutta sitten itsekin sanoi ääneen, ettei mua taida nämä hänen juttunsa kiihottaa. Sen myönsin. Silti hän jatkoi puheitaan. Suutahdin, jonka jälkeen keskustelimme jälleen kerran pitkät tovit toisen kunnioittamisesta ja kerroin miten ikävältä hänen noilla jutuillaan ahdistelu tuntuu.

Olin henkisesti ihan puhki taas siitä keskustelusta, kun pääsimme kotiin. Yritin ilmaista sanoin ja elein, että olen väsynyt ja haluan olla hetken rauhassa ennen nukkumaanmenoa. Tämä oli hänen taas tosi vaikea ymmärtää ja ilmeisesti hän huolestui jo siinä vaiheessa taas kerran suhteemme tilasta, että onko meillä kaikki hyvin, kun haluankin olla hetken itsekseni (tämä on seksin lisäksi se toinen ikuisen jankutuksen aihe). Kun sitten menin nukkumaan, kerroin jo makkarin ovella, että olen väsynyt, aamulla aikainen herätys, ruvetaan sitten vaan heti nukkumaan. Sanottiin hyvät yöt ja sitten se taas alkoi! Hirvee ahistus toisella ja levottomuus ja huomion haku ja pitää saada keskustella jne.. Sanoin muutaman kerran ihan nätisti, että lopeta ja ala nukkumaan, ei ole mitään hätää. Mutta ei, hän ei millään rauhoittunut. Olin niin väsynyt, että itketti ja suututti ja toinen jankkaa ja jankkaa.. Sitten löin häntä. Komensin olemaan hiljaa ja jättämään rauhaan. Hän sopersi rakastavansa mua. Löin uudelleen. Hän piipitti, että voidaanko vaan rakastaa, halataan. Löin vielä. Ja tiedättekö, minusta alkoi tuntua, että hän sai siitä jotain samantapaista kiksiä, kuten seksin aikana, kun haluaa tulla alistetuksi ja jatkuvasti kerjää kovempia otteita! 

Lopulta poliiseilla uhkaamalla hän suostui menemään toiseen huoneeseen nukkumaan.

Aamulla hän toi mulle kahvia ja suklaata sänkyyn ja vannoi rakkauttaan. Minä käskin hänen painua helvetiin. Hän halusi halia ja suukkoja. Minä kerroin haluavani olla rauhassa, nukkua rauhassa, elää elämääni rauhassa ilman jonkun jatkuvaa ahistelua. Lopulta hän, monen anteeksipyytelyn jälkeen, lähti töihin. Sanoin, etten halua hänen tulevan takaisin. Hän tirautti itkut, että eihän anneta tämmöisen pikkuasian pilata suhdettamme ja lupasi muuttua.

Kuulostaako tää teistä yhtä hullulta ja absurdilta kuin miltä minusta tuntuu? Vai onko tää ihan normaalia?

Minusta jo se on käsittämätöntä ja väärin, että joudun nyrkein puolustamaan omia rajojani. Ja sitten vielä se, että toinen saattaa ihan oikeasti jollain pervolla tavalla nauttia siitä, että saa selkäänsä! Olen ihan ulalla, mitä tää on? Apua!

Taidat olla henkisesti aika heikko ja läheisriippuvainen kun et lähde tuosta suhteesta.

Kuulostaa kyllä tosi rasittavalta, mutta kenelläkään ei oo kyllä oikeutta lyödä toista tai muuten käydä käsiksi. Pyydä anteeksi harjoittamaasi väkivaltaa, jätä se puolisosi äläkä enää koskaan lyö ketään ainakaan muuten kuin itsepuolustukseksi (ja vain oikeasti fyysisesti sinua uhkaavassa tilanteessa).

Kiitos vastauksista. Olen yrittänyt päästä eroon tästä suhteesta, mutta se on osoittautunut todella vaikeaksi toisen takertuessa ja roikkuessa perässä. Samoin olen yrittänyt välttää väkivaltaa esim kehotin häntä moneen kertaan viime yönä olemaan hiljaa tai poistumaan ennen kuin tilanne meni pahaksi. Minusta tuo hnen tekemänsä jankutus on myös väkivaltaa ja uhkaa minun terveyttäni, ellen saa nukkua! En ole väkivaltainen ihminen, enkä koskaan aikaisemmin ole lyönyt ketään, en edes tuntenut tarvetta tehdä niin. Ensimmäisen kerran kun tilanne meni näin hulluksi vaadin, että mennään terapiaan. Kävimme useamman kerran jossain perheväkivaltaan erikoistuneella klinikalla. Kysyin siellä, että mitä voin tehdä tilanteessa, jossa minua ahistellaan, ettei minun tarvitse lyödä. En ole koskaan ennen joutunut tuollaisiin tilanteisiin. Koen niissä avuttomutta, mitä ihmettä voin tehdä, toinen voi jatkaa piinaa pahimmillaan 12 tuntia se on joskus kestänyt (eräs yö, kun hän oli itsekin väkivaltainen, eikä päästä nyt minua ulos huoneesta, kunnes piti kirjautua ulos hotellista). 

Koen, että hän yrittää pakottaa minua alistamaan itseään, kuten on joutunut puoliksi pakottamaan seksissäkin, koska en ole kiinnostunut sellaisista leikeistä. En käsitä, voiko joku oikeasti olla arkipäivässäkin niin pervo??

Tekstiä lukiessa en nyt ole ihan varma onko tyttöystävälläsi alistumisen perversio vai sinulla perversio kirjoittaa alistumisen perversiosta ja alistamisesta. Veikkaisin jälkimmäistä ja jos juttu ei ole Porvoosta niin tyttöystäväsi on epävarma sekopää, mutta sinä vaikutat saavan kiksejä alistamisesta vaikka muuta väitätkin.

Vierailija kirjoitti:

Tekstiä lukiessa en nyt ole ihan varma onko tyttöystävälläsi alistumisen perversio vai sinulla perversio kirjoittaa alistumisen perversiosta ja alistamisesta. Veikkaisin jälkimmäistä ja jos juttu ei ole Porvoosta niin tyttöystäväsi on epävarma sekopää, mutta sinä vaikutat saavan kiksejä alistamisesta vaikka muuta väitätkin.

No en todellakaan saa kiksejä!

Miehelläni on alistetuksi tulemisen perverssio ihan nuoruudesta lähtien kuulemma ollut. Minä en ole moisiin leikkeihin aikaisemmin elämässäni törmännyt ja täytyy sanoa, että ne tuntuvat minusta todella oudoilta, mutta joihinkin olen vähän suostunut, koska ne ovat tuntuneet niin tärkeiltä hänelle. Minä, se lyöjä siis, olen nainen.

Jos alistamisesta saatavat kiksit tuntuvat näin ikäviltä kuin minkä surullisen ja epätoivoisen tunteen nuo tilanteet saavat minussa aikaan, niin ymmärrän vielä vähemmän sellaisia leikkejä. 

Jos sinä tiedät noista leikeistä enemmän, niin pliis kerro mistä siinä on kysymys. Minusta tuntuu nimittäin, että koko alistumis/alistamis-asia on sellainen elämänosa-alue, josta mä en vaan kertakaikkiaan ymmärrä yhtään mitä kivaa siinä on. Ällöttävää touhua.

up

Ahdistun kappalejaon puutteesta. Ei tuota jaksa lukea Erkkikään.