Onko ero pikkulapsivaiheessa todellakin helpompi vaihtoehto?

up

up

Ei kai kukaan nyt minkään helppouden takia eroa! Emme rakastaneet enää toisiamme. Nyt on henkisesti helpompaa kun ei tarvi enää riidellä turhasta, lasten takia taas syyllisyys vaikka edelleen nähdään päivittäin.

Kyllä se kummasti helpottaa, kun ei ole enää riitoja eikä erimielisyyksiä. Kun kotiin voi tulla ilman, että pitää olla varpaillaan ja varuillaan, mistä suunnasta tänään ja tällä kertaa tuulee. Voi olla aidosti hyvällä tuulella ilman, että toinen pitää sitä v***uiluna. Pieni lapsi ei muista, millaista oli silloin, kun vanhemmat vielä asuivat yhdessä. Ja hyvä vaan, ettei muistakaan. Ei, ei ole kaduttanut. Paremmin olen tullut exän kanssa toimeen eron jälkeen eikä ole tarvinnut "säätää" yhtään mitään.

En ole eronnut pikkulapsivaiheessa, mutta paljonkin on tuttuja ja kavereita, jotka on siihen tilanteeseen joutuneet. Jokainen ero on aina omanlaisensa, en menisi niitä suoraan niputtamaan, mutta mietin vain, että missä vaiheessa se ero sitten olisi vähemmän paha? Kun nuorin lapsi on 5, 10, 15 vai kenties 20-vuotias? Onko lapsille parempi, jos he ovat vähän vanhempia, kun omat vanhemmat eroaa? Vai olisiko parempi erota varhain, jos yhteiselo on pelkkää tuskaa? Lapsillehan ero on lähes aina surun paikka. 

Jos haet sitä, eroavatko parit nykyään liian helposti, niin aika monet kyllä eroaa. Täysin väärän ihmisen kanssa on tullut lisäännyttyä, jos ero iskee päälle jo raskausaikana tai vauvavuonna.

Sanoisin tähän viisaan neuvon, että vanhempien parisuhde on lasten koti eli lapsi voi juuri niin hyvin kuin vanhempiensa parisuhde voi. Eli kyllä mä oon sitä mieltä, että jos kotona on aina kireä ilmapiiri (ja kireä se on, vaikka lapsen aikana ei tapeltaisikaan), niin parempi erota, jos osapuolilla ei ole halua lähteä esim. parisuhdeterapiaan.

Itse huomaan, että väsyneenä (vauva herää monta kertaa yössä) olen välillä kateellinen/katkera miehelle, kun hän saa lähteä töihin ja mulle jää koti ja lapset (yht 3 alle 4v lasta) ja kotityöt, enkä mä pääse pakenemaan niitä. Ja jos esim. mä haluun mennä parturiin/hierojalle, niin mun pitää järjestää lapsenvahti (mies ei yleensä ehdi), kun taas mies voi päättää mennä minne vain milloin vain (ei siis käy ryyppäämässä kuitenkaan, töissä viettää aikansa). Tästä me riidellään välillä, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että eroa pohtisin.

itse olen sitä mieltä näin sosiaalialan opiskelijana ja vanhoillisena, että kenenkään pienen lapsen vanhempien ei pitäisi antaa erota lain puitteissa ja olen myös sitä mieltä, että avioeron saamista tulee vaikeuttaa.lapset voivat huonosti.ero ei ole ratkaisu.

No paskaa se on lapselle ihan sama missä vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin tähän viisaan neuvon, että vanhempien parisuhde on lasten koti eli lapsi voi juuri niin hyvin kuin vanhempiensa parisuhde voi. Eli kyllä mä oon sitä mieltä, että jos kotona on aina kireä ilmapiiri (ja kireä se on, vaikka lapsen aikana ei tapeltaisikaan), niin parempi erota, jos osapuolilla ei ole halua lähteä esim. parisuhdeterapiaan.

Itse huomaan, että väsyneenä (vauva herää monta kertaa yössä) olen välillä kateellinen/katkera miehelle, kun hän saa lähteä töihin ja mulle jää koti ja lapset (yht 3 alle 4v lasta) ja kotityöt, enkä mä pääse pakenemaan niitä. Ja jos esim. mä haluun mennä parturiin/hierojalle, niin mun pitää järjestää lapsenvahti (mies ei yleensä ehdi), kun taas mies voi päättää mennä minne vain milloin vain (ei siis käy ryyppäämässä kuitenkaan, töissä viettää aikansa). Tästä me riidellään välillä, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että eroa pohtisin.

Tuttu tunne. Mutta näin jälkikäteen (lapset jo kouluiässä) eikö lapsenvahti voisi tulla perheeseen 2-3 kertaa viikossa esim. Maanantaina ja keskiviikkona tiettyyn aikaan? Saisit omaa aikaa, oli se mitä tahansa sitten..

