Olen 18v ja täysin hukassa elämäni kanssa.

Valmistuin viikko sitten ylioppilaaksi ja tuntuu, että putosin jostain liitelemästä kovaa maata päin. Lukio oli hyvää ja rentoa aikaa, vaikkei minulla siellä pahemmin kavereita ollut. Keväällä kirjoitusten jälkeen lomailin kotona ja elin tuskassa, kun isäni oli koomassa ja heräsi siitä seurauksena aivovamma. Asun siis vielä kotona perheeni kanssa. Ajattelin aloittaa silloin keväällä elämäni kunnostamisen pienen masennuksen jäljiltä, mutta kävin vain katsomassa isääni ja loput ajan makasin sängyssä.

Nyt minut puolipakotettiin töihin ja olen ollut töissä viikon. Se on ihan kamalaa fyysistä työtä hennolle kropalleni, mutta kyllä minä sen kestän kun muutan hieman asennettani. Tarvitsen rahaa ja työkokemusta enkä muitakaan töitä saanut. Olin tosin ajattelut, että tämän kesän keskityn itseni toteuttamiseen ja menen sitten syksyllä terveellä mielellä töihin. Ajattelinkin olla nykyisessä työpaikassani vielä noin kuukauden, että olen sitte heinä ja elokuun lomalla ja teen asioita, joita nuorten "kuuluukin" tehdä.

Ensi keväänä aion hakemaan yliopistoon ja opiskella neuropsykologiksi. Tietenkään sisäänpääsy ei ole varmaa, muta aion yrittää. Siispä menen talvella avoimeen yliopistoon hyväksilukemaan kursseja ja käyn valmennuskurssilla ja sitten hyvin luettauani pääsykokeeseen.

Silti tuntuu, että olen hukassa. Itken ja saan outoja kohtauksia, jotka hävettävät vanhempieni nähdessä. Olen päässyt elämässäni liian helpolla tähän asti. Tuntuu etten vain jaksa työelämää. Koko tämän viikon olen vain nukkunut ja ollut puolinukuksissa töissä. En osaa yhdistää tähän mitään muuta hauskanpitoa, jota muut ikäiseni tekevät jatkuvasti. Minäkin haluaisin ja varmasti sillä saisi taas mielihyvähormoonit virtaamaan pitkäksi aikaa. Periaatteessahan asiat minulla on todella hyvin, mutta ajatukset ovat kokoajan erittäin sekavat, sillä en koe itseäni lähellekään sellaiseksi onnelliseksi, jollainen olin vuosi sitten.