Vierailija kirjoitti:

itse olen sitä mieltä näin sosiaalialan opiskelijana ja vanhoillisena, että kenenkään pienen lapsen vanhempien ei pitäisi antaa erota lain puitteissa ja olen myös sitä mieltä, että avioeron saamista tulee vaikeuttaa.lapset voivat huonosti.ero ei ole ratkaisu.

Järkyttävä mielipide keneltä tahansa, mutta että sosiaalialan opiskelija!

Itse kuuntelin teini-ikäni vanhempieni riitoja ja naljailua toisilleen. Kasvoin sisarusteni kanssa siinä kireässä ilmapiirissä, äitini myös kohdisti paskaa oloaan minuun, niputti minut samaan isäni kanssa. Onneksi kuitenkaan väkivaltaa ja päihteitä ei ollut kuvioissa mukana. Toivoin usein vanhempieni eroa. Olen melko varma, että omat myöhemmät itsetunto ja parisuhde ym ongelmat (joita on ollut myös toisella sisaruksellani) olisivat jääneet vähemmälle, jos olisin saanut kasvaa rentojen ja onnellisten (eri osoitteissa asuvien) vanhempieni kanssa. En muista, oliko vanhempieni välit yhtä huonot jo varhaislapsuudessa. Alan muistaa noita riitoja noin 10 vuoden ikäisestä.

Minä en millään käsitä, miten kaksi onnetonta, riitelevää, toistaan kunnioittamatonta yhdessä asuvaa aikuista, joilla ei ole parisuhdeongelmiensa takia voimia olla läsnä lapsille, voisi olla lapselle parempi, kuin kaksi onnellista, lastaan rakastavaa ja arvostavaa erillään asuvaa aikuista?

Ei ole kaduttanut hetkeäkään. Erosimme kun lapset olivat 2, 4 ja 6v. Ei se yhdessä pysyminen olisi exääni raitistanut, kaljaa kittasi ja kittaa edelleen. Aina löytyy tekosyitä miksi juoda, silloin se olin kuulemma minä ja rankka perhe-elämä, nyt on muut syyt. Luojan kiitos pelastin lapseni siitä ympäristöstä ja perhetilanteesta.

Minä taas miehenä en ymmärrä miten se elämä eroamisen jälkeen on helpompaa pienten lasten kanssa ilman miestä. Jos nyt suljetaan alkoholistit ja väkivaltaiset tapaukset pois. Onhan se siten tietysti helpompaa ettei tarttee olla ukolle tilivelvollinen siitä mihin rahansa (=miehen maksamat elarit ja yhteiskunnan tuet) tuhlaa ja missä illat juoksee.

Kertokaa nyt mikä siinä miehessä ahdisti niin paljon, että piti erota kun lapset oli pieniä? Teissä itsessänne ei tietysti ollut mitään vikaa. Ja miten se elämä muuttui ihanammaksi? Ehkä miehen osoittamissa asioissa oli kuitenkin jotain aihettakin?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kaduttanut hetkeäkään. Erosimme kun lapset olivat 2, 4 ja 6v. Ei se yhdessä pysyminen olisi exääni raitistanut, kaljaa kittasi ja kittaa edelleen. Aina löytyy tekosyitä miksi juoda, silloin se olin kuulemma minä ja rankka perhe-elämä, nyt on muut syyt. Luojan kiitos pelastin lapseni siitä ympäristöstä ja perhetilanteesta.

Miksi et jatkanu lasten tekoa juopon kanssa?

En ole katunut, mutta suhde ei olisi ollut pelastettavissa edes terapialla. Miehestäni paljastui stressaavassa tilanteessa väkivaltainen puoli, jota en jäänyt lapsen kanssa katselemaan.

Nykyään elän uuden miehen kanssa ja meillä on yhteinen lapsi. Vauvavuosi oli rankka niin kuin odottaa saattaa, mutta kumpikaan ei vakavissaan ajatellut eroa koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas miehenä en ymmärrä miten se elämä eroamisen jälkeen on helpompaa pienten lasten kanssa ilman miestä. Jos nyt suljetaan alkoholistit ja väkivaltaiset tapaukset pois. Onhan se siten tietysti helpompaa ettei tarttee olla ukolle tilivelvollinen siitä mihin rahansa (=miehen maksamat elarit ja yhteiskunnan tuet) tuhlaa ja missä illat juoksee.

Yhteiskunnan tuilla tarkoitat varmaan lapsilisän yksinhuoltajakorotusta, noin viittäkymppiä kuussa. Suurin osa äideistä, myös yksinhuoltajista, käy töissä.